Hyvinvointi

Pallolaajennus pelasti Railin, kun sydänoireet iskivät: "Uusia oireita ei kannata pelätä"

Raili Saarelan, 70, sydänoireet alkoivat puristavana olona lapaluiden välissä. Nyt hän soittaisi hätänumeroon heti ensimmäisten tuntemusten ilmaannuttua.

”Lapaluiden välistä puristaa oudosti kävelylenkillä. On helmikuu 2016. Olen ollut edellisenä päivänä jumpassa, joten tuudittaudun ajatukseen, että lihaskuntoliikkeet tuntuvat vielä lihaksissani.

Kotona puristus häviää, ja seuraavana päivänä uskallan jo lapioida yöllä satanutta lunta. Illalla puristus kuitenkin ilmaantuu taas. Vaikka katselen rauhallisesti televisiota, oloni käy tukalammaksi.

Soitan miesystävälleni parin kilometrin päähän, että kaikki ei ole hyvin. Hetken empimisen jälkeen päätän soittaa myös hätänumeroon 112, sillä tunnen, että ammattilaisten apua tarvitaan nyt nopeasti.

Kun miesystäväni ehtii luokseni, kotona hääri jo viisi nuorta, komeaa palomiestä ja ambulanssi on juuri tullut. Happinaamaria asetellaan kasvoilleni.

Rasitteena perimä

Puristavan oloni syyksi selvisivät ensiavussa sydänoireet. Sydänfilmi ja varjoainekuvaus paljastivat, että suonissani on tukoksia, ja minulle on tehtävä pallolaajennus. En kuitenkaan pelännyt, sillä tunsin olevani alusta asti saavani hyvää hoitoa.

Päällimmäinen kysymykseni sairaalassa akuutin vaiheen jälkeen oli, miksi sairastuin ja olisinko toisin toimimalla voinut estää tapahtuneen. Riskitekijöitä minulla ei juuri ollut: ei ylipainona, en tupakoi, ei kohonnutta verenpainetta ja ruokavaliokin on terveellinen.

Minua hoitaneen kardiologin sanat helpottivat: en olisi voinut estää tapahtunutta. Joskus sairauksia tulee niillekin, joilla on terveet elämäntavat ja joiden todennäköisyys sairastua on pieni.

Toisaalta minun rasitteeni oli perimäni: suvussani on ollut paljon sydänsairauksia. Geeneihinsä kukaan ei voi kuitenkaan vaikuttaa.

Olen muistuttanut aikuisia lapsiani sukumme alttiudesta sydänvaivoihin ja kehottanut heitä tarkkailemaan kolesteroliaan. Sairastumisen hyväksymisen myötä toipuminen on ollut helpompaa.

Ajattelen, että jokaisella on kremppansa, minulle tuli tämä ja sillä hyvä. Tähän ikään mennessä on jo selvinnyt monista elämänvaiheista ja asioita osaa suhteuttaa.

Olen kiitollinen, että selvisin tällä, enkä joutunut esimerkiksi ohitusleikkaukseen.

Oireita ei pidä pelätä

Olen oivaltanut, että vaikka oireita voi tulla uudestaan, niitä ei pidä jäädä odottamaan ja pelkäämään. Elämä on tässä ja nyt.

Vesijumpassa ja tavallisessa jumpassa käyn viikoittain kuten ennenkin, avantoonkin ole saanut lääkäriltä luvan mennä. Toimeliaana ihmisenä minulla on kuitenkin ollut opettelemista, että en rehki liikaa. On parempi jättää rankimmat liikkeet jumpassa väliin kuin ottaa turhia riskejä.

Erityisesti mieleni lepää luonnossa, mutta mustikkametsään on muistettava ottaa nitrot mukaan. Ja kun kiipeän kalliolle mieheni mökillä, puolimatkassa kannattaa pysähtyä hengähtämään.

Vaikka sairastumiseni ei johtunut omista valinnoistani, ruokavaliostani tuli vähäksi aikaa liiankin tiukka. Edelleen tutkin kaupassa käärepapereista, kuinka paljon ruoassa on rasvaa ja suolaa.

Ennen ostopäätöstä katson, että tuotteessa on sydänmerkki. En syö munkkeja, pullia enkä suklaata. Grillimakkaraa mieluummin syön broileria tai kalaa. Osaan kuitenkin tehdä poikkeuksiakin.

Sydänoireet eivät vaani välittömästi nurkan takana, jos joskus kylässä otan palan piirakkaa.

Tietoa ja tukea sydänyhdistyksestä

Puhuminen ja arkeen tarttuminen ovat olleet selviytymiskeinojani. Tärkeää on ollut jakaa koettua myös vertaistukiryhmässä, joka kokoontui fysioterapeutin ja sairaanhoitajan johdolla Nokian sairaalassa viime keväänä. Tietoa ja tukea olen saanut myös sydänyhdistyksestä.

Meillä on mieheni kanssa omat mökit. Viime keväänä minua mietitytti mennä mökilleni yksin. Lopulta rohkaistuin.

Minua rauhoitti, sillä tiesin, että jos jotain tulisi, naapureita on huutoetäisyydellä. Nitrot kulkivat koko ajan taskussani. Toinen turvani on puhelin, jota pidän nykyään aina mukanani.

Apua ennen kuin on liian myöhäistä

Olen päättänyt, että jos oireita joskus tulee, soitan empimättä hätänumeroon.

Aiemmin ajattelin, että 112:een kannattaa soittaa vain, jos tietää, että tarvitsee sairaalahoitoa. Nyt ajattelen, että jos olo on kummallinen, apua kannattaa soittaa ennen kuin on liian myöhäistä.

Ambulanssihenkilökunta on juuri sitä varten, että se osaa ammattilaisena arvioida, milloin on tosi kyseessä ja milloin riittää maltillisempi hoito.”

Juttu on julkaistu Kotiliesi 17/2017 -lehdessä.