Äkkirakastuminen yllätti viisikymppiset: ”Soitin ihastukselleni heti, kun jäin leskeksi”

Neljäntenä päivänä vaimon kuoleman jälkeen Arto Hyödynmaa soitti Hannele Hietikolle. Tuttavat paheksuivat suhdetta syvästi, mutta Arto ja Hannele kysyvät, onko suremisen noudatettava tiettyä kaavaa.

Tuo mies on täysin sekaisin. Se oli Hannele Hietikon, 57, ensimmäinen ajatus, kun Arto Hyödynmaa, 58, soitti hänelle. Oli tiistai-ilta viime keväänä, toukokuun 24. päivä.

Arto esitteli itsensä ja muistutti heidän tavanneen yrittäjien tilaisuuksissa. Seuraavassa lauseessa hän kertoi vaimonsa kuolleen. Hän oli nyt vapaa mies, mutta ei voisi seurustella ihan vielä. Ensin pitäisi järjestää vaimon hautajaiset.

Saisiko hän silti soitella Hannelelle? Aloittaa tutustumisen?

Hannele arveli ymmärtävänsä, mistä puhelussa oli kyse. Tuore leski kaipasi kuulijaa surun keskellä.

Hannele oli väärässä. Arto ei ollut murheen murtama. Hän oli päättäväinen. Hän halusi Hannelen.

Viimeinen vuosi tuskaa

Arton vaimo Kaija Hyödynmaa oli saanut elimistöönsä kolibakteerin työmatkalla Turkissa syyskuussa 2013. Se vaurioitti munuaisia.

Suomessa Kaija makasi sairaalassa dialyysissä kolme kuukautta. Vastaväitteistä huolimatta hän vaati päästä jouluksi kotiin. Se oli virhe. Vaarallisen alas laskenut hemoglobiini aiheutti infarktin, ja varjoainekuvausta jouduttiin siirtämään munuaisten vajaatoiminnan vuoksi. Kun se vihdoin tehtiin, tarvittiin välitön ohitusleikkaus.

Kahden pallolaajennuksen jälkeen lääkärit totesivat, että enempää ei voida tehdä.

”Jossain vaiheessa elinaikaa annettiin pari vuotta”, Arto muistaa.

Äkkiä alkanut suhde herätti paheksuntaa

Hannele toi Arton elämään iloa vaimon kuoleman jälkeen.

Arto kaipasi vaimonsa kuoleman jälkeen iloa elämäänsä ja päätti soittaa Hannelelle.

Se on pitkä aika odottaa.

”Yhteinen tulevaisuus oli hävinnyt.”

Sen sijaan oli suunniteltava hautajaiset, mutta jälkikäteen Arto oli onnellinen, että he olivat ehtineet puhua kaikesta, kuolemastakin. Hän tiesi, että Kaija halusi arkkuhautauksen ja siunaajaksi miespapin. He olivat pohtineet, keitä kutsutaan saattajiksi ja mitä musiikkia soitetaan.

Viimeinen vuosi oli kipua ja tuskaa. Arto näki kuoleman lähestyvän. Hän suri vaimonsa menettämistä ja 32 vuotta kestäneen avioliiton päättymistä. Luopui.

Välillä kipinöi toivo ajasta, jolloin suru ei olisi hallitsevin tunne. Se auttoi. Jossain vaiheessa tämä jakso elämästä päättyisi.

Perjantaina 20. toukokuuta Arto jutteli Kaijan kanssa puhelimessa palatessaan mökiltä. Puoli tuntia myöhemmin hän löysi Kaijan kuolleena. Infarkti oli tappanut silmänräpäyksessä. Nenäliinaa pitelevä käsi oli vielä matkalla kohti kasvoja.

Arto soitti ja soitti

Kolme päivää Arto kulki kotona huoneesta toiseen, tuijotti seiniä. Onneksi oli koira, jonka kanssa pääsi lenkille.

Neljäntenä päivänä Arto päätti jatkaa elämäänsä. Hän oli vasta viisikymppinen, seurallinen mies. Yksin hän ei suostuisi elämään. Rankkojen vuosien jälkeen Arto kaipasi elämäänsä iloa. Hän soitti Hannelelle.

”Olin tehnyt surutyötä jo pari vuotta. Siinä ajassa olin ehtinyt ajatella sitäkin, kuka voisi olla mahdollinen kumppani.”

