Suhteet

Omistushaluista miestä paennut Siru: ”Lähtö tuntui kaikkein pelottavimmalta”

Siru Okwunwannen muslimimies oli hurmaava ja kiltti, kunnes hän yhtäkkiä radikalisoitui. Sirun ja lasten elämä muuttui sarjaksi äärimmäisiä sääntöjä ja pahoinpitelyitä. Miksi Siru kesti miestä 13 vuotta?

Kun Siru Okwunwanne, 42, pyöräilee pikkukaupungin raitilla, jälkeen jää tuoksu, jota Siru rakastaa.

Vastapestyjen vaatteiden tuoksu tuo mieleen jotakin kotoista: lauantai-iltapäivän mummolassa, puhtaina hulmuavat lakanat, lasten naurun. Siru ei aio luopua tuoksusta enää koskaan.

Vielä viisi vuotta sitten hajustettu pesuaine oli haram, haram ja vielä kerran haram. Kiellettyä.

Kolmeentoista vuoteen Sirun vaatteet – tai se pikimusta kangas, jonka alla hän eli näkymätöntä elämäänsä – eivät saaneet tuoksua yhtään miltään.

Täydellinen mies

Sirun on vaikea käsittää, että se komea nuori mies, joka vei häneltä jalat alta, oli sama henkilö kuin hänen aviomiehensä.

Mies, jonka Siru parikymppisenä tapasi, oli aivan kaikkea. Komea, huomaavainen, kohtelias ja kiltti. Avokätinen.

Parikymppinen pikkukylän tyttö ja unelmien mies alkoivat seurustella ja muuttivat pian saman katon alle. Kauhajoella ei ollut töitä molemmille, mutta kun Siru tuli töistä kotiin, mies oli käynyt kuntosalilla, laittanut ruoan ja siivonnut kodin.

Ainoa enne tulevasta oli miehen omistushalu.

”Siinä rakkauden huumassa se vain imarteli minua”, Siru sanoo.

Sirun rakas oli pohjoisafrikkalainen. Muslimi, mutta ei erityisen kiinnostunut uskonnosta. Mutta kun seurustelua oli jatkunut vuoden verran, Siru sai muslimikulttuuriin odottamattoman kosketuksen.

Naimisiin, heti

Siru vietti kiireetöntä kesäpäivää äitinsä kanssa Helsingissä kirpputoreja kierrellen, kun puhelin soi. Se oli poikaystävä. Sirun oli kuulemma palattava kotiin, heti. Siru kieltäytyi, puhelin soi uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Poikaystävä ei aikonut antaa periksi. Sirun oli lähdettävä kohti Kauhajokea.

Jo ovella Siru huomasi, että jotakin oli tapahtumassa. Sisällä oli juhlat. Koti oli täynnä muslimimiehiä, ilmassa leijaili grillatun lihan tuoksu. Kun Siru astui kynnyksen yli, poikaystävä ryntäsi vastaan, tarttui olkapäästä, työnsi vessaan. Odota täällä, kuului komento.

Mies palasi mukanaan musliminaisen pitkä kaapu ja huivi. Hän ojensi ne Sirulle.

”Pue nämä päällesi äläkä kysele mitään. Me menemme naimisiin. Nyt heti.”

Siru ei syytä muslimeita vaan entistä miestään. Esimerkiksi värikäs karamelli tai vauvanvaate saattoivat miehen mielestä olla paholainen valepuvussa.
Siru ei syytä muslimeita vaan entistä miestään. Esimerkiksi värikäs karamelli tai vauvanvaate saattoivat miehen mielestä olla paholainen valepuvussa.

Tämä oli Sirusta pähkähullua. He eivät olleet kertaakaan edes puhuneet avioliitosta. Puoliksi säikähtäneenä, puoliksi iloisena Siru veti vaatteet ylleen. Hän oudoksui peilikuvaansa, hän näytti mielestään tontulta.

Vieraiden joukossa oli Turusta saapunut imaami. Hän yhdisti Sirun ja poikaystävän aviopariksi arabiankielisin seremonioin. Siru ei ymmärtänyt sanaakaan, eikä paikalla ollut yhtään hänen ystäväänsä tai sukulaistaan, ei edes äitiä.

Siru oli kuvitellut tanssivansa häitään valkoisessa mekossa, mutta nyt hän vietti niitä vieraiden ihmisten keskellä verhoutuneena outoon vaatteeseen.

Mutta toisaalta, Siru mietti, tämä oli juuri sitä, mistä hän miehessään piti: aamulla ei koskaan tiennyt, mitä ilta toisi tullessaan.

