Isä jäi erossa yksin kolmen pojan kanssa – alkujärkytyksen jälkeen Antti, 46, opetteli tunnetaitoja: ”En aio jatkaa mallia, jossa mies lyö vakavat tunteet leikiksi”

Miehissä on vielä paljon perinteistä maskuliinisuutta. Siksi tunneasiat kääntyvät helposti leikiksi, pohtii Antti Karjalainen, 46. Avioeronsa jälkeen hän on kehittänyt tunnetaitojaan, jotta voi tarjota kolmelle pienelle pojalleen toisenlaisen miehen mallin.

Antti Karjalainen, 46, istuu iltapalalla kotona poikiensa kanssa.

”Iskä, mikä on paras juusto, mitä olet ikinä maistanut?” Penna, 10, kysyy.

Antti ei muista juuston nimeä, mutta herkeää runolliseksi kuvaillessaan makukokemustaan Pariisissa.

”Juusto oli niin herkullista, että se suli suussa. Oli kuin pieni parvi enkeleitä olisi lentänyt suuhuni ja pusutellut kieltäni hiljaa. Sitten ne lensivät sieltä ulos ja kikattelivat mennessään.”

”Iskä, Oltermannia! Se oli varmasti Oltermannia”, hihkaisevat viisivuotiaat kaksoset Otso ja Aatos.

Viikon kuluttua kauppareissulla Antti pyytää kaksosia valitsemaan juuston Prisman tutuista valikoimista.

”Iskä, tässä on tätä pariisilaista”, Aatos innostuu.

Yhteisöjohtajana sosiaalialan palveluja tuottavassa Kalliolan Setlementissä työskentelevän Antin avioerosta on puolitoista vuotta. Sinä aikana neljään mieheen nautituista iltapaloista on tullut yhteistä arkea.

Antilla ja hänen entisellä vaimollaan Vuokolla on sopimus yhteishuoltajuudesta, mutta pojat asuvat Antin kanssa. Äidin luona he viettävät joka toisen viikonlopun ja keskiviikot.

Antille tämä on merkinnyt monenlaisen uuden opettelua.

Miten isä riittää vastaamaan yksin kaikkiin tunteisiin?

Sopeutuminen yhden vanhemman arjen jatkuvaan kotityöruljanssiin on ollut siitä ehkä helpoin, joskin paljon aikaa ja voimia vaativa osa.

Henkisesti haastavampaa on ollut miettiä, miten isä ainoana vanhempana riittää vastaamaan kaikkiin niihin tunteisiin, joita kolmen pikkupojan kanssa voi kohdata.

”Lapset vievät kaiken tunnekapasiteettini. Hiljalleen olen onneksi tajunnut, ettei minun tarvitse yrittää olla heille myös äiti, sillä heillä on äiti.”

Ehkä kaikkein vaikeinta Antille on ollut itsensä ymmärtäminen ja omien tekojensa tunnistaminen. Niitä hän ei osannut oikein edes pohtia ennen kuin alkoi ihmetellä, miksi erosta toipuminen ei edistynyt.

Antti Karjalainen

Antti Karjalainen on kolmen pojan yksinhuoltaja. Henkisesti haastavampaa on ollut miettiä, miten isä ainoana vanhempana riittää vastaamaan kaikkiin niihin tunteisiin, joita kolmen pikkupojan kanssa voi kohdata.

Paniikki, pelko ja itsesääli

Vuokko lähti kotoa keskellä viikkoa. Ensimmäisenä viikonloppuna yksin poikien kanssa Antti ajoi silloisesta kotikaupungistaan Kotkasta Salpalinjan Bunkkerimuseoon. Uudelleen järjestäytyneellä perheellä ei vielä ollut toimintatapoja tai ajanviettoperinteitä. Jostakin oli aloitettava.

”Pojat kai viihtyivät, sillä valokuvissa he hymyilevät ruosteisten panssarivaunujen keskellä. Itse en muista ensimmäisestä retkestä juuri muuta kuin sen, että tunteeni vaihtelivat paniikista ja epätoivosta pelkoon ja itsesääliin.”

