”Minulla on moni asia hyvin. On kaksi lasta ja lastenlasta, ystäviä ja yhdistysten kautta tuttuja. Olen aktiivinen ja käyn latinotanssitunnilla, kuntosalilla ja vesijuoksussa.

Yksinäisyyteni liittyy luopumiseen ja suruun. Siihen, että puolisoni on poissa. Nyt koti on ollut neljä vuotta tyhjä, ja minulla on ajoittain kamala ikävä. Sanon itselleni: Varpu, nyt ajattelet mukavia asioita. Mutta en voi mitään sille, että välillä alan vain itkeä.

Miehelläni Kalevilla oli monia vakavia sairauksia. Kun jäin eläkkeelle kuntoutuskoordinaattorin tehtävästä, siirryin omaishoitajaksi. Luimme Kalevin kanssa paljon ja keskustelimme kirjoista. Joskus hän luki minulle ääneen.

Vaikka Kalevi oli sairas, matkustimme etelän lämpöön jopa vuosittain. Kalevi ei halunnut asennoitua niin, että tätä elämää mennään puolivaloilla. Mutta lopulta oli pakko.

Sairaalassa mieheni vastasi puhelimeen: ’Säilytyksessä, Kalevi puhelimessa.’ Sellainen hän oli, valoisa.

Poikani on kuin isänsä, niinpä soitan usein hänelle, kun vaivun murheisiini. Myös tyttäreni ja hänen jo aikuiset tyttärensä tukevat minua ikävöintihetkinäni.

Usein suurentelen asioita ja huolestun. Vaikeimpia hetkiä ovat yöt. Minulla on monia seurantaa vaativia vaivoja, ja öisin jään helposti havainnoimaan kehoani. Nyt yksin asuessani olen joutunut opettelemaan kiinteistönhoitoa ja laskemaan, että rahat riittävät menoihin. Kalevin kanssa meillä oli miesten ja naisten työt.

Ystävät auttavat jaksamaan. Käymme vanhan ystäväporukan kanssa joka talvi pohjoisessa hiihtämässä. Kikatamme metsässä ja nautimme.

Tunnen kaihoa, kun näen vanhoja toisiaan rakastavia pareja. Katson heitä ja mietin, että voisin minä kumppanin itselleni ottaa, jos asuisimme eri kodeissa. Olen oppinut pojaltani termin säätäminen. Uudessa suhteessa kun halut ja tarpeet pitää taas säätää. Miten minä osaisin? Vertaisin toista miestä Kaleviin.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 20/16

Lue lisää:

Leskeksi jäänyt Margareth Walkamo: “Kohtalotovereiden vertaistuki on auttanut eteenpäin”

“Viihdyn yksin, mutta en ole yksinäinen”

Kuvataiteilija Soile Yli-Mäyry: ”Minulta meni luottamus ihmisiin jo äidinmaidossa”