Eeva Kolu, 34, uupui kolme kertaa – kertoo nyt, mitä vuosien uupumusputki on hänelle opettanut
Eeva Kolu taisteli tiensä seitsemän vuoden uupumusputken läpi. Hän ei ole ainoa milleniaali, joka on käynyt läpi burnoutin. Minkä pitäisi muuttua, jotta uupumus ei veisi mennessään kolmekymppisiä?
Saisinpa potkut. Ajatus yllätti keväällä joitakin vuosia sitten. Töissä oli menossa yt-kierros, ja Eeva Kolu haaveili, että leikkuri osuisi häneen. Kun ei osunut, hän alkoi toivoa, että sairastuisi.
”Toivoin jotakin kauheaa sairautta, jotakin hyväksyttävää syytä jäädä pois töistä. Silloin havahduin siihen, että jokin on pielessä.”
Kolun elämässä oli tuolloin meneillään rankka vaihe. Samaan aikaan, kun hän teki kolmea eri työtä, hän muutti kaupungista toiseen, käsitteli vaikeaa ja kuormittavaa perhetilannetta ja vaihtoi työpaikkaa. Hänen isoisänsä ja koiransa kuolivat. Pitkä parisuhde päättyi.
Vaikka toiveet sairastumisesta havahduttivat, meni vielä aikaa, ennen kuin Kolu haki apua. Vasta vatsahaava, finnejä kukkiva iho, kiharasta suoraksi muuttunut tukka, putoilevat hiustupot ja heräilyt keskellä yötä saivat hakemaan lääkärin apua.
Keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, lääkäri linjasi. Burnout ei ollut Kolun ensimmäinen eikä viimeinen. Vasta myöhemmin hän on tajunnut, että uupumiskierre, joka alkoi jo yliopistossa, jatkui vuosikausia.
”Toivuin burnoutista aina sen verran, että pystyin jatkamaan eteenpäin tai aloittamaan jotain uutta. Jonkin ajan päästä tuli taas uusi notkahdus, sitten taas ylöspäin. Se oli sellainen seitsemän vuoden putki.”
Hän ehti romahtaa kolmesti, ennen kuin ymmärsi, että jonkin on muututtava lopullisesti.
Lue myös: Uupunut nuori tarvitsee aikuisen tuen – asiantuntijat listasivat viisi neuvoa nuoren auttamiseksi
Eeva Kolu kävi läpi kolme burnoutia
Ensimmäisen kerran Kolulla oli uupumusoireita lukiossa. Silloin hän ei osannut yhdistää oireita jaksamisen reistailuun. Päähän oli pinttynyt mielikuva, että uupuminen liittyy aina työelämään. Työuupumus. Nimikin kertoo, että kaksi asiaa kietoutuvat yhteen.
Yliopistoaikana, keväällä 2011, tuli ensimmäinen pysähdys. Kolu opiskeli, kirjoitti yhtä Suomen luetuinta blogia, työskenteli toimittajana, copywriterina ja kuvausjärjestelijänä ja seurusteli toisessa kaupungissa asuvan miehen kanssa. Elämä oli paikasta toiseen viuhtomista. Kunnes keho sanoi, että nyt riittää.
Yhtenä päivänä Kolu romahti eteisen lattialle eikä päässyt enää nousemaan.
”Soitin silloiselle poikaystävälleni ja sanoin, että nyt on sellainen tilanne että makaan eteisen lattialla enkä pääse ylös. Poikaystävä tuli hakemaan minut, kantoi rinkan autoon ja teki minulle kaksi voileipää juustolla ja kurkulla. Asiasta ei sen koommin puhuttu”, Kolu kuvailee tilannetta tuoreessa kirjassaan.
Katsoin kuvia ja ajattelin, että ’wou, tuossa on todella huonosti voivan näköinen ihminen’.
Seuraava uupuminen tuli työelämässä. Silloin Kolu toivoi sairastuvansa ja tunsi, kuinka hiukset irtosivat tuppoina.
