Suhteet

Marja Vilkama, 71, löysi helmen treffipalstalta kuusi vuotta sitten: ”Tiesimme heti, että tämä on nyt sitä”

Marja Vilkama, 71, löysi helmen treffipalstalta kuusi vuotta sitten. Liitto ihanan miehen kanssa kukoistaa, eikä tunteita tarvitse enää pihdata.

”Kun menin ensimmäisen kerran naimisiin, olin 25-vuotias juuri valmistunut opettaja. Olin tavannut miehen, josta mielestäni voisi tulla hyvä isä.

Sillä lailla tulikin, että saimme lapsia yhdeksän, ja lapsenlapsia meillä on 26. Kun lapsia alkoi tulla, aika oli kortilla. Missä välissä olisimme hoitaneet suhdettamme tai edes tutustuneet toisiimme kunnolla? Naimisiinkin menimme kiireellä, vain puolen vuoden seurustelun jälkeen.

Tuli velkaa ja vaikeuksia. Mies oli paljon poissa opiskelun ja töiden takia. Vieraannuimme toisistamme. Uskovaisia kun olimme, emme silti eronneet.

Mutta kun jäin eläkkeelle, ajattelin, että en halua viettää loppuelämääni yksin. Kirjoitin miehelleni: tuletko minun kanssani vielä? Hän vastasi, että ei tule.

Silloin ajattelin, että ei tästä tule mitään, tämä on näyttelemistä. Erosimme yhteistuumin. Tulihan siitä sitten joiltain sanomista, aina tulee.

Siveyden sipuli etsii

Kaipasin kuitenkin rakkautta, sillä olen haaveillut siitä aina. Mietin, mistä löytäisin miehen, kun en käy tanssimassa enkä ole ravintolaihminen.

Miniäni kertoi, että hänen kummitätinsä oli löytänyt ihanan miehen netin treffipalstalta. Ehkä siellä voisi olla helmi minullekin?

Suostuin kokeilemaan, vaikka ajattelin, että apua, mitä minä, tällainen siveyden sipuli, täällä teen. Kerroin profiilissani olevani lämmin, avoin ja tunteellinen. Lapsilukuani en siihen kyllä laittanut.

Joidenkin miesten kanssa kirjoittelin, jonkun kanssa kävin kahvillakin. Mikään ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Sitten syksyllä 2011 näin Kari Raution kuvan, jossa hän hymyili kauniisti ja lämpimästi. Jokin hänessä puhutteli minua heti.

Ryhdyimme kirjoittelemaan. Pian jo kerroimme itsestämme kaiken, myös ne ikävät kokemukset. Lapsiluvunkin paljastin, eikä Kari onneksi ollut siitä moksiskaan.

Sitten sain Karin tyttäreltä viestin, että Kari oli joutunut sairaalaan Egyptin-matkallaan. Kauhistuin: juuri kun tapasin helmen, se jo kuolla kupsahtaa! Kari oli kolauttanut päänsä, mutta oli onneksi jo toipumassa.

Kemiat leijuivat

Ensimmäisen kerran tapasimme joulukuussa Karin luona. Junassa matkalla Turusta Lahteen minua jännitti. Olin kuin nuori tyttö. Vilkuilin peiliin ja asemalle tultaessa kurkin, missä ja millainen hän on.

Olin huolehtinut, mahdanko olla sopiva Karille, tarpeeksi kaunis ja muutenkin mieluinen. Mutta kun tapasimme, kemiat leijuvat niin, että tiesimme heti. Tämä on nyt sitä.

Olin varannut Lahdesta hotellihuoneen, koska minut on kasvatettu hyvin tiukkoihin periaatteisiin. Mutta kyllä minä kuitenkin jäin Karin luo yöksi.

Tulemme aivan eri maailmoista. Karilla esimerkiksi oli 50 vuotta oma tanssiorkesteri. Joskus olemme harmitelleet, miksi emme voineet tavata aiemmin. Mutta missä me olisimme kohdanneet, kun hän oli tansseissa ja minä seuroissa?

Mietin myös, olisimmeko nuorina edes pärjänneet yhdessä. Minä kun olen tällainen temperamenttinen, vasta nyt elämänkoulussa kypsynyt. Onneksi näin vanhoina ei enää jakseta riidellä, vaan nautitaan vain.

Karin edellinen liitto oli ollut pitkä mutta hankala. Hän oli päättänyt, että ei mene enää koskaan naimisiin. Minulle taas oli selvää, että emme voi elää susiparina. Kari jousti, koska näki, että tämä suhde toimii.

Kihloihin menimme seuraavana keväänä. Se oli niin itsestään selvää, että siinä ei enää mitään kosintoja tarvittu.

Teenkö nyt oikein?

Häät olivat heinäkuussa 2012. Se oli erilaista kuin nuorena, jolloin kaikki oli uutta ja jännittävää. Vaikka kyllä minua nytkin jännitti. Häämarssin aikana sekosin askelissa enkä tiedä, millaista ripaskaa siinä sitten menin.

Tunteeni olivat hieman kaksijakoiset. Tietenkin olin iloinen, että olin löytänyt ihanan miehen. Silti syvällä sisimmässäni mietin, teenkö nyt syntiä. Raamatussa sanotaan, että uusiin naimisiin ei saa mennä, jos ensimmäinen mies on yhä elossa.

Silti en voinut ajatellakaan muuta vaihtoehtoa. Minulla on ollut koko ikäni valtava rakkauden nälkä. Lapsuuteni oli kyllä turvattu, mutta ei meidän perheessä rakkautta jaettu. Ei otettu syliin ja paijattu, ei silitelty tai halattu.

Ensimmäisessä liitossa me emme kumpikaan oikein osanneet näyttää tunteitamme. Se oli vain kovaa työtä. Myös Karilla oli rakkaudeton lapsuus lastenkodissa ja sijoitettuna.

Niinpä nyt, kun me olemme rakkauden saaneet, myös näytämme sen. Silittelemme toisiamme, halaamme ja kosketamme. Mitä sitä pihtaamaan! Päivän paras hetki on se, kun illalla saa mennä sänkyyn toisen kainaloon.

Puhumme kaikesta ja sanomme mitä haluamme, myös rakkauselämässä. Se on tärkeää. Minulla on nyt kaikki mistä haaveilin: turvallisuus, rakkaus ja seura. Tunnen oloni rakastetuksi.”

Juttu on julkaistu Kotiliesi 15/2017 -lehdessä.