annika mannström oppi, että voi olla yksin ja silti onnellinen

Annika, 52, yllätyseron jälkeen: ”Opin, että voin olla yksin ja silti tosi onnellinen”

Kun Annika Mannströmin pitkä liitto päättyi yllättäen, hän alkoi pohtia, mistä haaveilee. Uskaltauduttuaan itsekseen pitkälle matkalle hän tajusi voivansa tehdä mitä vain: Nauttia ja pärjätä. Tai ottaa vaikka rakastajan.

Ystäväni vuori, siinä sinä olet, auta minua pääsemään takaisin jaloilleni, Annika Mannström, 52, ajatteli katsoes saan ulos ikkunasta. Viime talvena hän heräsi joka aamu Ranskassa Mont Blanc -vuoren rinteellä. Maisema sykähdytti.

”Vuori tuntui olevan miltei elävä olento. Se on ikiaikainen ja mahtava. Sitä ei voisi vähempää kiinnostaa meidän ihmisten murheet.”

Juuri tätä Annika tarvitsi. Jotain omaa, toteutunutta haavetta. Vähän piehtarointia itsesäälissä. Ja jokapäiväistä hiihtoa, fyysistä rääkkiä, joka auttoi unohtamaan surun.

Lue myös: Avioero: ”Jätetylle ero voi olla valtava shokki”

Katastrofi iski

Ajatus lähteä puoleksi vuodeksi Alpeille on aina ollut hiihtoa harrastaneen Annikan salainen toive. Mutta unelman toteuttamista ei voinut edes harkita, kun oli mies ja lapset.

Kunnes ei enää ollutkaan, miestä nimittäin. 30 yhteisen vuoden jälkeen mies jätti Annikan toisen naisen takia, aivan yllättäen.

”Se oli katastrofi, totaalinen petos, kamala järkytys. Romahdin täysin. En ollut epäillyt mitään. En voinut uskoa, että rakkaani tekee minulle noin.”

Annika ei usko pääsevänsä koskaan kokonaan yli tästä elämänsä suurimmasta surusta. Hän ei edes vaadi sitä itseltään. Olihan mies paitsi hänen elämänkumppaninsa myös paras ystävänsä. Ei ollut toista yhtä läheistä.

Toipuakseen Annika osallistui eroseminaariin. Siellä kehotettiin kirjaamaan asioita, joita haluaisi elämässään toteuttaa. Annika listasi:

Haluaisin viettää kauden Alpeilla.
Haluaisin puhua ranskaa paremmin.
Haluaisin mennä nudistileirille, oppia pitämään puheita, rakastua.

Entä jos mokaan?

Haave Alpeista alkoi tuntua mahdollisuudelta. Mitä jos vain lähtisi? Rahaa oli säästössä, ja kuvittajan töitä voisi tehdä myös vuorenrinteeltä. Lapset olivat muuttaneet pois kotoa, eivätkä vanhemmatkaan tarvinneet apua.

Matkalla oli kuitenkin monta muttaa ja mitäjossaa. Annika ryhtyi kirjaamaan päiväkirjaansa kysymyksiä asioista, jotka huolettivat. Sitten hän keksi niihin vastauksia.

Mitä jos tulee kauhea koti-ikävä? Itke vähän, soita kotiin, hanki uusia ystäviä. Entä jos sukset katoavat? Lainaa, vuokraa tai osta uudet. Mitä jos juon liikaa viiniä? Skarppaa, syö buranaa, relaa. Mitä jos minua huijataan? Suutu, hanki lakimies, vaadi järjestystä. Entä jos mokaan? Pyydä anteeksi, itke, naura, piirrä tilanteesta kuva.

Kysymyksiä ja vastauksia kirjoittaessaan Annika huomasi, että reissussa ei ollut mitään liian pelottavaa.

Viime vuoden marraskuun viimeisenä päivänä Annika pakkasi Miniinsä sukset, kypärät, piirustusvälineet ja vaatteet. Ajomatka halki Saksan tuntui euforiselta. Hän on vapaa, kaikki on mahdollista – ja kohta saa hiihtää!

