Suhteet

Leski Heljä Liukko-Sundström: ”Näen Kaukon yhä ateljeessani”

Keramiikkataiteilija, professori Heljä Liukko-Sundströmin puoliso Kauko menehtyi maaliskuussa 2016. Herkkä Heljä näkee Kaukon yhä ateljeessaan ja saa häneltä viestejä.

Kesän kynnyksellä Heljä Liukko-Sundström oli lähdössä ajamaan Helsinkiin ateljeestaan Humppilasta. Paria kuukautta aiemmin hänen miehensä Kauko Sundström oli kuollut ja ateljeessa oli järjestetty Kaukon muistotilaisuus.

Nyt Heljä oli pakkaamassa tavaroitaan autoon. Talon ovi oli auki. Yhtäkkiä Heljä näki, että barettipäinen Kauko istui tupakalla talon ulkopuolella. Paikassa, jossa hänellä oli ollut tapana istua. Heljä laittoi auton oven kiinni ja kurkkasi uudelleen: Kauko nökötti yhä pihalla. Heljä meni kananlihalle ja mietti, että mitä ihmettä. Heljä kulki seinän vierestä ja meni takaisin taloon. Sitten hän keksi. Hän menisi vielä kerran katsomaan, ja jos Kauko olisi yhä siinä, hän pyytäisi tätä vilkuttamaan.

Kauko ei vilkuttanut. Tuttu psykiatri sanoi Heljälle, että kuolleilla ei ole lupa vilkuttaa. Kaukon läsnäolo kertoi kuitenkin siitä, että hän rakasti lapsuusmaisemiinsa rakennettua ateljeeta niin paljon, että kuolleenakaan hän ei osannut olla sieltä poissa.

Jäi sitten luokalle

Heljä vietti lapsuutensa Mynämäellä. Äiti oli opettaja ja isä agrologi. Hänellä oli kaksoisveli Ilkka ja kaksi pienempää siskoa Rauni ja Marketta. Raunista tuli myöhemmin kuvanveistäjä ja taidemaalari ja Marketasta kuvaamataidon opettaja ja rehtori.

Hyvämaineisessa Elisenvaaran yhteiskoulussa huomattiin Heljän lahjat.

”Äidinkielen opettajan Esko Ervastin mielestä minusta tulisi isona kirjailija. Kuvaamataidon opettaja Olavi Lanu, joka myöhemmin menestyi kuvanveistäjänä, oli taas sitä mieltä, että minusta tulee kuvataiteilija.”

tarina_3
Tyylikäs aviopari 1960-luvulla. Heljän ja Kaukon rakkaus kesti yli 60-vuotta. Kaukosta Heljä löysi sielunveljensä.

Heljä menestyikin piirustus- ja kirjoituskilpailuissa. Hän nautti menestyksestä. Ujo tyttö muuttui puheliaaksi ja jopa itseriittoiseksi. Koulunkäyntikään ei enää kiinnostanut.

”Jäin sitten luokalle. Se oli kova kolaus vanhemmilleni. Ja itsellenikin.”

Kokemus muutti Heljää. Hän nöyrtyi ja jatkoi opiskelua ahkerammin. Silti Heljän luovuus ja mielikuvitus eivät sammuneet.

”Äitini sanoi aina, että minulla on ollut lapsesta asti valtava mielikuvitus, mutta minulla on silti taito palata takaisin jaloilleni.”

Mielikuvitus näkyi Heljässä erityisenä herkkyytenä. Kun maailma potki päähän, Heljä löysi selviytymiskeinonsa. Kerran talvella hän makasi lumihangella, teki enkelinkuvia ja koki pienen ihmeen.

”Katselin siniharmaata tähtitaivasta, joka loi salaperäisiä kuvia lumeen. Sitten kuulin äänen ja se sanoi: ’Älä sure Heljä. Sinulla on oma tie. Kuljet sitä jo.’”

Motskaripojan matkaan

Mynämäen pojat eivät uskaltaneet lähestyä Liukon sisaruksia, vaan kutsuivat heitä Liukon prinsessoiksi. Heljä oli vaalea kaunotar, mutta omanlaisensa.

Heljä viihtyi itsensä kanssa. Hän ei välittänyt, mitä muut hänestä ajattelivat. Vasta kun Kauko Sundström asteli hänen elämäänsä, hän löysi kaltaistansa seuraa.

Kaukon Heljä tapasi 17-vuotiaana Mynämäellä kesäjuhlilla, joissa Heljä ja hänen siskonsa Rauni lukivat runoja.

