Ihmiset

Näyttelijä Heidi Herala: ”Menetykset vahvistivat”

Näyttelijä Heidi Heralan kummatkin vanhemmat ovat kuolleet viiden viime vuoden aikana. Kun suru on väistynyt, hän on alkanut nauttia kauniista muistoista. Tärkeää on myös se, että aviomies on pysynyt rinnalla myrskyistä huolimatta.

Kansallisteatterin kattoon on maalattu 1920-luvun filmitähti Heidi Blåfieldin kuva. Sitä katsoessaan näyttelijä Heidi Herala tuntee pohjatonta haikeutta.

– Hän oli isoäitini, joka kuoli jo 31-vuotiaana. Täällä he kaikki ovat kauan sitten kulkeneet: isoäiti, äiti ja isä.

Näyttelijäsuvun tytär joutui teatterin pauloihin jo lapsena. Sittemmin se on antanut hänelle kaiken: ammatin, aviomiehen ja elämälle sisällön.

Rakkaus näyttämötaiteeseen on periytynyt myös Heidin lapsille. Hänen esikoisensa Lauri Maijala, 28, työskentelee ohjaajana KOM-teatterissa. Juhani, 25, puolestaan opiskelee teatteri-ilmaisun ohjaajaksi.

Myös 18-vuotias Inka on innostunut näyttelemisestä. 12-vuotias Eero puolestaan syventyy teatterimaailmaan katsomosta käsin: jokainen äidin näytelmä käydään vilkaisemassa. Tänä syksynä vuorossa on Neil Hardwickin ohjaama poliittinen farssi Ministeriä viedään Helsingin kaupunginteatterissa.

– Olen hyvin ylpeä perheenjäsenteni tekemisistä. Jos joku heistä saa asiattomia kritiikkejä, meinaan kaataa tämän talon, Heidi naurahtaa.

Toistaiseksi pohjoishelsinkiläinen rivitalokoti on pysynyt tukevasti pystyssä. Avokkaiden korot kopisevat kivilattialla, kun Heidi etsii vanhoja valokuva-albumeita kirjahyllystään.

Menneiden muistelu saa näyttelijän herkistymään. Viime aikoina moni asia on muuttunut: ensin kuolivat rakkaat vanhemmat, viimeisen vuoden aikana myös moni pitkäaikaisista ystävistä.

Kun Heidi kuskaa nuorimmaistaan koulukaverin luokse Munkkiniemeen, hän vilkuilee syrjäkarein lapsuudenkotiaan – kerrostaloa, jossa perhe asui muiden näyttelijöiden ympäröimänä.

– Se saa haikeaksi, sillä toivoisin muistavani enemmän. Haluaisin käydä kurkistamassa menneeseen, nähdä itseni keinumassa kodin pihalla.

Paljon Heidi kuitenkin myös muistaa. Teatterin lisäksi elämässä tärkeintä ovat läheiset, jotka ovat kulkeneet hänen rinnallaan vuosikymmenten ajan.

1. Kolmikymmenvuotias rakkaustarina

Turun Urheilupuistossa ojentelee siipiään 1800-luvulla rakennettu tuulimylly. Sen katveessa sijaitsee Samppalinnan kesäteatteri, paikka joka muutti Heidi Heralan elämän.

Kesällä 1980 teatterin vetonaulana oli Aleksis Kiven Nummisuutarit. Pääroolin esitti Seppo Maijala, 36-vuotias näyttelijä Hämeenlinnasta. Pikkuhiljaa hänen ja 16 vuotta nuoremman Heidin välillä alkoi kipinöidä.

Kolme vuotta myöhemmin näyttelijäpari asettui Lahteen, jossa vastavalmistuneelle Heidille oli tarjolla töitä. Tyttären itsenäistyminen oli vanhemmille kova pala, sillä opintojensa ajan hän oli vielä asunut kotona.

– Ymmärrän sen hyvin nyt, kun oma tyttäreni on vääjäämättä irtautumassa. Vaikka järki sanoo, että lapset ovat lainaa vain, voi se olla tunteen tasolla tosi rankka paikka.

Lahteen asettuminen merkitsi nuorelle näyttelijälle aikuistumista. Ensimmäinen oma koti ei ollut mikä tahansa vuokrayksiö vaan oikea omistusasunto, viidenkymmenen neliön kaksio uudehkolta asuinalueelta.

Kun Heidi muutamaa vuotta myöhemmin tuli raskaaksi, päätti pariskunta mennä naimisiin. Sitä varten Heidi halusi käydä aikuisrippikoulunkin – murrosiän melskeessä kun tämä velvollisuus oli päässyt unohtumaan.