Lue myös: Heli Vaaranen oppi ettei rakkaus perheessä pääty eroon

annika mannström oppi, että voi olla yksin ja silti onnellinen

Tiukka budjetti

Perillä Ranskan Chamonix’ssa tunnelma notkahti. Tutuntutun kautta vuokrattu pieni asunto oli kauniisti ilmaistuna vaatimaton. Annika päätti silti viihtyä. Hän poisti rumat pitsiverhot ja vahakangaspöytäliinat. Yöksi hän veti pipon päähän, koska ikkunat eivät pitäneet lämpöä sisällä.

Joka kuukausi Annika vei vuokrarahat käteisenä vuokraisännän pöydälle. Muuten hän eli todella tiukalla budjetilla.

”Söin edullisesti ja yksinkertaisesti. En käynyt rinteen kahviloissa, vaan minulla oli aina omat eväät. Jos kaverit lähtivät ravintolaan, minä liityin seuraan vasta, kun he olivat jo syöneet.”

Suurin kulu oli kausikortti, jolla pääsi hiihtohisseihin. Sille riitti käyttöä: puolen vuoden aikana Annika oli rinteessä kaikki sään sallimat hetket, yhteensä sata päivää.

Annika laski pääosin rinteiden ulkopuolella, luonnon keskellä. Sinne mennään omalla vastuulla eikä koskaan yksin. Paitsi kerran.

”En saanut ketään mukaani, mutta lähdin silti. Ihan hävettää kertoa. Jäätiköllä tunsin itseni pieneksi. Alkoi pelottaa, kun tajusin, että kukaan ei osaisi kaivata minua, jos katoaisin railoon.”

Jouluna itketti

Vähitellen muun maailman meno alkoi tuntua kaukaiselta. Annika ei päässyt asunnossaan nettiin, joten yhteyden perässä piti lähteä kylille. Annika huomasi, että hän ei edes kaivannut jatkuvia uutisia. Kun televisiokin hajosi, hän luki, kirjoitteli ja piirsi.

”Se oli itsetutkiskelua, itsekeskeistä, itsekästäkin. Pyörin samalla tavalla itseni ympärillä kuin vaikkapa Intiaan joogamaan lähteneet.”

Annika tajusi, että hänen täytyy nyt keskittyä itseensä, jos aikoo vielä joskus olla iloksi ja hyödyksi jollekulle. Se ei onnistu, jos vain suree ja katkeroituu.

Joskus yksinäisyys kuitenkin riipi, etenkin jouluaattona. Annika oli kuvitellut, että joulu ei kosketa häntä lainkaan. Sitä ei kuitenkaan päässyt pakoon, sillä kylällä juhlittiin joulua paraatein, kuoroin ja konsertein.

Annika osti kaksi kynttilää ja työnsi ne tyhjiin viinipulloihin. Tuoksua tuomaan hän hankki mandariineja. Keskiyöllä Annika osallistui katoliseen messuun, missä häneen iski maailman yksinäisin olo. Kaikki muut olivat tulleet jonkun kanssa.

Saarnan päätteeksi on tapana, että kaikki nousevat halaamaan lähellään seisovia ja toivottavat vieraillekin hyvää joulua.

”Perheet katsoivat varmaan säälien, kun täti nyyhkytti joulukirkossa yksin.”

Vastaan käveli mies

Ihan yksin ei sentään tarvinnut olla. Satumainen onni potkaisi Annikan tielle miehen heti ensimmäisenä päivänä.

Oli masentava sumuinen sadekeli, ei yhtään ihmistä missään. Annika lähti kuitenkin tutustumaan kylään. Turisti-infoa etsiessään hän näki ainoan elollisen olennon, miehen. Kun hän siksakkia käveltyään kohtasi tämän uudestaan, he nyökkäsivät toisilleen. Kolmannella kerralla molempia jo hymyilytti.

annika mannström oppi, että voi olla yksin ja silti onnellinen

Lopulta mies kutsui Annikan kahville. Selvisi, että mies oli tullut koulutukseen. Työkseen hän vastasi rinneturvallisuudesta toisessa, parin tunnin matkan päässä olevassa hiihtokohteessa.

Mies ehdotti, että Annika lähtisi joskus hiihtämään hänen kanssaan. He vaihtoivat puhelinnumeroita ja ryhtyivät tapailemaan aina kun mahdollista.