Kolmas isompi romahdus tapahtui kolmisen vuotta sitten.
Kolu istui kahvilassa ystävänsä kanssa, joka oli ottanut hänestä filmikameralla kuvia. Valokuvissa näkyi ihminen, jonka katse oli tyhjä ja kasvot harmaat. Olemuksesta puuttui ilo.
”Katsoin kuvia ja ajattelin, että ’wou, tuossa on todella huonosti voivan näköinen ihminen’. Silloin tajusin, että nyt vissiin menee aika huonosti”, Kolu muistelee.
Valokuvat havahduttivat, ja Kolu hakeutui työterveyslääkärille.
Lue myös Anna.fi: Burnout ylikuumentaa aivot ja kropan: tunnista työuupumuksen vaiheet ajoissa, sanoo psykologi ja neuvoo, miten voi parantaa omaa jaksamistaan arjessa
Eeva Kolu, mikä milleniaaleja uuvuttaa?
Eeva Kolu ei ole ainoa kolmekymppinen, joka kamppailee jaksamisen kanssa. Milleniaalien eli 1980-luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneiden uupumus on ilmiö, joka leimaa kokonaista sukupolvea.
”En tunne yhtään (siis yhtään) noin kolmekymppistä naista, joka ei olisi joko ollut lähellä burnoutia tai lipunut jo pitkälle rajan yli. Iso osa tuttavapiiristäni tuntuu kärsivän kroonisesta uupumuksesta, josta palaudutaan lomalla juuri sen verran, että elämää jaksaa jotenkuten taas seuraavaan lomaan asti”, Kolu kirjoittaa kirjassaan.
Kolu löytää nykyelämästä monta asiaa, jotka kuormittavat hänen sukupolveaan. Yksi niistä on kalvava riittämättömyyden tunne. Vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on paljon. Vapaus valita kääntyy helposti itseään vastaan.
”On niin paljon kaikkea, mitä voisimme tehdä ja haluaisimme tehdä. Saamme koko ajan tietoa siitä, mitä muut ihmiset tekevät. Se tuo nykyaikaan uudella tavalla riittämättömyyden tunteen: emme pysty tekemään kaikkea sitä, mitä meiltä odotetaan tai mitä odotamme itseltämme.”
Myös teknologia ruokkii kokemusta riittämättömyydestä. Koko ajan pitäisi olla tavoitettavissa ja kärryillä siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Viesteihin pitäisi vastata nopeasti. Lakkaamattomat ärsykkeet, piippaavat puhelimet ja tietokoneiden push-ilmoitukset pakottavat jatkuvaan valppauteen. Aivot kuormittuvat, eikä moni osaa palautua riittävästi.
Sanoisin, että olen toipunut uupumuksesta, mutta tiedän, että jaksaminen tulee aina olemaan elämässäni haaste.
Kolu uskoo, että uupumusta aiheuttaa myös 2000-luvulle tyypillinen ajatus siitä, että koko ajan on oltava parempi versio itsestään.
”Koko ajan pitää kehittää itseään paremmaksi ihmiseksi ja tehokkaammaksi työntekijäksi. Pitää olla tuotteliaampi, henkistyä, optimoida ruokavaliota, ajatella positiivisesti ja olla kiitollinen. Ajatus siitä, että ei ole ihmisenä koskaan tarpeeksi, on todella raskas.”
Uupumusta ruokkii myös yhteisöllisyyden uhattu asema. Sosiaalinen media on paradoksi: vaikka toisiin pidetään aiempaa enemmän yhteyttä, aitoja yhteyden kokemuksia on vähemmän.
”Se, että kuuluu johonkin yhteisöön, on todella iso henkinen voimavara. Teknologian takia meillä on illuusio, että huollamme ihmissuhteitamme, mutta aivomme ja kehomme eivät koe asiaa samalla tavalla. Tarvitsemme tunnetta siitä, että emme ole yksin ja että meidän ei tarvitse pärjätä yksin.”