Nyt viikonloppujen museo- ja näyttelykäynneistä on tullut jo tapa.

Pian Antti päätti muuttaa poikien kanssa Helsinkiin, jotta nämä voisivat olla lähellä pääkaupunkiseudulle asettunutta äitiään. Ensimmäinen koti oli vuokra-asunto Maunulassa. Kesällä Antti osti kerrostalokodin Pihlajamäestä.

Vaikka erosta oli jo kuukausia, Antin sisällä myllersi edelleen paljon kielteisiä tunteita.

Vuokko lähti kotoa keskellä viikkoa. Ensimmäisenä viikonloppuna yksin poikien kanssa tunteet vaihtelivat paniikista ja epätoivosta pelkoon ja itsesääliin.

”Olin hämmentynyt, ja mielessäni velloi kysymyksiä kaiken merkityksestä, ihmisyydestä, miehisyydestä, vastuusta ja isänä olemisesta. Olin edelleen katkera Vuokolle ja tunsin vihaa häntä kohtaan.”

Kun Antti tajusi pohtivansa yhä asioita, joista hänen omastakin mielestään olisi jo pitänyt päästä eroon, hän päätti hakea apua. Puoli vuotta eron jälkeen hän ilmoittautui eroseminaariin.

Neljän kuukauden ajan joka toinen viikko hän osallistui ryhmään, jossa avauduttiin erosta, myös sen intiimeistä asioista. Siitäkin keskusteltiin, millaista vihaa kukin tunsi entistä puolisoaan kohtaan.”

”En ollut enää eroni kanssa yksin. Kun saatoin katsoa sitä muiden eroseminaarilaisten kautta, sain siihen terveellistä etäisyyttä.”

Missä kohtaa häpeä tuntuu?

Antti on poikien kanssa uimahallissa. Penna hyppää pomppulaudalta hienosti altaaseen, ja uimavalvoja antaa pojalle luvan mennä hyppäämään kolmostasolta.

”Hyvä, Penna, tsemii”, pikkuveljet kannustavat ihaillen, ja isä jännittää vieressä.

Kaikki odottavat, että kohta Penna hyppää, mutta poikaa alkaakin jännittää. Hän joutuu tulemaan nöyryytettynä portaita alas.

Hetken Antti ajattelee mennä taputtamaan lapsen olkapäätä sanoakseen, että älä välitä, mutta hän ei mene. Sen sijaan Antti istuu penkille pojan viereen ja kietoo kätensä tämän olkapäiden ympäri.

”Menin Pennan tunnetta vastaan, ja jaoimme yhdessä hänen huonon olonsa ja häpeän. Olalle taputtaminen olisi ollut hänen tunteidensa mitätöimistä. Olisin vain kulkenut hänen ohitseen ja jättänyt hänet toipumaan yksin”, Antti sanoo.

”Nyt me juttelimme siitä, miltä häpeä meistä molemmista tuntuu, missä kohtaa kroppaa se sattuu kaikkein kipeimmin. Meitä kumpaakin koski, mutta se tuntui eri paikoissa.”.

Eroseminaarin jälkeen Antille tarjoutui tilaisuus päästä pariterapiasta väitöskirjaa tekevän psykologin Sari Kailangon asiakkaaksi. Tämän kanssa hän on pohtinut tunnetaitojaan yhä syvemmin.

Iso oivallus oli, kun Antti ymmärsi, että hänen on ollut parisuhteessaan todella vaikea käsitellä sitä, miten hän vastaa negatiivisiin tunteisiin.

”Sen sijaan, että olisin mennyt kohti, olen usein kääntynyt pois niistä vaikeista tunteista, jotka puoliso on yrittänyt näyttää.”

Nyt Antti tekee harjoituksia. Hän bongaa vastaan tulevia tunnereaktioitaan eikä anna itsensä enää kääntää selkää kielteisille tunteille. Keinoja niiden käsittelemiseen hän saa miettimällä, miltä hänestä itsestään tuntuu vastaavassa tilanteessa.

