Hyvinvointi

Minun tarinani: Eroon päihderiippuvuudesta

Huumeet ja alkoholi hallitsivat Riku Janhusen, 42, elämää parikymmentä vuotta.

Riku

Yläasteaikana kävin koulussa, koska oli pakko. Iltapäivällä tulin kotiin ja heitin koulukirjat nurkkaan ja nappasin lasketteluvarusteet mukaan. Jos pidin kiiretttä, ehdin samaan bussiin, jolla olin tullutkin, kun se palasi takaisin päätepysäkiltä. Ilta kului rinteessä Tampereen Hervannassa, ja kotiin palasin iltamyöhään. Päättötodistukseni keskiarvo oli 5,9.

Lukio jäi kesken, kun päätin lähteä Yhdysvaltoihin. Vanhempani päästivät minut maailmalle, koska ajattelivat, että löydän sieltä sen, mitä haluan elämältä. Olen edelleen sitä mieltä, että silloin oli oikea aika lähteä.

Myin kaiken omistamani, ostin Dodge Chargerin ja ajelin ympäriinsä. Tutustuin ihmisiin, etsin elämänkokemuksia ja biletin.

Suomeen palatessani edessä oli armeija, ja sen jälkeen piti löytää koulu, johon todistukseni arvosanat riittivät. Aloitin kauppakoulun Uudessakaupungissa ja opiskelu kiinnosti, mutta vapaa-ajasta tuli ongelma.

Muutamassa kuukaudessa olin lukenut kaikki kirjaston kiinnostavat kirjat ja katsonut videovuokraamon elokuvat läpi. Iltaisin ei ollut muuta tekemistä, sillä muut oppilaat olivat lähikunnista ja pyörivät omissa kuvioissaan.

Kuntosali ja kehonrakennus toivat kuvioihin hormonit

Olisin kaivannut ystäviä, ja muutin sitten takaisin Tampereelle. Innostuin muodikkaasta kuntosaliharjoittelusta. Elettiin 1990-luvun alkua, jolloin kuntosalikulttuuri oli juuri tullut Suomeen. Viikko-ohjelmaani kuului viisi salitreeniä ja kaksi tai kolme aerobista treeniä päälle.

Kehoni ei olisi kestänyt rääkkiä, mutta löysin apukeinon. Aloin käyttää hormoneita, jotka auttoivat palautumaan. Ei se ollut niin, että salilla kaikki olisivat käyttäneet. Halusin vain oikotien. Muutamassa vuodessa kasvoin isoksi.

Kun hormoneja oli omassa käytössä, niitä oli luontevaa kaupata muillekin. Myyntivalikoimani laajeni ekstaasiin. Ajattelin, että on pakko testata niitä itse ensin. Otin yhden, ja kun se alkoi vaikuttaa, en enää halunnut hyvän olon loppuvan. Pian mukaan tulivat myös amfetamiini ja kokaiini.

Alkuun se oli kivaa. Käytin huumeita virkistäytymismielessä, sosiaalisesti ystävien kanssa silloin, kun jotain kivaa tapahtui. Aloin asettaa rajoja itselleni. Maanantai, tiistai ja keskiviikko olivat vapaita päiviä, silloin kävin salilla. Muina päivinä sain käyttää. Lopulta minulla meni niin lujaa, ettei tullut juuri nukuttua. Putkien loppuminen oli kauheaa, ruoka ei maistunut ja kaikki pelotti.

Syvemmälle päihdekierteeseen

Päätin jättää huumeet 25-vuotiaana. Löysin työpaikan ja lastasin rekkoja. Viikonloput olin kännissä. Oli sosiaalisesti hyväksyttyä käyttää alkoholia, joten järkeilin, että se oli myös vähemmän vahingollista kuin huumeriippuvuus. Usein lähdin töistä perjantaina suoraan kaljalle ja hoipuin sunnuntai-iltana kotiin.

Sitten silloinen tyttöystävä jätti minut ja äitini kuoli. Kaikki paheni entisestään. Aika kului päihteiden parissa ja kaikki energia keskittyi itseen. Otin lopputilin ja aloin käyttää sekaisin masennuslääkkeitä, rauhoittavia, unilääkkeitä ja alkoholia.

Helpotusta ei tuonut edes se, että tapasin uuden naisen, joka alkoi odottaa minulle lasta. Yritin itsemurhaa, vedin lääkkeitä ja alkoholia. En tiedä, oliko se avunhuuto vai halusinko oikeasti kuolla. Jouduin sairaalaan.

Suzuki Intruder

Kaiken keskellä perustin moottoripyörätallin. Huumeet, viina ja väkivalta kuuluivat arkeen, eikä uusi työpaikkakaan tuonut helpotusta. Välillä olin puoli vuotta kuivilla, mutta ratkesin taas. Pisin ryyppyputkeni kesti kolme kuukautta, yhden kokonaisen kesän. Sen kesän jälkeen minun piti opetella uudelleen kävelemään. Moottoripyörällä en voinut ajaa, koska voimat eivät riittäneet painavan harrikan pystyssä pitämiseen.