Elokuussa pidettiin toinen hääjuhla, jossa Siru sai pukeutua valkoiseen hääpukuun. Pian hän alkoi odottaa vauvaa. Mies perusti baarin, jossa Siru kävi auttamassa.

Asiakkaiden huomionosoitukset olivat kuitenkin liikaa. Miehen mustasukkaisuuskohtaukset alkoivat olla pelottavan rajuja.

”Tapan sinut”

Eräänä päivänä pariskunta oli matkalla töihin, kun mies käänsi yllättäen auton metsätielle.

”Vien sinut metsään ja tapan. Kaivan kuopan ja jäät metsään”, mies sanoi tunteettomasti.

Sitten hän iski Sirun pään auton sivulasiin.

Siru karkasi ulos liikkuvasta autosta. Hän pyöri pitkin tienposkea varmana, että vauva kuolisi. Äitiysneuvolassa kaikki vaikutti onneksi olevan kunnossa. Vauva oli vain saatava turvaan isältään. Sirulle järjestettiin turvapaikka keskussairaalasta.

Mies alkoi osoittaa katumuksen merkkejä ja pyysi Sirua palaamaan kotiin. Lopulta Siru suostui. Raivokohtaukset eivät kuitenkaan loppuneet, päinvastoin. Ne muuttuivat yhä rajummiksi.

Raskaus eteni, ja poikavauva syntyi helmikuussa 1997. Se oli onnen täyttymys, myös miehelle.

Mies halusi muuttua ja kiinnostui uskonnosta. Kotona alkoi vierailla kaapupukuisia miehiä. Silloin Sirun piti mennä keittiöön ja sulkea ovi.

Yhtäkkiä mies ilmoitti lähtevänsä neljäksi kuukaudeksi Pakistaniin opiskelemaan islamia. Päivänä, jolloin mies palasi, Siru odotti ikkunassa.

”Se ilmestys, joka nousi taksista, oli pysäyttää sydämeni. Ei, tuo ei voi olla minun mieheni. Ei missään, ei koskaan.”

Kotiovea lähestyi pitkäpartainen mies. Malarian riuduttama, kuihtunut viisitoista, ehkä kaksikymmentä kiloa. Päässä iso, valkoinen turbaani. Yllä pitkä kaapu ja väljät housut. Pakistanissa asua kutsutaan nimellä salwar kamis. Siten pukeutuivat profeetta Muhammedin aikalaiset.

”Sillä hetkellä jätimme hyvästit entiselle elämällemme.”

Ei puhelinta, ei kauppaan

Mies alkoi laittaa elämää uuteen järjestykseen. Televisiot ja satelliitit piti hävittää, ne olivat haram. Sohvia tai mukavia sänkyjä ei tarvittu, sillä niistä on vaikeaa nousta rukoilemaan. Lopulta asunnossa nukuttiin, syötiin ja istuttiin lattialla, kovien patjojen päällä.

siru3
Tutuissa muslimiperheissä elämä oli erilaista kuin Sirulla ja hänen miehellään. ”Naiset kävivät töissä tai opiskelivat. Lapset saivat harrastaa ja heillä oli leluja.”

Siru alkoi hunnuttautua niqabiin, joka jättää näkyviin vain silmät. Elämänpiiri sulkeutui. Siru ei saanut lähteä yksin ulos eikä käyttää puhelinta. Sallittuja paikkoja olivat Valintatalo ja neuvolat. Lopulta Siru ei enää saanut käydä kaupassakaan. Jos mies ei ehtinyt ostoksille, ruoat toi oven taakse miehen ystävä. Syntyi toinen lapsi, kolmas, neljäs. Kivunlievitys synnytyksessä oli kielletty.

Eikä tämäkään riittänyt.

Tuoksuvat pesuaineet oli kielletty, samoin korut, meikit, deodoranttikin. Ruokien tuoteselosteista piti etsiä liivatteet ja hyönteisperäiset väriaineet. Lasten vaatteissa ei saanut olla pupuja tai nalleja, ei mitään olentoja. Sellainen oli haram. Lapset eivät olleet koskaan nähneet ainoatakaan lastenohjelmaa. Niiden sijaan isä näytti heille islamin historiasta kertovaa elokuvaa, jossa uskottomien avatuista vatsalaukuista kaivettiin käsin sisäelimiä ulos.

Miehestä tuli kaiken aikaa väkivaltaisempi. Kun Siru oli seitsemännen kerran raskaana ja odotti kaksosia, mies pahoinpiteli hänet, potki vatsaa. Toinen vauvoista kuoli.