”Lapsiraukkanikin ovat nyt joutuneet laboratoriorotikseni”, Antti naurahtaa ja lisää, että toivottavasti seuraavassa parisuhteessa hän uskaltaa toteuttaa harjoitukset myös aikuisen kanssa.

Veljen kanssa karkumatkalle

Joskus historia todella toistaa itseään. Antin omat vanhemmat erosivat, kun hän oli yhdeksän eli saman ikäinen kuin Penna Antin ja Vuokon erotessa. Antilla on myös kaksi pikkuveljeä, pari vuotta nuorempi Mikko ja Jussi, joka oli tuolloin aivan pieni.

Vaikka Antti on nyt samassa tilanteessa kuin äitinsä aikoinaan, he ovat keskustelleet toistensa kanssa kokemuksistaan vain vähän.

”Ehkä vältämme aihetta aktiivisesti. En vertaa itseäni äitiin. On selvää, että hänellä oli eron jälkeen raskasta. Siihen aikaan ei ollut tarjolla eroseminaareja niin kuin nyt.”

Antti muistaa vanhempiensa eron riitaisena siitä huolimatta, että riitoja yritettiin peittää lapsilta.

”En kanna traumoja, vaikka houkuttelinkin Mikon karkaamaan kanssani kotoa vastalauseeksi erolle.”

Eräänä päivänä pojat vain nousivat pyörien selkään ja lähtivät ajamaan kohti tuntematonta. Parin tunnin kuluttua kumpikin itki hätääntyneenä. Tuntematon rouva näki heidät ja luuli poikien pelästyneen koiraa. Hän tarjosi keksejä ja soitti äidin hakemaan karkulaiset.

Antti miettii, että äidillä oli varmasti myös taloudellisesti tiukkaa.

”Oli luksusta, kun hän osti lihapasteijoita ja tarjoili ne meille lihaliemen kanssa. Olimme yhteen hitsautunut porukka. Tiesimme kaikki elävämme äidin pienestä tilipussista. Lihapasteija tuntuu minusta edelleen ylelliseltä herkulta.”

Äidin tilanne muuttui, kun hän parin vuoden kuluttua meni uudelleen naimisiin. Pojat muuttivat äidin ja isäpuolen kanssa Lappeenrannasta Kajaaniin. Isä oli muuttanut Helsinkiin, ja pojat tapasivat häntä noin joka toinen viikonloppu.

”Tapaamiset olivat ehkä vähän vaikeasti ennustettavissa”, Antti muistaa.

Lukion toiselle luokalle hän muutti isänsä luo Helsinkiin.

Antti ja pojat uimahallin kahviossa

”Edelleen lähes viikoittain joku kysyy minulta, asuvatko lapset todella kanssasi”, Antti kertoo.

”Ei äiti asu meillä”

Kaksoset tarvitsevat uudet rukkaset. Antti lähtee heidän kanssaan vaatekauppaan, ja myyjä auttaa valinnassa. Kun ostokset on tehty, myyjä sanoo pojille, että näytätte sitten kotona äidille, miten hienot rukkaset isä osti.

Otso napittaa myyjää silmiin.

”Ei äiti asu meillä. Hän on muuttanut pois”, Otso sanoo.

Myyjä häkeltyy. Hän ei sano enää mitään.

Sillä, hoitaako lapsia eron jälkeen pääsääntöisesti isä vai äiti, ei pitäisi olla nykymaailmassa väliä. Käytännössä niin ei aina ole. Pieniä lapsiaan huoltavaa isää hämmästellään yhä, koska äitiä pidetään luonnollisempana vaihtoehtona. Tilastojenkin mukaan miehiä on yksinhuoltajina selvästi vähemmän kuin naisia.

”Edelleen lähes viikoittain joku kysyy minulta, asuvatko lapset todella kanssasi”, Antti kertoo.

Kun Otso sairastui päiväkodissa, hän pyysi hoitajaa soittamaan nimenomaan isälle. Hoitaja korosti sitä jälkeenpäin Antille, joka oli tietysti onnellinen.

