Keskikesän kukkaloistoa
Kävelen aurinkoisia hiekkateitä heinäkuisen kukkaloiston keskellä. Kukkivat kylätienvarret ovat ilokseni saaneet olla niittämättä.
Kesätuulessa heiluvat kukat ja heinät eestaas. Yksi kuva, sen koommin kuin tuhat sanaakaan, ei pysty kuvaamaan sitä ylenpalttista ihanuutta, jolla luonto minua hemmottelee.
Maljakon sijaan kerään kukkasia kameran muistikortille, mutta pelkkä valokuva voi tallentaa elämyksestäni vain murto-osan. Puuskittain puhuva tuuli kääntää puunlehtien hopeiset alapuolet näkyviin ja maisema muuttaa hetkeksi väriä. Vielä vihreässä viljapellossa vireilee kuin järvenselällä.
Pientare kukkii
Pietaryrtti tuoksuu kuivilla pientareilla. Ohdakkeen liilat tupsukat ja mesiangervon hunajanvalkeat töyhdöt ojanpenkoilla kertovat, että kesä on taittunut toiselle puoliskolleen.
Päivänkakkara kukkii herkkänä ja iloisena suurissa ryhmissä. Voisivatko nuo läpikuultavat, suonikkaat pallot olla ailakin kuivuneita kukintoja? Haluaisin kantaa kaikkia korillisen kotiin ja sommitella maljakoihin.
Lupiinin pulskat siemenpalot aukeavat pian. Kenen Amerikan-tuomisia mahtoivat ne ensimmäiset siemenet olla? Olemme saaneet nauttia tuomisista yllin kyllin!
Jo lapsuuden mummolakesiin kuuluivat kukankeruuretket kyläteiden varsille. Tuvan pöydällä oli aina kukkia maljakossa: luonnonkukkia, kehäkukkia ja kultapalloja mummon kukkapenkistä, suokukkia lammen rannalta ja onnittelukukkasia.
Oli hauska katsella kukkia kahvipöydässä istuskellessa. Kukat toimivat kalenterinakin. Niistä näki heti, mikä aika kesästä on menossa.
Kukkaretket soivat kesälomalaisille joskus myös jännitystä. Kerran kiipesimme lieastaan irtipäässyttä sonnia karkuun suuren kiven päälle. Siellä seisoimme harakankello- ja päivänkakkarakimput hikoilevissa käsissä ja odotimme totisina pelastajaa.
Metsäpolkujen kasvit
Kuinka lähellä kukkivaa maata lapsena kuljinkaan, paljaat kipristelevät varpaat havunneulasten ja kipakoiden muurahaisten peittämällä polulla, nenä melkein kiinni vanamon huumaavasti tuoksuvissa vaaleanpunaisissa kelloissa.
Kasvit tulivat metsäpoluilla juoksennellessa tutuiksi, vaikka nimetä osasinkin vain murto-osan: metsätähden, oravanmarjan, ketunleivän ja kissankäpälän.
Tervetuliaisiksi lomalaiselle pujotti pappani heinään pitkän rivin ahomansikoita ojanpenkoilta. Se oli kuin näyte tulevien lomapäivien ihanuudesta. Mesimarjoja kasvoi pihapolun varrella, mansikoita heinien kätköissä ojien reunoilla.
Mummolan laiturilla, sudenkorentojen suristessa ympärillä, napsauttelin ulpukoiden varsista ketjuja ja ripustin vettävaluvat korut kaulaani. Tuo kaikki on edelleen olemassa, muistoja myöten heti tässä.
Kuvat: Matti ja Kaisi Koivumäki
Kommentoi
Kommentoi juttua: Keskikesän kukkaloistoa
Onkohan niin, että pientareitten ja metsäpolkujen kasvit jäävät monilta huomaamatta? Kaisin ajatukset sykähdyttävät, tuovat muistoja lapsuuden ja nuoruuden kesistä.
Nuo suonikkaat pallot, joihin olit kirjoittanut kysymysmerkin, kuuluvat mielestäni kauniille nurmikohokille. Ne ovat jostakin syystä käyneet hiukan harvinaisemmiksi. Mutta saavat mieleni iloiseksi aina kun kohtaan niitä niityllä vaeltaessani.
Kiitos sinun Piisku – tunnen nyt yhden kasvin lisää! Googlasin heti: Kasvin nimi on todellakin nurmikohokki, ja sen siemeniä on myytävänä nettikaupassa. Leikkokukka, kuivakukka, perhoskasvi. Taidankin ottaa nurmikohokin siemeniä talteen tienpenkalta ja kylvää kukkapenkkiin. Ihana kuultavan herkkä kukkakaunotar, sopisi hyvin yhteen vaikkapa helminukkajäkkärän, neilikan ja päivänkakkaran kanssa.
Ja kuivan paikan kasvina se tulee toimeen paahteisellakin pihamaalla ilman ylimääräistä kastelua.
Hei! Luonnon kauneus tulee vastaan varsinkin auringon paistaessa sadepäivien jälkeen. Osa osaa ikuistaa tuota kauneutta ja nähdä sen arvon. Sanat ovatkin sitten jo vaikeampia löytää. Usein arkiset asiat täyttävät mielen. Siksi näitä kirjoituksia onkin hyvä lukea.