Valkoiset metsäkukat hurmaavat

Kulje hitaasti pitkin polkua ja kumarru katsomaan. Metsiemme pienet valkeat kaunottaret kukkivat vain hetken.

Monet metsän kukista ovat valkoisia, ja vihreästä sammalesta noustessaan ne muodostavat hienon väriyhdistelmän. Metsäkukat ovat usein pieniä ja vaatimattomia, ja niiden kauneuden löytää vasta kun malttaa polvistua ja katsoa läheltä.

Valon ja varjon kukkia

Vaikka auringon säteet pääsevät paikka paikoin maahan asti, vallitsevat havumetsässä silti hyvin tummat sävyt. Maassa tuikkii valkoista. Keväällä nousevat käenkaalin eli ketunleivän valkoiset, violettijuovaiset kukat. Se on oikea tummien metsien kasvi, sillä niin varjoisilla kasvupaikoilla ei viihdy kuin jokunen saniainen.

Myös revonrieskaksi kutsutun käenkaalin ohuet, kolmisormiset lehdet sisältävät kirpeätä oksaalihappoa raparperin ja suolaheinän tapaan. Sama oksaalihappo aiheuttaa myös lehtien raikkaan maun, minkä vuoksi niitä on käytetty vihanneksina.

Kevään vaihtuessa kesäksi metsään puhkeaa uusia valkokukkia. Seitsemänterälehtinen metsätähti loistaa laajoina kasvustoina valoisilla metsänreunoilla. Erittäin harvassa kasvissa on seitsemän terälehteä. Metsätähteä onkin aikanaan kutsuttu seitsentähdeksi.

Tuoksujen taikaa

Alkukesällä metsässä leijuu hieno tuoksu. Mäenrinteessä hohtaa valkoinen kielopaljous ja pullean kellomaiset kukat nuokkuvat alaspäin kaartuvassa kukkavanassa. Kukista ja suurista, teräväkärkisistä lehdistä huokuu tyylikäs kauneus.

Kielo viihtyy erityisen hyvin valoisissa, lämpimissä rinnelehdoissa ja tuoreilla kankailla. Karummiltakin paikoilta löytyy kielon lehtiä usein suurina mattoina, mutta se ei jaksa kukkia.

Kielo on myrkyllinen kasvi kaikilta osiltaan. Syksyksi kypsyvät punaiset marjat näyttävät herkullisilta, mutta niitä ei kannata maistaa. Ne sisältävät yli kolmekymmentä myrkyllistä glykosidia.

Eteläiset kallio- ja lehtokielo

Metsäkalliolla nuokkuu valkokukkainen, hiukan kielon näköinen kasvi. Sen varsi taipuu kauniisti, ja vihertävän valkoiset kukat riippuvat alaspäin. Kielimäiset lehdet kasvavat ylöspäin kahdessa rivissä vuorottain.

Kielon sukulainen kalliokielo kukkii touko-kesäkuussa varjoisilla kallioilla, harjuilla ja metsänrinteillä. Se viihtyy sekä rehevissä lehdoissa että karuilla kallioilla.

Lehtokielo on hyvin kalliokielon näköinen, mutta kaksi kertaa suurempi. Se kasvaa yleisenä vain Suomen eteläisimpien osien lehdoissa ja lehtoniityillä.

Lehtokielo ja kalliokielo voivat risteytyä ja tuloksena syntyy taimitarhoissakin myytävä tarhakielo.

Kuusimetsän talvikit

Kosteassa, hiukan soistuneessa kuusimetsässä pilkottaa laaja kasvusto pikkutalvikkeja. Lehtien tyviruusukkeesta kohoaa parikymmensenttisiä kukkavanoja, joista kustakin nuokkuu toistakymmentä valkoista, hiukan punertavaa, pallomaista kukkaa.

Pikkutalvikin kukat eivät juurikaan tuoksu, mutta sitä hiukan suuremman isotalvikin kukista leijuu hento, kielomainen tuoksu.

Iso- ja pikkutalvikki ovat hyvin saman näköisiä, mutta ne erottaa kukistaan. Pikkutalvikin kukka on lähes suljettu ja emiön vartalo ei työnny kukan ulkopuolelle. Isotalvikin emiön vartalo työntyy selvästi ulos kukasta. Isotalvikin kukat ovat myös laakeammat kuin pikkutalvikilla.

Kosteapohjaisessa kuusikossa sammalikosta kohoaa kauniita, tähtimäisiä kukkia. Tähtitalvikin vana ei ole kuin kymmensenttinen, mutta kukka sen kärjessä herättää huomiota. Kunkin vanan kärjessä on vain yksi suuri, jopa kaksi senttiä leveä kukka. Sen viisi terälehteä avautuu kauniiksi tähdeksi ja se levittää ympärilleen hyvää tuoksua.

Kukista marjoiksi

Valoisa metsänreuna täplittyy tutuista, valkoisista kukista. Ahomansikka viihtyy valoisilla ja kuivahkoilla paikoilla.

Ahomansikka alkaa kukkimisen heti kesäkuun alussa, ja juhannukselta saadaan jo marjoja suuhun laitettavaksi. Kukinta jatkuu koko kesän, ja marjoja löytyy syyshalloihin saakka.

Valoisa mäntykangas on paikoin valkoisenaan pieniä, ruukkumaisia kukkia. Se lupaa hyvää marjavuotta; puolukan kukinta on hyvässä vauhdissa.

Runsaimmillaan puolukan kasvustot ovat karuilla kasvupaikoilla. Parhaiten se viihtyy puolukkatyypin kangasmetsissä, mistä metsätyyppi on saanut nimensäkin. Niissä maankamara ja mättäät ovat hyvinä puolukkavuosina punaisenaan marjoja.

Sähkölinjojen alla

Hakkuuaukean reunalla vattu röyhähtää nopeaan kasvuun. Toisena vuotena se haaroo ja siihen puhkeaa säteittäisiä, valkoisia kukkia. Vattu on herkullinen, mutta oikullinen marja. Hyvä vatukko marjoo muutaman vuoden ja taantuu.

Vattu tarvitsee valoisan ja typekkään kasvupaikan, ja kestävimmät vatukot löytyvätkin paikoilta joista metsä pysyy poissa: sähkölinjojen alta, pellonreunoilta ja teiden varsilta.

Vattu kukkii elokuulle asti. Marja kypsyy noin kuudessa viikossa, joten marjoja pääsee noukkimaan heinäkuulta aina syyskuun alkuun asti.

Varjoisassa, lehtomaisessa kuusimetsässä nousee ryhmä kaksilehtisiä, pienikukkaisia oravanmarjoja. Kukat ovat tiheässä tertussa varren latvassa ja ne tuoksuvat hyvältä.

Oravanmarja kasvaa runsaimmillaan lehtomaisten kangasmaiden metsäpohjilla, usein metsätähden ja käenkaalin seurassa.

Oravanmarja viihtyy lievässä varjossa, sillä sen juuret levittäytyvät lähellä maanpintaa ja sen kaksi suurta lehteä haihduttaisivat liikaa paahteisella kasvupaikalla. Oravanmarjan kirkkaan punaiset marjat ovat makeita mutta myrkyllisiä.

Lisää kauniita kukkia:
Kesäkukat – kymmenen klassikkoa
Tuoksuvia kukkia
Kärhöt ovat kauniskukkaisia köynnöskasveja
Päivänkakkarat kukkivat pitkään

Teksti ja kuvat: Timo Nieminen