Rakas, miksi petit? Kolme tarinaa uskottomuudesta

Syrjähyppy voi lopettaa pitkänkin liiton kuin seinään. Mutta joskus luottamuksen pystyy rakentamaan uudestaan. Kolme petettyä kertoo tarinansa.

Kolme tarinaa uskottomuudesta

Veri vain suhisi korvissa kun vaimon uskottomuus selvisi

”Meillä oli entisen puolisoni kanssa räiskyvä suhde. Aloimme seurustella opiskeluaikoina ja yhteinen lapsemme syntyi vuoden sisällä tutustumisesta. Erosimme pari kertaa jo alkuaikoina, mutta palasimme aina yhteen. Kun lapsi oli aloittamassa koulun muutimme toiselle paikkakunnalle työn perässä. Stressi ja väsymys painoivat molempia, mutta riidat vähenivät, kun rahat alkoivat riittää paremmin. Tuntui, että elämämme tasoittui kaikin puolin.

Neljä vuotta sitten satuin näkemään puolisoni puhelimessa viestin hänen esimieheltään. En ensin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta sitten yksi sana herätti mielenkiintoni. Kävi selväksi, ettei kyseessä ollut mikään työviesti, vaan kaksimielinen ehdotus intiimisti tutulta ihmiseltä. Veri kohisi korvissa kun selasin läpi muut viestit kyseiseltä henkilöltä. Samaan aikaan pakkasin mielessäni matkalaukkua.

Olin niin raivona, etten kyennyt ajattelemaan selkeästi. Nappasin takkini naulakosta ja painuin ulos. Hyppäsin autoon ja ajoin mökillemme sadan kilometrin päähän. Soitin töihin että olin sairaana ja tuijottelin järvenjäätä kaksi päivää. Suunnittelin mielessäni kaiken: vuokraisin asunnon tyttären koulun läheltä, kävisin hakemassa Ikeasta sinne sängyn ja kirjoituspöydän, auto jäisi minulle, naisystävä saisi pitää sohvan ja television.

Kahden päivän päästä palasin kotiin. Ilmoitin puolisolleni, että hän voisi jatkaa elämäänsä pomonsa kanssa. Teini-ikäiselle tyttärelle selitin, että isä muuttaa kotoa, mutta hän voi tulla uuteen kotiin aina kun haluaa. Tytär otti tiedon raskaasti, mutta hieman itsekkäästi ajattelin, että äiti saisi pestä likapyykkinsä.

Tunteet tasaantuivat onneksi ajan kanssa. En ole voinut kohdata entistä puolisoani tapahtuneen jälkeen. Hoidamme tytärtä koskevat asiat edelleen tekstiviestien välityksellä. Tyttäreltä olen kuullut, että suhde ei jatkunut. Se on minulle yhdentekevää, tunteeni entistä puolisoani kohtaan ovat kuolleet.

Petetyksi tuleminen on ollut elämäni vaikeimpia asioita. Olin kai pitänyt puolisoa liian itsestäänselvänä. En ollut koskaan edes osannut pelätä sitä, että hän löytäisi toisen miehen. Minussakin oli varmasti vikaa, mutta puolisoni oli se, joka teki väärin.

Nykyisessä suhteessa olen ollut hieman varovainen. Olemme kuitenkin jutelleet tapahtuneesta uuden puolisoni kanssa. Luotan häneen ja olen päättänyt olla luottamuksen arvoinen myös itse.” (Jari 41)

Pettäminen satutti

Päätin, että en kaipaa miestä kun pettäminen tuli tietooni

”Tapasimme mieheni kanssa siinä vaiheessa, kun omat lapseni olivat lähdössä maailmalle ja opettelin elämään yksin. Mies asui toisella paikkakunnalla ja oli ollut yksin jo pidempään. Hänellä oli omat lapsensa ja oma historiansa. Rakastuimme, mutta päätimme jatkaa etäsuhteessa.

Ratkaisu sopi minulle hyvin – tein paljon töitä, tapasin ystäviäni ja harrastin. Viikonloppuisin vierailimme toistemme luona ja lomat vietimme yhdessä.

