Ihmiset

Leena Pakarinen: "Vaikka olen lapseton, olen nyt mummu"

Leena Parkkari ei allekirjoita väitettä, jonka mukaan lapsettomat osaavat mielestään kasvattaa kaikkein parhaiten. ”Mutta kyllä lapsettomana näkee, kuinka ympäristö on onnistunut lasten kasvatuksessa.”

”Yhdeksänvuotiaana sain pikkusiskon, jota hoidin paljon. Kun äiti oli heinätöissä, ruokin vauvan, vaihdoin kuivat ja laitoin ruokaa. Olin niin lapsirakas, että kävin katsomassa kaikki kylän vauvat.

Uskoin, että tietysti saan itsekin lapsia. Olin naimisiin mennessämme 19-vuotias ja ajattelin, että anti tulla vaan.

Vaan eipä tullut. Menimme tutkimuksiin, ja selvisi, että meille ei voi tulla omia lapsia. Se oli itkun paikka.

Mutta sitten uppouduin muuhun. Kävin töissä, ja rakensimme taloa. Olin mukana perustamassa Pelastakaa Lapset -järjestön paikallisosastoa ja kyselin siellä adoptiosta.

Kun puhuin asiasta kotona, miehen vastaus oli jyrkkä ei. Siihen kaatui viimeinen toivoni lapsesta. Tietyllä tavalla oli helpompi siirtyä elämässä eteenpäin, kun ei ollut toivoa, jossa roikkua.

Minulle syntyneiden lasten näkeminen ei ole koskaan tuntunut vaikealta, päinvastoin. Mutta silloin tuntui pahalta, kun olin sairaalassa endometrioosin takia. Neljän hengen huoneessa kaikille muille oli juuri tehty abortti. Itse olin vielä vereslihalla lapsettomuudestani. Ei mennyt onni tasan, ei.

Kun myöhemmin erosin miehestäni, tuttavat sanoivat, että onneksi teillä ei ollut lapsia. Mielestäni kommentti oli kummallinen. Ero ei ollut sen helpompi ilman lapsia, eikä lapsettomuus vaikuttanut siihen mitenkään.

Koska en ole jahkailija, päätin hyväksyä tilanteeni ja etsiä siitä helmet. Olen aina nauttinut lasten seurasta, joten on ollut hienoa saada hoitaa muiden lapsia ja viettää heidän kauttaan perhe-elämän parhaita hetkiä.

Tapasin nykyisen mieheni 30 vuotta sitten. Hänellä on kolme lasta ja kuusi lapsenlasta. Olen mieheni vanhimmalle tyttärelle äärettömän kiitollinen siitä, että hän ensimmäisenä opetti lapsensa kutsumaan minua mummuksi. Olen saanut seurata lastenlasten elämää ja muistaa heidän merkkipäiviään kuten muutkin mummut.

Olen myös tee se itse -mummu. Tutustuin parikymmentä vuotta sitten nuoreen naiseen. Hän asui Hämeessä samassa talossa, jossa minulla oli töiden takia pieni asunto, viikkoluukku. Meistä tuli hyviä ystäviä.

Kun nuori ystäväni kuuli olevansa raskaana, hän näytti ultraäänikuvaa ensimmäisenä minulle. Samalla hän kysyi, tulisinko mukaan synnytykseen. Lapsen isä ei ollut mukana kuvioissa.

Poika syntyi keisarileikkauksella. Katsoin, kun vauva nostettiin vatsasta, ja kerroin äidille, että se on poika. Siitä asti olen ollut pojalle mummu, vaikka hänellä on myös biologiset isovanhemmat.

Kerran kotiin tullessani tämä pieni poika tuli hiekkalaatikolta minua vastaan ja tivasi itkien, että olethan sinä minun mummu. Kaverit olivat väittäneet toista. Halasimme niin, että olin itsekin räässä, hiekassa ja kyynelissä. Vakuutin olevani hänen mummunsa. Hiljattain sain kutsun tämän pojan rippijuhliin.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 12/2016

Lue lisää:

Yrittäjä Heidi Jaara: “Lapsettomuus koetteli mutta unelma nousi tuhkasta”

Etämummo ikävöi iltaisin

Hetkestä onnen löytävä Päivi, 49: ”Maailmassa ei voi olla liikaa välittämistä”