Elämä jatkui entistä hirveämpänä. Lapsia hakattiin. Sirulla oli niin pahoja rytmihäiriöitä, että hän uskoi kuolevansa. Hän tajusi, että vaihtoehtoja oli kolme:

Hän ja lapset selviäisivät hengissä niin kauan kuin he pysyisivät helvetissään.

Hän lähtisi lasten kanssa pois, ja he ehkä kuolisivat yrittäessään paeta.

Hän tappaisi miehen ennen kuin mies tappaisi hänet ja lapset.

”Näistä vaihtoehdoista lähtö tuntui kaikkein pelottavimmalta.”

Pako junalla

Syksyllä 2009 mies lähti pitkälle matkalle. Siru alkoi tunnustella elämää kuin kevätjäätä. Kuka hän oli? Mitä tapahtuisi, jos hän unohtaisi rukoilla tai kävisi kaupungilla ilman kasvohuntua? Sydämessään Siru tiesi, ettei hän ollut paha ihminen. Riittäisikö se Allahille?

Ennen vuodenvaihdetta mies palasi kotiin. Siru sanoi haluavansa mennä äitinsä luo Pohjanmaalle. Sinä pysyt kotona niin kauan kuin elät, mies ilmoitti.

Seuraavana päivänä Sirun siivotessa mies raiskasi hänet.

”Kun se oli ohi, sanoin miehelleni, että jätän hänet. Mies nauroi. Sinä olet vanha, ruma ja lihava, ja sinulla on lauma kakaroita, hän sanoi. Ei sinua kukaan huoli. Sanoin, että kysymys ei ole siitä, ja minä olen päätökseni tehnyt.”

Siru pakkasi tavarat ja käveli ulos ovesta ilman kasvohuntua, lapset vanavedessään. Mies jäi olohuoneen lattialle. Hän itki.

Koko matkan asemalle lapset vilkuilivat taakseen; kohta baba varmaan juoksee heidät kiinni. Mutta ketään ei näkynyt. He nousivat junaan. Konduktööri kysyi lippua.

”Sanoin, että ei meillä ole, ja kerroin tilanteen. Kai pelko näkyi meistä, koska hän antoi meidän matkustaa.”

Juna pysähtyi asemalle. Oli ensimmäinen tammikuuta vuonna 2010. Sirun ja lasten uuden elämän ensimmäinen päivä.

Mies sai tuomion

Jälkeenpäin on pakko kysyä: Miksi Siru oli niin hyväuskoinen? Miksei hän paennut paljon aiemmin?

Yhtä hyvin voisi kysyä, mitä Siru suhteen alkaessa tiesi mistään, parikymppinen tyttö pieneltä kylältä. Pehmeä ja avoin, helppo muokata.

siru1
Sirun muslimituttavat kummastelivat hänen elämäänsä ja totesivat, ettei se ollut islamin oppien mukaista. ”Mutta mies sanoi, että joka tällaista väittää, on kafir, uskoton.”

”Mies kaappasi elämäni. Lopulta hän sai minut pelkäämään niin paljon, että hän tiesi voivansa tehdä minulle ihan mitä halusi.”

Siru ei syytä muslimeja. Syy hänen kokemuksiinsa ei löydy Koraanista. Syyllinen oli mies, joka teki uskonnosta oikeutuksen mille tahansa.

Siru itse ei ole enää muslimi.

”Ihminen voi valita sen tien vain omassa sydämessään. Se ei ollut minun valintani. Uskon silti Jumalaan. Kukaan muu kuin Korkein ei voinut pelastaa meitä. Ihmisen käsi ei enää yltänyt auttamaan.”

Mies tuomittiin pahoinpitelyistä vankeusrangaistukseen. Siru käy pitkässä traumaterapiassa. Viisi vuotta pakenemisen jälkeen hän kokee olevansa vielä matkalla omaksi itsekseen.

Paljon on unohdettavaa, paljon on mennyt rikki. On edettävä vauvanaskelin, ihan kaikessa. Kaadettava kerta toisensa jälkeen pyykkikoneen lokeroon pesuainetta, jonka tuoksu ilahduttaa.

”On tässä haasteitakin. Mutta tiedän, että selviän.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 6/2016

Lue lisää:

Parisuhde: “Meillä on vain tämä hetki” Anna Kortelainen: ”Olen nyt hilpeä nainen”

Kommentoi

Kommentoi juttua: Omistushaluista miestä paennut Siru: ”Lähtö tuntui kaikkein pelottavimmalta”

Sinun täytyy kommentoidaksesi.