Parin vuoden yhdessäolon jälkeen mieheni käytös muuttui. Hän ei enää tullut ensimmäisellä mahdollisella junalla luokseni, ja yhteiset suunnitelmat alkoivat muuttua epävarmoiksi. Aistin, että jotain oli vialla, mutta mies vakuutti kaiken olevan ennallaan. Vasta kuukausien päästä hän myönsi, että oli tapaillut työkaveriaan.

Olin osannut odottaa huonoja uutisia, mutta tietysti petetyksi tuleminen satutti. Olin sellaisessa iässä, että omaa viehätysvoimaansa alkoi epäillä. Tunsin itseni vanhaksi ja epämiellyttäväksi. Itsetuntoni vajosi hetkeksi pohjamutiin.

Pitkän keskustelun jälkeen päätimme lähteä eri teille. Mies olisi ollut valmis tekemään isojakin muutoksia, muuttamaan luokseni ja vaihtamaan työpaikkaa, mutta itse halusin ottaa välimatkaa. En ollut miehelle vihainen, olin vain äärettömän pettynyt ja surullinen. Päätin, että en kaipaa miestä elämääni. Keskityin työhöni ja lapsiini. Minulla oli pari lyhyttä suhdetta, mutta huomasin edelleen ajattelevani tätä miesystävääni.

Eräällä työmatkalla satuin sitten hänen kanssaan samalle terassille. Erosta oli kulunut jo vuosia, mutta kipinä syttyi heti. Päädyimme hänen luokseen ja valvoimme koko yön keskustellen. Jostain syystä en tuntenut kaunaa häntä kohtaan. Mies kertoi vilpittömästi, kuinka oli kaivannut minua ja katunut salasuhdettaan. Päätin antaa menneiden olla ja suoda meille uuden tilaisuuden. Oloni tuntui heti hyvältä ja turvalliselta.

Pian tuon tapaamisen jälkeen mies muutti luokseni. Kolme vuotta sitten menimme naimisiin. Alussa epävarmuus nosti aika ajoin päätään, mutta enää en muistele pettymystäni. Olen onnellinen siitä, että uskalsin ottaa riskin ja luottaa. Lapsilleni en ole kertonut eromme syistä. Sillä ei minusta ole väliä. Mieheni on osoittanut moneen kertaan, että on luottamuksen arvoinen. Minulle se riittää.”  (Marita 63)

Pettmisestä voi selvitä

Ajatus kahdesta kodista oli niin vieras, että pääsimme uskottomuuden yli

”Viisi vuotta sitten sain puhelun vanhalta tuttavaltani, josta en ollut kuullut vuosikausiin. Hän jutteli ensin niitä näitä, mutta pudotti lopulta pommin: miehelläni oli suhde hänen ystäväänsä.

Meillä oli mieheni kanssa kaksi alle kouluikäistä lasta ja iso asuntolaina. Mies oli töissä vanhempieni yrityksessä. Meillä oli riitoja, mutta olimme käyneet yhdessä pariterapiassa ja saaneet sieltä apua. Olin elänyt siinä uskossa, että haluamme molemmat tehdä töitä liittomme eteen. Putosin korkealta ja kovaa.

Olin itsekin surrut rakkauden ja intohimon laimentumista. Miehen ratkaisu tuntui silti säälimättömältä. Tuntui, että matto vedettiin jalkojeni alta. Olinkin yrittänyt yksin. Vihasin ja raivosin miehelle ja osansa sai myös se toinen nainen. Myös hänellä oli perhe ja mies. Kaksi heikkoa oli kohdannut. Mies oli saanut kaipaamaansa intohimoa, nainen ihailua.

Raivosta huolimatta ero tuntui joka suunnasta katsottuna poissuljetulta vaihtoehdolta. Ajatuskin siitä, että lapsillani olisi kaksi kotia, tuntui liian pahalta. Että joku vieras nainen tekisi heille aamupalaa ja veisi tanssitunnille. Mietin myös yhteistä taloa ja yritystä, sekä kaikkia niitä häävieraita, jotka olivat juhlistaneet onneamme ja tuoneet meille lahjoja. En halunnut myöntää, että epäonnistuimme. Minua hävetti ja suretti.