”Olihan se mahtavaa löytää sieltä itselleen halattava!”

Ainoa harmi suhteessa oli Annikan ontuva ranska. Sen takia he eivät voineet käydä syvällisiä keskusteluita, mikä on Annikalle suhteessa tärkeää.

Ilahduttavaa oli se, että keski-ikäinen nainen on Keski-Euroopassa paljon suuremmassa arvossa kuin Suomessa.

”Meillä ajatellaan helposti, että tädeillä on jotain tätiongelmia ja niiden pitäisi vaan puuhata tätijuttuja muiden tätien kanssa”, Annika sanoo.

”Mutta menee se myös niin päin, että jos mies Suomessa iskee vähän silmää, tädit ovat lyömässä käsilaukulla päähän, että mitä siinä yrität, sinä ikävä ihminen. Toppahousuissa muristaan ja murjotetaan puolin ja toisin.”

Lue myös: Onnellisuustutkija paljastaa vinkit onnelliseen elämään – ota opit käyttöön jo tänään

Tämäkin menee ohi

Vuosi eron jälkeen ex-mies antoi Annikalle sormuksen. Siinä lukee: Tämäkin on ohimenevää.

Lause tulee tarinasta, jossa onnea etsivä kuningas sai gurulta tällaisen sormuksen ja ohjeen lukea teksti aina, kun tapahtuu jotakin, oli se sitten hyvää tai pahaa.

”Olen yrittänyt nyt opetella, että kaikki muuttuu, mikään ei pysy. Ei hyvä hetki eikä huonokaan. Kun ymmärrän sen, osaan arvostaa hyvää enemmän, keskittyä juuri siihen hetkeen, koska se on pian ohi. Samoin tiedän, että surun hetkikään ei ole ikuinen.”

Annika on jo oppinut, että se, miltä jokin tuntuu, on vain mielipide, ei totuus. Jokaisesta asiasta ei edes tarvitse olla jotain mieltä. Silti hän huomasi ajattelevansa vuorilla usein, että voi kun voisi jakaa nämä hienot hetket elämänkumppanin kanssa.

”Vaikka voi olla, että kokemus oli intensiivisempi, kun se oli vain minun omani. Se ei ollut kenenkään muun määriteltävissä.”

Irtiotto auttoi Annikaa luottamaan siihen, että hän voi tehdä mitä vain. Ja että hän pystyy olemaan yksin ja silti tosi onnellinen.

”Elämä siellä oli täyttä, paljon itkua ja naurua. Olin joka minuutti tietoinen siitä, että olen elossa.”

Annika miettii, viekö tuollainen tunteiden vuoristorata energiaa vai tuoko se sitä.

”En tiedä, eläisikö säästöliekillä pidempään, mutta näin elän ainakin onnellisempana.”

Annika palasi kotiin ja arkeen kesäkuussa. Kun ensimmäiset lumet satoivat syksyllä, ajatus hiihtämisestä alkoi jälleen poltella. Rahasyistä reissut suuntautuvat nyt lähirinteille.

Mutta jos vastaan tulee halpa lento, Annika saattaa lähteä käymään Alpeilla. Ei hiihtämään, se on kallista. Vaan tapaamaan rakastajaansa.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 28/16.

Avainsanat

Keskustelu

Ero on uusi alku, ainakin tämä kertomus sen hyvin todistaa. Ei kannata jäädä tuleen makaamaan eronkaan jälkeen, vaan lähteä maailman kylille niin kuin Annika lähti. Juuri näin, tässä kertomuksessa on positiivinen vire erosta selviytymiseen. Osa meistä jää suklaalevyjen ja viinipullojen kanssa viltin alle itkemään, tosin sekin on tarpeellista, mutta surun voi purkaa myös toimintaan. Alkaa toimia ja tehdä asioita, mitä ei olisi avioliiton aikana voinut kuvitellakaan tekevänsä tai toteuttavansa. Entinen puoliso ei tule takaisin itkemällä eikä menneeseen kannata hautautua. Tulevaisuus on edessä päin. Ja sitä kannattaa alkaa elämään myös avioeronkin jälkeen.

Kommentoi juttua: Annika, 52, yllätyseron jälkeen: ”Opin, että voin olla yksin ja silti tosi onnellinen”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X