Hannele oli myötätuntoinen. Tietysti Arto voisi soitella hänelle. Ja Arto soitti, joka päivä, useita kertoja päivässä. Hän toimi kuten oli hirvi- ja karhumetsällä oppinut. Kun saalis on kohdalla, sitä ammutaan heti. Siinä vaiheessa ei ruveta harkitsemaan.

”Olen hyvin päättäväinen, kun ha luan jotain.”

Puhelinkeskustelut jatkoivat neljä viikkoa. Kesäkuun puolivälissä Arto kutsui Hannelen kesäteatteriin. He kohtasivat ensimmäisen kerran silmätysten Hannelen kotitalon alaovella Tampereella. Arton päätös oli sinetöity. Tuo olisi hänen naisensa. Arto päätti kiihdyttää kierroksia.

Teatteri-illan jälkeen Arto keksi jokaiselle päivälle syitä tavata. He kävivät lounaalla, päivällisellä, ajeluilla, näyttelyissä… Hannele alkoi vakuuttua.

”Pidin pitkään kättä jarrulla, koska epäilin Arton hakevan laastaria.”

Lopulta toisen sinnikkyys teki vaikutuksen. Juhannuksesta alkaen he liikkuivat pariskuntana. Se ei ollut kaik kien mielestä sopivaa.

Tuomio

Juhlissa oli koolla suuri joukko Arton kavereita. Hannele istui yksin eteisessä ja kuori perunoita. Se oli hänelle annettu tehtävä. Urakka vei kaksi tuntia. Sillä aikaa seurueen muut naiset hääräsivät yhdessä keittiössä. Sieltä kuului rupattelua, iloista naurua, lasien  kilinää.

Hannelelle osoitettu viesti oli selkeä: et kuulu joukkoon.

Toisessa tilaisuudessa illan emäntä veti Hannelen sivuun. Hän halusi varmistaa, että Hannele ymmärsi Arton vaimon juuri kuolleen. Mies oli surusta sekaisin. Hannelen ei pitänyt kuvitella suhteesta mitään erityistä. Hänen paikallaan voisi sillä hetkellä olla kuka tahansa nainen.

Kun Hannele ja Arto menivät yhdessä yrittäjien risteilylle, Hannele kuuli olevansa aivan samannäköinen kuin Arton edesmennyt puoliso.

Artolle puolestaan kerrottiin, että oli vielä aivan liian aikaista aloittaa uutta suhdetta. Ensin piti tehdä surutyö, eikä sitä voinut suorittaa etukäteen. Leskimiehen pitäisi mörritellä pirtissään vuosi tai kaksi.

Pahantahtoisimmat epäilivät, että jotain vilunkia oli harrastettu jo Kaijan eläessä.

Tuomiot yllättivät. Oliko muilla valta päättää, miten ja kuinka kauan Arton piti surra?

”Kun puoliso kuolee, pitääkö eloon jääneen lakata elämästä? Olisiko Arto hyvä ihminen, jos olisi heittänyt loppuelämänsä hukkaan”, Hannele kysyy.

Arto ei ole kääntänyt selkäänsä avioliitolleen.

”Suren ja ikävöin Kaijaa, mutta olen onnellinen Hannelen kanssa. Ne eivät sulje toisiaan pois.”

Onneksi Arton poika sekä Hannelen poika ja tytär ovat suhteesta vilpittömän iloisia. Lopulta vain läheisimpien mielipide merkitsee.

Äkkiä alkanut suhde herätti paheksuntaa

”Olet mummia rumempi”

Hannelen ensitapaaminen Arton kuusivuotiaan pojantyttären kanssa meni suurin piirtein näin:

”Oletko sinä Arton uusi tyttöystävä”, tyttö tenttasi ja jatkoi:

”Olet paljon rumempi kuin Kaija-mummi. Oletko nähnyt Kaijan kuvaa?”

Tyttö tarttui Hannelea kädestä ja vei katsomaan kehystettyä kuvaa.

”Kaija oli tosi nätti. Onko sinulla häntä ikävä”, Hannele kysyi.

”On. Olen pyytänyt iltarukouksissa, että saisin Kaijan tilalle uuden mummin. Rupeatko sinä minulle uudeksi mummiksi?”

