Psykologi Katariina Laurilan aviomies menehtyi malariaan 29-vuotiaana: ”Monelle leskelle tulee yllätyksenä, että surusta huolimatta voi tuntea myös onnea ja kiitollisuutta”

Kun puoliso kuolee, ihminen joutuu rakentamaan identiteettinsä uudelleen. Surevia auttava psykologi Katariina Laurila tietää omasta kokemuksestaan, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa surra. Katariina itki ja suri afrikkalaiseen tapaan kaksi viikkoa yhdessä ystävien ja sukulaisten kanssa miehensä menetystä. Ja teki töitä ugandalaisen televisiokanavan uutispäällikkönä.

Miten elämä voi jatkua ilman puolisoa? Psykologi Katariina Laurila tietää, että se on ajatus, ­jota moni kumppaninsa menettänyt pohtii saapuessaan hänen vastaanotolleen.

”Lähes kaikkia leskeksi jääneitä asiak­kaitani yhdistää se, että näköala omaan tulevaisuuteen on kaventunut tai kadoksissa”, hän sanoo.

Työssään Katariina Laurila on kohdannut ihmisiä, joiden elämä on kriisiytynyt välittömästi puolison kuoleman jälkeen, mutta myös leskiä, joiden menetyksestä on kulunut jo jonkin aikaa. Ihminen on kenties jäänyt suruun kiinni eikä pääse eteenpäin. Toimintakyky päivittäisessä elämässä on saattanut heikentyä jopa vuosiksi.

”Surussa tärkeintä on se, että sen pääsee purkamaan ja sitä kautta työstämään menetystä. Jotkut kirjoittavat tai maalaavat, mutta olennaisinta on se, että surua pääsee jollakin tavalla purkamaan.”

Pahimmillaan tunteiden pakeneminen voi näyttäytyä liiallisena päihteiden käyttönä, riippuvuuksina – asioina, jotka vievät ajatukset pois pahasta olosta. Myös itsetuhoinen käyttäytyminen saattaa lisääntyä.

”Toisaalta joku voi pystyä pakenemaan vaikeita tunteitaan niin, ­että ne eivät koskaan ryöpsähdä hänen eteensä. Suruprosessi on yksilöllinen. Olen myös nähnyt tilanteita, joissa joku muu vastoinkäyminen tai suru laukaisee vanhat kipeät ja käsittelemättä jääneet muistot.”

Lue myösÄkkirakastuminen yllätti viisikymppiset: ”Soitin ihastukselleni heti, kun jäin leskeksi”

Vihaa on turha piilotella

Usein surevan selviämiseen vaikuttaa se, onko puoliso kuollut yllättäen vai onko menetykseen ollut aikaa valmistautua.

”Kun kuoleman lähestyminen on tiedossa, on mahdollisuus sanoa asioi­ta, joita haluaa vielä kertoa ­toiselle. Moni äkillisesti leskeksi jäänyt kokee hyvin vaikeana sen, että asiat ovat jääneet kesken”, Katariina Laurila sanoo.

Samankaltaisuutta on silti olemassa erityisesti surun alkuvaiheessa. Heti kuolinuutisen jälkeen tulee sokki, sen jälkeen kieltäminen. Tuntuu, ettei tapahtunut voi olla totta.

”Masentuneisuuden ja yksinäisyyden lisäksi myös vihan tunne on yleinen: suuttumus kuollutta kohtaan siitä, että hän jätti. Viha ja siihen liittyvä häpeä ovat olennainen osa suru­prosessia, eikä niitä tarvitse piilotella. Ne vievät ihmistä eteenpäin.”

Parhaimmillaan läheisen kuolema saa pohtimaan, mitä haluaa loppuelämältä

Moni sureva voi tuntea myös syyllisyyttä. Olisiko pitänyt toimia toisin? Teinkö tai sanoinko jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt? Kaikki vaikeatkin ajatukset kannattaa kohdata.

”Kannustan ihmisiä elämään tunteiden läpi, vaikka ne olisivat kuinka raskaita. Mielestäni ne pitää kuitenkin kahlata läpi, jotta ilon ja onnen tunteet saisivat vielä tilaa.”

Laurila on havainnut ihmisten yllättyvän siitä, ettei suruaika ole pelkästään suurta murhetta.

”Monelle leskelle tulee isona yllätyksenä se, että suuresta surusta huolimatta hän voi tuntea myös iloa ja onnea ­sekä kiitollisuutta. Suru ei välttämättä ole kokonaisvaltainen vuorokauden ympäri kestävä tunne, vaan sekaan voi mahtua myös naurua.”

Sellaisina hetkinä Katariina Laurila kannustaa unohtamaan syyllisyyden.

Kun puoliso kuolee, ihmisen identiteetti muokkautuu. Läheisensä menettänyt joutuu pohtimaan: kuka olen ilman kumppaniani?

”Persoonallisuus on ihmisellä melko pysyvää, mutta läheisen kuolema pakottaa meidät kohtaamaan elämän lopullisuuden. Parhaimmillaan se auttaa pohtimaan tarkemmin, ­mitä loppuelämältä haluaa.”

Lue myös: Tellervo Koivisto: ”Ikävöin yhä kaikkea Maunossa”

Katariina Laurila itki yhdessä afrikkalaisen suvun kanssa

Laurilalla jäi itse yllättäen leskeksi vuonna 2005, kun hänen tansanialainen aviomiehensä menehtyi malariaan 29-vuotiaana. Pari ehti olla naimisissa neljä vuotta.

”Itkin kaksi viikkoa mieheni ystävien ja sukulaisten kanssa. Suomessa surraan paljon yksin, mutta minua auttoi afrikkalainen tapa itkeä ja muistella vainajaa yhdessä muiden kanssa.”

Toinen selviytymiskeino oli työ ugandalaisen televisiokanavan uutispäällikkönä. Siellä työn nopea tempo vetäisi mukaan.

”Minulle työ oli terapiaa ja vei eteenpäin. Siksi en ajattele, että työhön palaaminen nopeasti läheisen kuoleman jälkeen olisi huono asia.”

Kahden vuoden ajan elämä meni kuin sumussa. Kokemus muutti ja mullisti Laurilan pysyvästi.

Lue myös Seura.fi: Eero Heinäluoma kertoo rakkaimman muiston vaimostaan

Katariina Laurila on kääntänyt surun voimavaraksi

Samalla ajatuksissa konkretisoitui kiitollisuus oman elämän jatkumisesta ja unelmien tavoittelusta. Katariina Laurila muutti Yhdysvaltoihin tekemään näyttämötaidetta ja opiskelemaan kliinistä psykologiaa.

”Menetykseni on kääntynyt minulle valtavaksi voimavaraksi. Se on kuin katalysaattori, joka saa minut elämään meidän kahden edestä.”

Ikävä tulee välillä voimakkaina aaltoina, mutta koko ajan harvemmin.

”Suruni on muuttunut. Se on osa elämääni ja pulpahtaa välillä pintaan, mutta ei ole ajatuksissani koko ajan.”

Surevalle Katariina Laurila haluaa sanoa yhden viestin: ole itsellesi armollinen.

”Moni haluaa nopeasti eroon pahasta olosta, mutta on parempi hyväksyä se, että suru ottaa oman aikansa. Melkeinpä voin kuitenkin luvata, että ennen pitkää suru helpottuu.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 14/2022.

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Psykologi Katariina Laurilan aviomies menehtyi malariaan 29-vuotiaana: ”Monelle leskelle tulee yllätyksenä, että surusta huolimatta voi tuntea myös onnea ja kiitollisuutta”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X