Minkä pitäisi muuttua, jotta emme uupuisi?
Vaikka Kolu on kokenut kolme burnoutia, välillä menee vieläkin liian lujaa. Hän uskoo, että joutuu tasapainoilemaan jaksamisensa kanssa koko lopun elämänsä.
”Prosessi on edelleen kesken. Sanoisin, että olen toipunut uupumuksesta, mutta tiedän, että jaksaminen tulee aina olemaan elämässäni haaste. Viimeisen pahan romahduksen jälkeen minulla on ollut pienempiä kausia, jolloin on mennyt ihan överiksi ja on tullut romahdus.”
Kierre ei päättynyt sairauslomaan.
Nyt Kolulla on kuitenkin uusia työkaluja jaksamiseen. Kun elämä kuormittaa, hän painaa jarrua ja pyrkii unohtamaan ajatuksen, että koko ajan pitäisi pystyä samantasoisiin suorituksiin. Jos töissä on stressiä, vapaa-ajalla itseltään voi vaatia vähemmän. Kolu on löytänyt aiempaa sopivampia keinoja palautumiseen.
”Olen ymmärtänyt, että sohvalla makaaminen ei ole välttämättä aitoa lepoa. Työn paras vastapaino saattaa olla se, että lähtee metsään kävelemään, käy lenkillä tai tekee käsitöitä. Sellaiset asiat monesti ravitsevat enemmän kuin se, että katsoo Netflixiä. Joskus totta kai voi levätä niinkin. Mutta jos se on ainoa tapa, jolla jaksaa palautua, tilanne on jo aika pitkällä. Sille pitää tehdä jotain.”
Eeva Kolu: ”Ilottomuus on vitsaus, joka vaivaa yhteiskuntaamme”
Hektisyyden keskelle tarvitaan Kolun mukaan enemmän hiljaisuutta. Hetkiä, joita ei täytetä äänillä, uutisilla, viesteillä ja tavaroilla. Tilaa olla rauhassa omien ajatusten ja tunteiden kanssa. Se vaatii rajoja esimerkiksi teknologian käyttöön ja tavoitettavuuteen.
Kolu ajattelee, että superihmisen ihanteesta pitäisi luopua. Kaiken tekemisen ei aina tarvitse olla tavoitteellista. Pitäisi päästää irti ajatuksesta, että koko ajan on saatava jotakin aikaiseksi. Vapaapäivänä todella saa levätä, ja asioita voi tehdä silkasta tekemisen ilosta.
”Jos sinua huvittaa maalata vesiväritöitä omaksi iloksesi, niin hitsi, tee se! Ilottomuus on vitsaus, joka vaivaa yhteiskuntaamme. Väitän, että se on seurausta kiireestä, stressistä ja uupuneisuudesta. Kun elämä muuttuu pelkäksi suorittamiseksi, ilo on ensimmäinen tunne, joka katoaa.”
Moni karsii perheen ja ystävien kanssa vietetystä ajasta, kun elämä muuttuu kiireiseksi. Kolu on huomannut, että ihmiskontaktit auttavat häntä jaksamaan. Sen sijaan, että hakeutuu kauemmas, kannattaa hakeutua lähelle.
”Kulttuuriimme liittyy vahva pärjäämisen ihanne. Jos menee huonosti, pitää vetäytyä ja muiden seuraan saa tulla vasta, kun tilanne on korjattu. En usko siihen yhtään. Jos tuntuu, että minulla ei ole mitään annettavaa kenellekään ja olen ankeaa seuraa, yritän todella tietoisesti hakeutua ystävien ja perheen pariin”, Kolu sanoo.
”Uskon, että asiat lähtevät korjautumaan ja paranemaan sillä, että olemme muiden ihmisten seurassa ja annamme muiden nähdä meistä myös huonommat puolet.”