Hannele ei halua viedä mummin paikkaa. Sen sijaan hän toivoo olevansa turvallinen aikuinen, jonka kanssa mumminsa menettäneellä lapsella on hauskaa. Kynsien lakkausta ja korujen sovittelua, tyttöjen juttuja.

Kihloihin

Ensin Hannelen kylpyhuoneeseen ilmestyi hammasharja. Sitten parranajokone. Yläkertaan asennettiin ilmalämpöpumppu ja alakerran seinälle valtava taulutelevisio.

”Olin visusti päättänyt, että yksikään mies ei muuta luokseni. Jouduin syömään sanani”, Hannele naurahtaa.

Heinäkuussa kotiin kannettiin ammattitason karaokelaitteet. Hannelen nimipäivänä Arto lauloi serenadin, Juha Tapion Jotain niin oikeaa:

Kipua on, mut ei tuskaa, eletyn elä män kolhuja vain. Jotakin totta ja voimaakin. Sydän on ehjä kuitenkin. Ja kun sä vain istut viereen mun, siin on jotain niin oikeaa…

”Se olet sinä tai ei kukaan”, Arto ilmoitti.

Onnellisen yhteisen elämän aineksia ovat samanlaiset arvot ja huumorintaju, käytöstavat ja huomaavaisuus. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä. Hannele kannattaa naispappeutta ja kirkollisvihkimystä sukupuoleen katsomatta. Arto ei. Hannele on Tappara-fani, Arto kannustaa Ilvestä. Silti he voivat seurata ottelut yhdessä.

Hannele mittaa asioita rintasyövän ja kaksi kertaa kohdunkaulan syövän sairastaneen perspektiivistä.

”Kun saa elää jatkoajalla, ei todellakaan ole väliä, jos toinen jättää sukkansa lojumaan lattialle.”

Oli se kuitenkin työvoitto. Ilman Arton päättäväisyyttä suhdetta ei olisi syntynyt. Hannele oli nähnyt riittävästi leukojaan louskuttavia äijiä.

Hannelella on takana kaksi kariutunutta avioliittoa. Jälkimmäisessä hän koki olleensa rankan henkisen väkivallan uhri. Artossa Hannele tunnistaa hyvyyden.

Joulukuun alussa Hannele ja Arto palaavat viikon lomamatkalta Dubaista. Silloin Hannelen nimettömässä on valkokultainen filigraanisormus, jota koristaa timantti. Se on merkki yhteisestä tulevaisuudesta.

”Sen sijaan, että haikailisin eläkkeelle pääsyä, odotan seuraavaa päivää. Mitä kaikkea kivaa ja jännittävää se sisältääkään”, Hannele sanoo.

Arto on asettanut tulevaisuudelle yhden tavoitteen.

”Kyllä minä vielä teen Hannelesta rouva Hyödynmaan.”

Vaimon haudalla

Viimeisen elinvuotensa aikana Arton vaimo Kaija oli lausunut usein ääneen toiveensa: hänen kuoltuaan miehen pitäisi jatkaa elämää ja etsiä uusi kumppani. Se oli rakkautta. Kaija ei halunnut tuomita puolisoa yksinäisyyteen.

Arto vei Hannelen Kaijan haudalle heti seurustelun alkuvaiheessa.

”Ehkä hain Kaijan hyväksymistä”, hän arvelee.

Hannele kokee saaneensa sen. Hetki haudan äärellä oli ihmeellinen. Tuntui, että jostain tuli hyväksyvä nyökkäys. Arto kietoi kätensä Hannelen hartioiden ympärille.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 24/16.

Lue myös:

Sukunsa salat selvittänyt Eeva Litmanen: ”Nyt ymmärrän läheisteni ratkaisuja”
Syövän varjostama Maarit Feldt-Ranta: ”Isoäitiys on minulle huikea etuoikeus”
Tarja Halonen ja Pentti Arajärvi: ”On ollut väitteitä, että yhteiselomme ei olisi aitoa”
3 x helppo ystävänpäiväkortti – ilahduta ystävää, rakasta tai vanhaa tuttua
Onko rakkaallasi traumoja aiemmista suhteista? Huomioi nämä asiat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Äkkirakastuminen yllätti viisikymppiset: ”Soitin ihastukselleni heti, kun jäin leskeksi”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X