Sitten tuli päivä, jolloin kaikki loppui kuin seinään. Heräsin tallilta, ja muististani oli kadonnut viisi tai kuusi päivää. Kännykkääni oli tullut työpaikalta tekstiviesti, että töihin ei ole enää tulemista. Puhelinsoitto vaimolle kertoi, että myös avioliittoni oli ohitse.

Vaimo muutti äitinsä luokse ja jäin yksin tyhjään kämppään. Olin romuna, ja tulin siihen tulokseen, että en halua elää, mutta en halua kuollakaan.

Uskoontulo oli vahva kokemus

Viimeisenä oljenkortena päätin rukoilla. Uskonto oli tullut tutuksi lapsuudenkodissa, mutta olin vuosia pitänyt itseäni ateistina. Laitoin kädet ristiin ja pyysin: Jos oot Jeesus olemassa, näytä se nyt. Huoneessa alkoi kuulua ääni, jonka päättelin enkelin ääneksi. Kokemus oli niin voimakas, että kaikki epäilykseni karisivat. Sen jälkeen en ole koskenut päihteisiin, en edes tupakkaan, jonka polttamisen aloitin 16-vuotiaana. Nyt olen ollut uskossa yli kaksi vuotta.

Liityin kristilliseen moottoripyöräkerhoon Gospel Ridersiin. Vuosi sitten kerho sai tilat Tampereen Armonkalliolta, ja olin aluksi tallipäällikkö. Kerhossa tapasin Kaarlon, jonka kanssa aloimme kokata soppatykillä keittoa lauantaisin ja jakaa sitä kodittomille, päihderiippuvaisille ja muille apua tarvitseville. Näin sellaisen tutkimuksen, jossa yli 70 prosentille tutkituista jäi kuukaudessa nollasta sataan euroa rahaa ruokaan. Niistä 10 prosenttia on päihderiippuvaisia, muut ihan tavallisia yksinhuoltajaäitejä, eronneita isiä, vanhuksia, sairaita, työttömiä.

Gospel riders

Sitten lähdin mukaan Jeesus-kahvilaan viime kesänä Tampereen keskustorilla. Nyt Jeesus Cafella on oma toimintakeskus Tampereen Pyynikillä, missä jaamme aterioita ja ruokakasseja. Autamme myös asunnottomia löytämään kodin. Ruoka-apu ja muuttopalvelut ovat minun vastuullani.

Elämä taas uomissaan

Nykyisin istahdan 1500-kuutioisen Suzuki Intruder -moottoripyöräni selkään niin usein kuin suinkin vain voin. Moottoripyöräilyn edelle menevät 9-vuotiaan Jesse-pojan karting-treenit. Jesse muutti minun luokseni edellissyksynä, koska äidiltä loppuivat voimat lapsen kasvattamisessa. Minulla ei ole ollut Jessen kanssa ongelmia, ja nyt hänen äitinsäkin tulee taas pojan kanssa toimeen.

Nykyisen vaimoni ja Jessen lisäksi perheeseeni kuuluu kolme poikaa nykyisen vaimoni aiemmasta liitosta. Syksyllä meille syntyy vielä yhteinen lapsi. Olen työkokeilussa Jeesus Cafessa, ja lisäksi aikani kuluu Gospel Ridersin parissa sekä oman seurakunnan vapaaehtoistöissä.

Koen, että olen löytänyt elämässä paikkani, jossa kaikki ominaisuuteni tulevat käyttöön. Kaikki elämässä on parasta, perhe ja ihmisten auttaminen.”

Teksti Sanna Sevänen
Kuvat Marjaana Malkamäki

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 13/14 nimellä Olen löytänyt oman paikkani.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Minun tarinani: Eroon päihderiippuvuudesta

Peace

Mahtava tarina! Way to go!

Minä uskon

Hieno tarina,vielä tänäänkin apu tulee ylhäältä,tsemppiä ja siunausta Rikulle.

Spelina

Hei Riku!
Tsemppiä sinulle ja ihan mahtava tarina!
Minä itse kamppailen poikani 20 v huumeongelman kanssa. Hänelle on liian vaikeaa olla ilman päihteitä, joita hän käyttää itselääkityksenä masennustaan vastaan. Toisaalta, masennusta ei voi hoitaa ennenkuin on lopettanut käytön…. Hän on käyttänyt vasta vajaan vuoden amfetamiinia, ennen sitä cannabista, nyt sekakäyttöä. Ei vielä niin syvälle vajonnut, että nyt olisi hyvä aika pelastua jos hän itse haluaisi. Mikä olisi sinun neuvosi? Miten sinuun saisi yhteyttä kysyäkseen neuvoa? Haluaisin niin löytää avun ja motiivin pelastamaan nuoren miehen elämän…

Toimitus

Hei Spelina. Laita sähköpostia toimitukseen ja toimitamme viestisi Rikulle.

tunnen kyseisen kaverin

melkosia satuja,rakentanu uuden elämänsä valheelle että kaikkee sitä pääsee lehtiin valehteleen.

Vastaa käyttäjälle Minä uskonPeruuta vastaus

Sinun täytyy kommentoidaksesi.