Sepon ja Heidin liitto sinetöitiin Naantalin keskiaikaisessa kivikirkossa 25. toukokuuta 1986. Hääpäivästä muistuttavat hopeiset juhlakengät, jotka nykyään nököttävät kesämökin piirongin päällä.

Vaikka jalkineet olivat kuin sadusta, eivät häät merkinneet Heidille elämää suurempaa prinsessapäivää. Ensimmäisenä mieleen nousee pikemminkin koomisia muistoja.

– Kirkosta tullessa Seppo oli aivan valtavan jännittynyt. Hän pyysi autonkuljettajalta tupakkaa ja poltti sitä hääauton ikkunasta. Emme tajunneet edes pitää toisiamme kädestä, Heidi muistelee hilpeänä vuosikymmenen takaisia tapahtumia.

Vuosikymmenten aikana näyttelijäpariskunta on hitsautunut tiiviisti yhteen. Sepolla on tapana puhua leikillään ”yli 30-vuotisesta sodasta”, sillä vuosien varrelle on mahtunut monenlaista myrskyä. Nyttemmin pahimmat kuohut ovat tasaantuneet.

– Sormuksia on heitelty ja haettu pitkin heinäpeltoja, merenrantoja ja viemäreitä. Enää ei kuitenkaan viskota edes astioita, sillä se tulee liian kalliiksi.

Yhteinen ammatti on lujittanut Heidin ja Sepon suhdetta. Kumpikin on ensisijaisesti teatterinäyttelijä, vaikka molempien uran varrelle on mahtunut myös televisio- ja elokuvarooleja.

– Tiedämme toistemme tunnot niin hyvässä kuin pahassakin. Osaamme kannustaa, tukea ja neuvoa toisiamme, Heidi kiittelee.

Kun Heidiä pyytää kuvailemaan puolisoaan isänä, ei puhetulvalle ole tulla loppua. Seppo on huomaavainen ja vastuuntuntoinen; toisinaan hiukan kärsimätön, mutta aina valmis kuuntelemaan lapsiaan. Nämä tietävät, että mitä tahansa tapahtuukin, voi kotiin aina tulla.

– Olemme viettäneet lastemme kanssa hyvin tavallista elämää, yrittäneet pitää rajoista parhaamme mukaan kiinni. Emme ole eläneet lapsiamme varten vaan ottaneet heidät mukaan siihen elämään, joka meillä jo aikaisemmin oli.

2. Suru auttoi ymmärtämään

Kun televisiosta tulee vanhoja Suomifilmejä, hiipii Heidi paikalle hieman arkaillen. Ei nimittäin ole lainkaan tavatonta, että ruudusta kurkistavat hänen edesmenneet vanhempansa, näyttelijät Marja Korhonen ja Helge Herala.

– Katselen heidän elokuviaan nykyään analyyttisemmin kuin ennen. Tunteiden sijaan keskityn siihen, miten he näyttelevät. Ehkä se on jonkinlaista torjuntaa.

Helge Herala kuoli 2010, vaimo Marja neljä vuotta myöhemmin. Jo pitkään Heidi oli pelännyt jokaisen vanhainkotivierailun jäävän viimeiseksi, sillä molemmat vanhemmat olivat vakavasti sairaita.

– Isän mentyä suru oli lamauttavaa. Sitä ennen en ollut todella kohdannut kuolemaa muualla kuin uutisissa. Tuntui kuin olisin taantunut 5-vuotiaaksi pikkutytöksi.

Suru-uutista seuraavat viikot Heidi kulki kuin huumattuna, mutta nousi kuitenkin lavalle, kun työ sitä vaati.

Nyt, vuosi äidin poismenon jälkeen, Heidi on huomannut menetyksen omalla tavallaan vahvistaneen häntä. Se teki elämän rajallisuuden näkyväksi, opetti iloitsemaan arjen pienistä asioista ja kauniista muistoista.

Heidi muistaa Marjan tiukasti tilikirjaa pitäneenä äitinä, joka huolehti, että perheen asiat pysyivät järjestyksessä.

Helge oli leikkisä isä, jonka kanssa piirrettiin, pelattiin tammea ja järjestettiin loputtomia juoksukilpailuja. Hänen keksimiään leikkejä Heidi on opettanut omalle jälkikasvulleen.

Lastenhoitokiireet Helge ja Marja ratkaisivat ottamalla pienen tyttärensä mukaan töihin. Heidi istui Kansallisteatterin näyttelijänaitiossa, katseli vanhempiensa puuhia ja rakastui teatterin taikaan.