”Joskus arjessa ajattelen, että Vuokko saa rusinat pullasta, mutta tiedän, ettei se ole ihan totta.”

Silitetyt kauluspaidat

Neljän miehen huushollin hoitoon Antti on luonut oman systeemin. Pyykkiä pestään vähintään koneellinen joka päivä. Kun pojat ovat Antilla, viikkosiivous hoituu tunnissa. Poikien ollessa poissa hän siivoa perusteellisemmin.

Arkisin pojat saavat pukeutua niin kuin haluavat, kunhan tarkenevat ja pysyvät kuivina. Kun on menoa tai juhla, kaikilla on silitetyt kauluspaidat. Sunnuntaisin Antti silittää.

”Penna soittaa pasuunaa. On kiva huomata, että hän on alkanut pukea esiintymisiin mielellään kauluspaidan.”

Antti kokkaa usein kasvisruokaa ja saa siitä palautetta.

”Kun kysyn pojilta kaupassa, otetaanko tofua vai mifua, kaikki vastaavat haluavansa lihaa. En ymmärrä, mistä se johtuu.”

Aamuisin Antti vie kaksoset päiväkotiin viimeistään kahdeksaksi ja hakee heidät viiteen mennessä. Illat hän keskittyy olemaan poikien kanssa. Heidän mentyään nukkumaan voi tehdä vielä vähän töitä.

”Viimeisen vuoden aikana elämä on helpottunut. Penna on itsenäistynyt. Hän tulee iltapäivisin koulusta kotiin ja osaa jo itse mennä soittotunneilleen.”

Perinteinen miehen malli

Mitä on olla mies? Sitä Antti on pohtinut paljon viimeisen vuoden aikana.

”Ymmärrän hyvin, miten joku voi olla edelleen jumissa bensanhajuisessa maskuliinisuudessa.”

Antti on vielä sukupolvea, joka sai hyvin perinteisen miehen mallin. Siihen kuului muun muassa ajatus, että miehen ei tarvitse koskaan kasvaa ihan kokonaan aikuiseksi, vaan hänellä on lupa lyödä vakavat asiat leikiksi.

Koska Antti ei halua jatkaa mallia pojilleen, siitä on päästävä ensin itse irti.

”Suhtaudun entistä rennommin ihmisten epätäydellisyyteen, mutta olen toisille armollisempi kuin itselleni.”

Antti tietää, että hänen on pakko pitää itsestään huolta, muuten homma ei suju. Hän meditoi päivittäin. Fyysistä kuntoaan hän hoitaa uimalla, lenkkeilemällä ja käymällä kuntosalilla.

Naisystäviäkin hän on tapaillut ja käynyt treffeillä, mutta sinkuksi hän ei osaa itseään mieltää.

”Miten se olisi mahdollista, kun varmasti 90 prosenttia ajastani kuuluu muille kuin vain itselleni?”

Sitten Antti ryhtyy puhumaan siitä, miten viettää tulevan viikonlopun.

”Ajattelin täyttää poikien vauvakirjoja.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 7/2019. Tilaa lehti nyt tarjoushinnalla tai hanki digilehden lukuoikeus täältä!

Avainsanat

Keskustelu

Hieno miehenmalli kasvaville pojille, nostan hattua ja toivotan heille kaikille pojille turvallista ja muistorikasta matkaa aikuisuuteen ja isälle voimia jaksaa kasvattaa pojista vastuuntuntoisia ja rehellisiä aikuisia sekä onnea ja rakkautta elämään.

Voimia eteenpäin. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä on vain toisen osapuolen subjektiivinen kertomus, jota toimittaja lähestyy haluamastaan näkökulmasta.

Kommentoi juttua: Isä jäi erossa yksin kolmen pojan kanssa – alkujärkytyksen jälkeen Antti, 46, opetteli tunnetaitoja: ”En aio jatkaa mallia, jossa mies lyö vakavat tunteet leikiksi”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X