Mielenterveyspotilaan äiti oppi olemaan terveesti itsekäs: ”Pojan on pakko opetella pärjäämään ilman minua”
Mielenterveyspotilaan äiti Tuula Harjumäki, 69, osaa olla terveesti itsekäs. Hän annostelee apuaan, jotta ei sairastuisi itse. Oppi tuli vasta kantapään kautta.
Poikani oli jo muuttanut omilleen, kun hän parikymppisenä sairastui skitsofreniaan ja palasi kotiin. Sairaus teki hänestä levottoman ja ahdistuneen. Hän vetäytyi, kielsi vieraiden kutsumisen kotiimme ja lakkasi huolehtimasta itsestään: parta kasvoi rinnuksille ja tukasta tuli peikon kuontalo. Hankimme aikuiselle kuopuksellemme asunnon, sillä miehelleni asuminen sairaan pojan kanssa oli liikaa.
Ei sairaasta ole huushollin hoitajaksi. Ja kun lapsi ei huolehdi omista asioistaan, äiti huolehtii. Olin tuolloin työelämässä ja töiden jälkeen kiirehdin aina ensin hoitamaan pojan ja sen jälkeen oman kotini. Kun poika välillä oli sairaalahoidossa, vierailin hänen luonaan päivittäin.
Skitsofrenia oli minulle tuttu, sillä isänikin sairasti sitä. En odottanut, että poikani paranisi koskaan, saati pärjäisi omillaan. Hän tarvitsisi aina apuani asioittensa ja kotinsa hoidossa. Mies ei ymmärtänyt huolenpitoani pojasta, ja erosimme. Näin elämäni loputtomana tunnelina, jonka päässä ei ole valoa. Enemmän kuin joka kolmas mielenterveyspotilaan omainen sairastuu masennukseen, ja niin kävi minullekin.
Pakko opetella tervettä itsekkyyttä
Pari vuotta söin mielialalääkkeitä, kävin terapiassa ja koetin löytää itselleni yhteisön, josta saisin voimia. Kiersin kaikki paikat seurakunnista Punaiseen Ristiin, kunnes löysin Mielenterveysomaiset Pirkanmaa Finfamin. Yhdistyksen työntekijät ja vapaaehtoiset saivat minut ymmärtämään, että minun on pakko opetella tervettä itsekkyyttä. Rajaton uhrautuminen oli uuvuttanut minut.
Psyykkisiin sairauksiin liittyy monesti aloitekyvyttömyyttä. Omaisen voi olla vaikea tietää, mistä sairastunut suoriutuu itse ja mihin hän tarvitsee apua. Oivalsin, että tein karhunpalveluksen pojalleni tekemällä asioita hänen puolestaan.
En elä loputtomiin, ja pojan on pakko opetella pärjäämään ilman minua. Voi olla, että sairastun äitini lailla Alzheimerin tautiin, eikä muistisairaasta ole mielisairaan hoitajaksi.
Aina ei tarvitse olla tavoitettavissa
Aloin vetää rajoja ja irrottautua kanaemon roolista. Käyntini pojan luona harvenivat päivittäisistä viikoittaisiin. Sanoin lapselleni suoraan, että tänään et saa tulla luokseni. Minulle tulee vieraita tai haluan vain olla yksin.
Vaikka en soitellut hänelle päivittäin, hän soitti ja soittaa yhä minulle. Minun ei kuitenkaan tarvitse olla aina tavoitettavissa: jos olen metsälenkillä ystävän ja koirani kanssa, puhelimeni on äänettömällä. Lomamatkalla en vastaa puhelimeen, mutta tarkistan tekstiviestit ennen nukkumaanmenoa. Yöllä minua on turha tavoitella. Olen murehtinut ja valvonut varmaan satoja öitä. Nyt on minun vuoroni nukkua.
Sairastuminen ei ole kenenkään syy
Aiemmin poikani kysyi usein, miksi juuri hän sairastui. Samaa mietin minäkin, ja uhrasin mietteisiin liikaa energiaa. On helpompi hyväksyä asia, jolle ei voi mitään kuin jäädä jossittelemaan. Asiat voisivat olla huonomminkin: poikani hakeutuu itse tarvittaessa hoitoon, ei ole itsetuhoinen eikä hänellä juurikaan ole harhoja.
En ole koskaan salaillut tai hävennyt lapseni sairastumista. Minulle mielen sairaudet ovat sairauksia siinä kuin murtunut jalka tai sepelvaltimotauti. Vaikeneminen aiheuttaa häpeää, ja herättää syyllisyyden tunteen – eikä lapseni sairastuminen ole minun eikä kenenkään muunkaan syy.
Läheisen sairastuminen herättää omaisessa kaikkea muuta kuin kauniita tunteita, joille ei välttämättä löydy lähipiiristä jakajaa. Vertaisryhmästä löytyy, ja nykyään vedän sellaista itsekin. Ryhmässä voimme kertoa hurjimmatkin kokemuksemme kokematta itseämme ulkopuolisiksi.
En todellakaan ole ainoa mielenterveyspotilaan äiti, joka koettaa katkaista napanuoraa aikuiseen lapseensa.
Äiti-kulta
En ole poikani omaishoitaja enkä sellaiseksi ryhdy. Olen 46-vuotiaan äiti, ja sen ikäinen mies pärjää – omalla tavallaan. Poikani kodissa on usein sotkuista: viikon tiskit tiskaamatta, pöydällä ruoan jämiä ja lattialla likaisia vaatteita. Omapahan on sotkunsa.
Tosin joskus hermostun ja huomautan hänelle epäsiisteydestä, ja silloin otamme yhteen. Myöhemmin saan pojalta lepyttelyviestejä. Niissä olen äiti-kulta, joka tekee maailman parasta ruokaa.
Sellaisena kokkaukseni pysyvätkin, kun en tarjoile niitä lapselleni päivittäin.”
Lue myös Tuulan vinkit jaksamiseen:
1. Aseta rajat, sairastunut ei siihen pysty.
Kerro omaisellesi, koska olet tavoitettavissa ja koska et.
2. Liiku, syö kunnolla ja lepää
Nuku, vaikka lääkkeiden avulla. Hyväkuntoisena jaksat paremmin.
3. Hakeudu vertaistuen piiriin.
Saat toisilta ja toiset hyötyvät sinun kokemuksistasi.
Muista: et ole yksin!
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 8/2017.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Mielenterveyspotilaan äiti oppi olemaan terveesti itsekäs: ”Pojan on pakko opetella pärjäämään ilman minua”