Myös mies häpesi kuin koira. Hän pelkäsi katsoa minua silmiin, hyysäsi ja mielisteli. Meni kuukausia, ennen kuin pystyimme puhumaan sivistyneesti tapahtuneesta. Mies pyysi anteeksi ja vannoi haluavansa korjata liittomme. Menimme takaisin pariterapiaan ja kävin myös yksilöterapiassa. Luin kasapäin kirjoja, joissa opetettiin antamaan anteeksi. Hoin peilin edessä: ”Annan sinulle anteeksi. Annan minulle anteeksi. Annan anteeksi.”

En voi sanoa, että yhdessä jatkaminen oli helppoa, mutta viisi vuotta myöhemmin tuntuu, että se oli oikea ratkaisu. Ajan kuluessa ymmärsin, että minun oli muutettava myös itseäni. Opettelin kommunikoimaan ilman syyttelyä ja näyttämään tunteeni. Löysin itsestäni lukkoja, joita olen pikkuhiljaa saanut avattua. Tunnen, että teemme nyt aidosti yhdessä töitä suhteemme eteen. Katsomme taas toisiamme rakastaen ja arvostaen.

Kun lojumme tavallisena arki-iltana koko perhe sohvalla sydäntäni kouraisee. Olimme niin lähellä menettää tämän kaiken.” (Kirsi, 39)

Teksti Susanna Chazalmartin
Kuvitus Kati Vuorento

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 13/14 nimellä Rakas, miksi petit?

Lue lisää uskottomuudesta:

Väestöliitto – Parisuhteen kriisit

Avainsanat

Keskustelu

Ajattelen ehkä pettämisestä eri tavalla kuin muut. Jos parisuhteessa on kaikki kunnossa, tuskin kumpikaan pettää toistaan. Monikin pitää liitossaan kynsin ja hampain kulisseja pystyssä. Uskotellaan jopa itselle, että kaikki on hyvin.
Monessakin parisuhteessa toinen pitää toista itsestäänselvyytenä ja tuudittaudutaan ajatukseen; ”kun minulla on kaikki hyvin niin toisellakin on”. Näin ei todellakaan välttämättä ole. Toinen voi kärsiä liitossa ja silloin etsitään lohtua parisuhteen ulkopuolelta. Jos toinen puoliso pettää, on parasta, että molemmat katsovat peiliin (niin petetty kuin pettäjäkin) ja miettii mikä parisuhteessa meni vikaan?
Pidän pettämistä parisuhteessa hätähuutona. Jäävuoren huippuna. Tuskin monikaan siihen ilman harkintaa lähtee. Jokainen voi miettiä kumpiko puoli vaakakupissa painaa enemmän.

Jos sellainen hätähuuto tarvitaan, pitäisi ensin olla selkärankaa jutella ongelmia puolison kanssa läpi. Kunnolla. Jos se ei onnistu, sitten ensin erota, ei pettää. Tuo pettämisen hätähuuto sopii niille, joilla ei ole kanttia korjata asioita tai irrottaa vanhasta, ennen kuin viehätysvoimalle muualla on saatu todisteita. Pettäminen on puolison ”pitämistä varalla” ja loukkaa aina, ellei ole sovittu avoimesta suhteesta. Ja silloin se ei ole pettämistä.

Höpsis. Missään parisuhteessa jokainen hetki ei ole yhtä auvoa, vaan myös tavallista arkea. Elämän varrella tulee aikoja, joina on helppo ihastua kolmanteen, tulee vastaan joku, jonka kanssa olisi tilaisuus. Ehkä kaipuu pois arjesta, jokin toive kokea jotain muuta. Aina ei ole helppoa miehen eikä naisen elämä, matkalla voi olla väsymystä, sairautta, kiirettä, vaipparallia… Vuorotellen kumpikin tarvitsisi tukea myös silloin, kun ei ole elämänsä säteilevin tähti.

Kun mennään yhteen, luvataan olla lojaali ja vierellä. Vaikka toisiin ihastuisikin, ja varmasti iso osa ihastuukin, ja kaipaisi muuta kuin sen hetken arjen, pettäminen on päätös. Se on valinta, että antaa sen tapahtua. Ei siihen vain ajauduta. Kyllä, siihen on varmasti syy, sitä en epäile yhtään, mutta tuulen mukana ei kukaan ajaudu ja ”päädy pettämään”. Ihastuksista ja tunteista ei ketään voi tuomita, mutta toiminnastaan vastaa jokainen itse.

Kommentoi juttua: Rakas, miksi petit? Kolme tarinaa uskottomuudesta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X