Kauko oli hyvännäköinen, hoikka poika. Hän oli pukeutunut nahkapukuun ja oli tullut paikalle moottoripyörällä. Pyörän tarakalla oli kitarakotelo.

tarina

”Hän oli kuulemma katsonut minua, kun esitin runoja. Hän oli sanonut ystävälleen, että hän ottaa minut.”

Monille kyläläisille oli järkytys, että opettajan tyttö lähti motskaripojan matkaan.

Kaukosta Heljä löysi kuitenkin sielunveljensä. Ihmisen, jonka kanssa saattoi jutella elämästä tuntitolkulla. Kauko kannusti Heljää hakemaan Taideakatemiaan opiskelemaan ja ponnistelemaan kohti unelmiaan.

”Kauko oli muusani. Hän uskoi minuun ja sanoi, että Suomi on täynnä keskivertoihmisiä, mutta että minä olen lahjakas.”

Heljän ja Kaukon rakkaus kesti yli kuusikymmentä vuotta. He saivat kaksi lasta, Markon ja Sannakaisan. He menestyivät yhdessä myös taloudellisesti. Perustivat ensin Helsinkiin kivijalkakaupan, jossa Kauko myi Heljän uniikkeja töitä. Myöhemmin ateljee-kauppa perustettiin Humppilaan, samalle tontille Kaukon kotitalon kanssa.

Poika pyrki hyväksi

Heljä on joutunut luopumaan elämänsä aikana monesta läheisestään. Niin vanhemmistaan, kaksoisveljestään Ilkasta, rakkaista Arabian työkavereistaan Birger Kaipiaisesta ja Toini Muonasta ja siskostaan Raunista. Mikään niistä ei ole silti ollut niin raskas kokemus, kuin mitä oli oman lapsen, Markon, vakava sairastuminen.

Marko sairastui 45-vuotiaana vuonna 2005. Hän oli kärsinyt polttavasta selkäkivusta parin viikon ajan. Viimein hän meni työpaikkansa, silloisen Nordea-pankin, lääkärille. Lääkäri passitti hänet tutkimuksiin ja kielsi lentämästä Tukholmaan kokoukseen. Aluksi lääkärit epäilivät vatsahaavaa, ja passittivat Markon pieneen toimenpiteeseen.

Samana iltana Heljä ja Kauko menivät katsomaan poikaansa sairaalaan.

”Meitä vastaan käveli ’toinen ihminen’, kuin mitä meidän Marko oli ollut. Hänellä olikin todettu haimasyöpä. Hän käski meidän haudata hänet Humppilaan.”

Markolle oli annettu elinaikaa vain puoli vuotta, mutta hän sinnitteli melkein vuoden. Kaikkia mahdollisia hoitokeinoja kokeiltiin. Heljä rukoili iltaisin, kävi jopa ihmeparantajilla, mutta mistään ei ollut apua.

Heljä vaipui epätoivoon. Marko joutui lopulta Terhokotiin.

”Olin ajamassa taas Humppilaan, kun Vihdin kohdalla Marko soitti. Pysähdyin tien viereen. Marko sanoi, että hänelle tulisi minua kova ikävä. Sanoin hänelle, että aina, kun ajaisin Humppilaan, pysähtyisin ja ajattelisin häntä tässä kohdassa. Juttelisinkin hänelle.”

Kun oli hautajaisten aika, Heljä muisti, mitä Marko oli sanonut nuorena miehenä. Kun hän oli miettinyt sitä, mitä hänestä tulisi isona.

”Jos pyrkisin vain hyväksi ihmiseksi, niin hän sanoi.”

Heljä uskoo, että Marko oli elämänsä aikana ennen kaikkea hyvä ihminen. Ja että hänen elämänsä tuli valmiiksi jo, ja siksi hän poistuikin niin varhain tästä maailmasta.

Kauko oli lähtenyt

Eräänä yönä kaksi vuotta sitten oli Heljän vuoro soittaa Kaukolle ambulanssi. Kauko sai rajun sappikohtauksen. Hänellä todettiin samalla idiopaattinen trombosytopenia eli ITP. Kaukon veren verihiutaleiden määrä oli romahtanut. Samaisena yönä Kaukon kuulo vaurioitui.

Kauko saatiin sillä kertaa kuntoon, mutta kuulo vaurioitui pysyvästi. Seurallisesta miehestä tuli ulkopuolinen.

”Kauko aavisti oman aikansa tulleen. Merkit olivat olemassa, mutta en osannut lukea niitä.”

tarina_4
Ateljeen eteisessä on Heljän Kaukosta aikoinaan tekemä Kuolinnaamio-työ.