– Se oli taatusti ihaninta, mitä tiesin. Kun piti valita itselleen ammatti, ei ollut vaihtoehtoja.

Heidin osa kahden kuuluisuuden lapsena ei kuitenkaan aina ollut helppo. Vanhempien varjo hiipi kouluun saakka ja kuului tovereiden sanoissa: kuka Heidi oikein oli olevinaan, diivailiko hän?

Ilkeily johti vaikenemiseen. Vuosien ajan Heidi hiljeni vanhempiensa tekemisistä täysin. Vasta kymmenen viime vuoden aikana hän on uskaltanut avata suunsa uudelleen.

– Enää en vaikene muiden mieliksi. Jos harjoituksissa mieleeni nousee äidin tai isän sanomia lauseita, saatan hyvinkin toistaa ne. Kai vuodet ovat tuoneet lisää itseluottamusta ja rohkeutta.

3. Sisimmästä löytyi rohkeus

Parikymmentä vuotta sitten Heidistä tuntui, etteivät hänen työnsä tarjonnut haastetta. Tuolloin Marja-äiti antoi hänelle arvokkaan neuvon.

– Älä sinä likka ruikuta, vaan tee monologeja. Niillä oppii näyttelemään. Ella Erosen ja Eeva-Kaarina Volasen kaltaiset suuruudetkin tekivät niitä.

Repertuaariteatteriin tottuneelle näyttelijälle matka sooloesiintyjäksi on pitkä. Käänteentekevä hetki oli 2001, kun hän sai pääroolin Kaupunginteatterissa työskennelleen Vesa Tapio Valon ohjaamasta laulunäytelmästä.

Saksassa 1920-luvulla sävelletty Kinkeladen neidit kohtaavat herra Lammenloon oli menestys, jota rakastivat niin katsojat kuin kriitikotkin.

Yhdessä lahjakkaan Tuula Nymanin kanssa Heidi eläytyi berliiniläisen katulapsen osaan. Kynnys nousta lavalle vain kahden naisen voimin oli korkea – ja vielä laulaakin piti!

– Laulaminen on aina ollut minulle kauhunpaikka ja katastrofi. Mutta joskus riittää, että yksikin ihminen uskoo tekemiseesi. Sillä kertaa se oli Vesa Tapio.

Heidi ja Tuula säestäjineen kiersivät Suomea lähes kolmen vuoden ajan. Suosio poiki uuden apurahan, jonka turvin Heidi toteutti ensimmäisen oman monologiesityksensä.

Lavalle astuessa häntä ujostutti, toisinaan hävettikin. Näytöksen päätteeksi tuleva voitontunne oli kuitenkin niin huumaava, että se pakotti hänet ylittämään pelkonsa kerta toisensa jälkeen. Silloin teki mieli hihkua: me teimme sen, me onnistuimme!

– Vielä 2000-luvun alussa minulla oli hirveästi lunastettavaa. Ajattelin että hyväksykää minut, pitäkää minusta, vaikka enhän toki ole vanhempieni veroinen. Kun hyväksyntää sitten alkoi tulla, muuttui lavalle meneminen helpommaksi.

Monologiesityksensä pohjana Heidi käytti pääosin kirjailija Sinikka Nopolan tekstejä. Pikkuhiljaa naisten ystävyys syveni. Kun Nopola sitten ryhtyi kirjoittamaan Kaupunginteatterille näytelmää Eila, Rampe ja palvattu onni, annettiin Eilan rooli Heidille.

Näytelmälle tehtiin pian myös jatko-osa. Viime joulukuussa menestys huipentui, kun ensi-iltansa sai kokopitkä elokuva Eila, Rampe ja Likka.

Heidin ensimmäinen merkittävä elokuvarooli poiki hänelle parhaan naispääosan Jussi-ehdokkuuden.

– Kinkeladen neitien ansiosta rohkaistuin tekemään asioita itse. Viisitoista viime vuotta olen ollut ammatillisesti lähestulkoon oman itseni herra.

Silti hän yhä hämmästyy, kun tajuaa yleisön istuvan katsomossa hänen takiaan – ja jopa maksaneen lipuistaan.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 17/2015

Lue lisää:

Heikki Haavikko: “Isältä ei jäänyt mitään kesken”

Minna Suuronen & Antti Virmavirta: “Emme muuttaneet maalle sattumalta”

Martti Suosalo: “Älämölöstä tulee kotoisa olo”