Hyvinvointi

Helena vapautui sukutraumasta: "Kannoin kehossani isäni sotakokemuksia"

Helena oli ennen pelokas ja alistuva. Myös hänen lapsillaan oli vaikeaa. Vasta kun Helena joutui kohtaamaan omaa mummoa muistuttavan ihmisen, hän tajusi toimineensa, kuten suvussa oli aina toimittu. Kun hän sai voimia muuttaa käyttäytymistään, se muutti hänen oman ja lastensa elämän.

”Kun nyt teini-ikäiseksi kasvanut poikani oli kolmevuotias, hänellä oli päiväkodissa turvatonta. Ilmapiiri oli levoton, eräs lapsi puri poikaani ja päiväkodin työntekijä joi ja ärhenteli. Olin tilanteesta vihainen ja syytin työntekijää mielessäni. Silti alistuin tilanteeseen.

Olen lapsesta saakka ollut herkkä ja jännittynyt, pelännyt kovia ääniä ja pimeää. Pelkääminen ja alistuminen ovat oireilleet minussa migreeninä, lihasjännityksinä ja pinnallisena hengityksenä. Kiltteyteni on näkynyt alistumisena.

Päiväkodin juova työntekijä muistutti mummoani, joka oli roisi ja alistava. Kohtaaminen laukaisi minussa pitkän prosessin, joka toi lukossa olleita tunteitani päivänvaloon.

Tilanne nosti esiin kysymyksen: jatkanko uhrina vai opettelenko sanomaan ei, löydänkö rajani ja oman tahtoni?

Minulla todettiin tuolloin masennus. Sain sairauslomaa ja minulle tarjottiin masennuslääkkeitä.

Lääkkeiden sijaan aloitin tunnevyöhyketerapian. Siinä kehon tunnemuistia avaavaa hoitoa yhdistetään keskustelemiseen.

Tunteista vastuu

Tunnevyöhyketerapiassa olen oivaltanut, että pelkoni, uhriutuva käytökseni ja ulkopuolisuuden kokemukseni periytyvät vanhemmiltani ja isovanhemmiltani. Sodan kokeneet vanhempani eivät ole puhuneet kokemastaan.

Kannan kehossani isäni sotakokemuksia. Kehohoidossa rentoutuessani suustani pääsi ääni, joka muistutti pommikoneen ääntä.

Suvussani ei ole surtu läheisten kuolemiin liittyviä hylätyksi tulemisen tunteita. Mummoni menetti äitinsä yksivuotiaana, isäni menetti isänsä 18-vuotiaana ennen sotaa ja äitini isänsä, kun oli yhdeksän. Äitini ensimmäinen kihlattu kuoli sodassa. Itse olin kymmenen, kun isäni kuoli.

Veljeni kuolema laukaisi minussa surun, jonka kautta myös muita suvun itkemättömiä itkuja pääsi ulos. Helpotti, kun tiedostin, että oman kiukkuisuuden, vihamielisyyden ja syyttelemiseni taustalla on suvun käsittelemättömiä menetyksiä.

Omista tunteista on kuitenkin otettava vastuu, vaikka niiden tausta olisi suvun malleissa. Kun en enää alistunut ja syytellyt, vaan otin käyttöön oman voimani, päiväkodin työntekijä alkoi vältellä minua.

Hanki oma elämä

Suvun traumat ovat näkyneet myös lasteni elämässä esimerkiksi esillä olemiseen liittyvänä häpeänä. Poikaani on kohdeltu eriarvoisesti päiväkodin lisäksi ala-asteella. Koulussa nurkassa seisottaminen nöyryytti häntä.

Sodan traumat ovat kohdanneet toisensa myös avioliitossani. Kotona olen ollut uhrautuva ja suorittava marttyyri.

Ennen tunneterapiaa sivuutin omat tarpeeni. Tyttäreni sanoi minulle jossakin vaiheessa, että ”hanki oma elämä”. Niin tein. Nyt annan muille tilaa toimia omalla tavallaan.

Tytär jatkoi suorittamisen mallia ja masentui. Hän kysyi, periytyykö masennus. Vastasin että kyllä, mutta vaiettuja asioita on mahdollista työstää tunnepuolella. Tytär valitsi lääkkeet ja terapian.

Pelon ilmapiiri toistui

Lapsena kokemani pelon ilmapiiri on toistunut avioliitossani. Kuutisen vuotta sitten mieheni viharäjähdys palautti minut lapsuuden pelkoihin. Tajusin, että se oli minulle tilaisuus asettaa rajat, sanoa ei. En enää suostu syyllistymään enkä ottamaan itseeni kenenkään vihoja.

Poikani välillä aggressiivinenkin käytös on nostanut minussa esille häpeää. Kun olen hiljalleen kohdannut omia pelkojani arjen tuomissa tilanteissa ja esimerkiksi esillä olemiseen liittyvää häpeääni, myös lasteni elämä on muuttunut. Poikani ei enää joudu alakynteen ja häntä puolustetaan.

Suostuminen omaan heikkouteen on ollut tunneprosessini tärkeimpiä asioita. Arjessa tapahtuneiden romahdusten kautta olen tajunnut, että en voi pitää kaikkia lankoja käsissäni. Saan olla keskeneräinen ja avuton.

Sekä mieheni että minä olemme kutistaneet itseämme avioliitossa, emme ole uskaltaneet ottaa omaa tilaa ja toteuttaa itseämme. Olemme nyt eroamassa.

Aluksi avioero hävetti. Vähitellen huomasimme yhdessä, että olemme tarvinneet eron, jotta voisimme kasvaa omaksi itseksemme.

Myös maalaaminen on auttanut tiedostamaan pelkojani ja häpeääni. Olen opiskellut töiden ohella tunnetaideterapeutiksi. Miehenikin on tutustunut tunteiden purkamiseen maalaamalla.

Murjottaminen ei toimi

Olen nyt 50-vuotias. Olen kiitollinen, kun 14-vuotias poikani ja 17-vuotias tyttäreni osaavat sanoittaa tunteensa ja asettaa omat rajansa, ilmaista esimerkiksi että tarvitsevat omaa rauhaa tai että jostakin asiasta puhuminen ei kuulu heille. Vanhat keinot, kuten murjottaminen, eivät enää toimi perheessämme.

Tunneprosessini on vaikuttanut myös työhöni sosiaalialalla siten, että en enää heittäydy suorittavan ja uhrautuvan auttajan rooliin. Uskallan nyt ottaa oman tilani, enkä enää jännitä esillä olemista. Esimieheni naurahti hiljattain, että olen oppinut sanomaan ei, välillä turhankin jyrkästi.

Oivallukset suvussa periytyvistä tunteista ovat auttaneet ymmärtämään aiemmin käsittämättömiltä vaikuttaneita konflikteja töissä. Autan parhaiten olemalla läsnä, auki ja tietoinen omista tunteistani. Kun kehossa pidätellyt tunteet käy läpi reilusti tunteina eikä järkeistä niitä, vapautuu paljon energiaa ja luovuutta.”