Kun Kaukon kunto vähän parani, hän meni vielä lonkkaleikkaukseen, mutta sen jälkeen hän ei päässyt enää kotiin. Hän kiersi viiden viikon ajan sairaalasta toiseen. Milloin hänellä todettiin keuhkokuume, milloin suolitukos ja milloin hän oli hengittänyt omaa oksennustaan.

Vielä sairaalassa Kauko piti huolen siitä, että Heljän arki jatkui entiseen tapaan. Hän vannotti Heljää, että vaikka mitä tapahtuisi, tämän tulisi ottaa vierailevat ryhmät vastaan ateljeessa.

Viidentenä päivän maaliskuuta Heljä lähti sairaalasta, kävi nukkumassa hetken kotona ja lähti sitten ajamaan Humppilaan. Kaksi isoa ryhmää oli tulossa tutustumaan taiteilijan töihin ja elämään. Tytär Sannakaisa jäi isän vuoteen luokse. Äiti ja tytär sopivat, että vaikka mitä kävisi, tytär ei soittaisi Heljälle, vaan että Heljä soittaisi tälle, kun olisi päässyt perille.

Vihdin kohdalla Heljä aavisti, että Kauko oli jättänyt maailman.

Joukkoon autuaitten

Muutamaa tuntia myöhemmin Heljä ja Kaukon serkun vaimo Paula ottivat hämeenlinnalaisen opettajaporukan vastaan ateljeessa. Heljä sanoi naisille, että hänen miehensä oli kuollut sinä aamuna. Sitten Heljä kertoi, että hän oli paikalla, koska Kauko oli toivonut niin.

Yksi opettajista kaivoi taskustaan paperin ja sanoi, että siinä oli erään sanoittajan kappaleen sanat ja että ne sopisivat tähän tilanteeseen.

Heljä kuunteli liikuttuneena, kun nainen lauloi Suuremman suojaan. Sen jälkeen kaikki lauloivat Maa on niin kaunis -laulun.

Kaukon kuoleman jälkeen Heljä löysi miehensä tavaroiden joukosta pienelle lapulle kirjoitetun viestin. Viestin sanat tapailivat Oi herra, jos mä matkamies maan -virttä: ”Pääsenhän joukkoon autuaitten. Kans ystävien ja omaisten. Anteeks anna, nosta, kanna, vie perille. Toivoo Kauko.”

He ovat usvaa

Heljä ei vieläkään oikein ymmärrä, että Kauko ei ole enää fyysisesti läsnä. Silti hän uskoo usein tuntevansa tämän läsnäolon. Monesti hän myös juttelee tälle. Tai käy silittämässä tätä ateljeen eteisessä poskesta. Siinä on Heljän Kaukosta aikoinaan tekemä Kuolinnaamio-työ.

tarina_6

Moni Heljän tavannut pitää häntä erikoisena tyyppinä. Hän kun näkee jotakin sellaista, mitä useammat eivät näe.

”Minulla on tosiaan tämä kyky. Herkän ihmisen kyky.”

Nyt Heljä näkee vuorostaan usvaa. Sitä hän alkoi nähdä kesällä, kun hän loukkasi kätensä ja joutui pitämään kipsiä viisi viikkoa. Sinä aikana Heljä ei voinut muuta kuin ajatella.

Silloin hän sai ajatuksen uudesta kirjasta.

”Kun Kauko vielä eli, kerroin ihmisille, että minulla ei ole vielä lupaa uuteen kirjaan. Nyt olen ymmärtänyt, että sain luvan kirjalle vasta, kun Kauko kuoli.”

Kauko auttaa nyt omalla tavallaan Heljää työstämään kirjaa.

”Kirjani tulee kertomaan kuolemasta. Me ihmiset, jotka olemme vielä tällä puolella, esitän siinä korkokuvina. Meidän takana ovat hahmot, jotka ovat siirtyneet jo yläkertaan. Heillä ei ole ääriviivoja, he ovat usvaa.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 17/16

Lue lisää:

Taiteilija Marjatta Tapiola: “Jouko Turkan kanssa oli huippuihanaa ja huippukamalaa”

Kuvataiteilija Soile Yli-Mäyry: ”Minulta meni luottamus ihmisiin jo äidinmaidossa”

Lapsen kuolema muutti Sampo Linkonevan elämän

Kommentoi

Kommentoi juttua: Leski Heljä Liukko-Sundström: ”Näen Kaukon yhä ateljeessani”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.