Terveys

Ratsastus häivytti Pirkon, 58, Menieren taudin oireet: ”Hevonen opetti luottamaan”

Aikuisena uudelleen viritetty ratsastusharrastus sai Pirkko Kivikarin, 58, Menieren taudin oireet katoamaan. Samalla hevosystävät Ukko ja Samppa opettivat hänet luottamaan elämään.

”Kymmenen vuotta sitten olin juuri muuttanut nykyisen mieheni kanssa yhteen, ja hoidimme yhdessä alpakkatilaamme. Samaan aikaan aloin saada epämääräisiä oireita, mutta en kiinnittänyt niihin aluksi huomiota. Korvani tuntuivat esimerkiksi olevan välillä aivan tukossa.

Eräänä päivänä sain tallissa valtavan pahoinvointikohtauksen ja raahauduin sisälle oksentamaan. Ihmettelin, miten oloni oli muuttunut niin nopeasti. Koko huone pyöri silmissäni, ja minun oli vaikea hahmottaa asentoani.

Kohtaus meni muutamassa tunnissa ohi. Sen jälkeen niitä alkoi kuitenkin tulla säännöllisesti. Pelkäsin sairastavani jotakin vakavaa tautia ja hakeuduin lääkäriin. Siellä huomattiin muun muassa, että vasemman korvani kuulo oli heikentynyt. Jouduin käymään useita kuukausia erilaisissa kokeissa ennen kuin sain diagnoosin: minulla oli Menieren tauti. Siinä vaiheessa tieto oli helpotus. Menieren tauti aiheuttaa tasapaino-ongelmia ja epämiellyttäviä kiertohuimauskohtauksia, mutta hengenvaarallinen se ei ole.

Elämä jatkuvien kohtausten pelossa oli kuitenkin rankkaa. Mietin tarkkaan etukäteen, mitä voin tehdä ja minne voin mennä. En voinut edes ajaa pyörällä, koska en pysynyt enää pystyssä. Lääkäri opasti minua tekemään kotona tasapainoharjoituksia. Niiden tekeminen tuntui kuitenkin väkinäiseltä.

Vanha harrastus herää henkiin

Eräänä päivänä minulle tuli vahva intuitio, että tarvitsen hevosen. Olin ratsastanut pikkutyttönä, mutta harrastus oli jäänyt 25 vuodeksi. Tunne oli niin vahva, että jo muutaman kuukauden päästä hankimme nelivuotiaan suomenhevosen Ukon.

Ensimmäisen ratsastustunnin jälkeen itkin turhautumisesta. Tiesin, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta kehoni ei pystynyt tottelemaan. Jos hevonen teki vähänkään nopean liikkeen, lähdin heti luisumaan alas, enkä pystynyt korjaamaan tasapainoani. Siitä huolimatta jatkoin seuraavana päivänä harjoittelua.

Jo ensitapaamisella Ukko vaikutti ystävälliseltä hevoselta. Kolmessa kuukaudessa välillemme kasvoi syvä yhteys. Se oppi ymmärtämään, että minun oli poikkeuksellisen vaikea säilyttää tasapainoani. Se pysähtyi heti, kun tunsi, että en hallinnut enää asentoani. Minulle tuli vahva tunne siitä, että se on minun puolellani ja minua auttamassa. Se loi elämääni luottamuksen siitä, että selviydyn sairauden kanssa.

Puolessa vuodessa tasapainoni kehittyi valtavasti ja eräänä päivänä huomasin, että kiertohuimauskohtaukset olivat loppuneet kokonaan. Lääkäri antoi luvan lopettaa lääkityksen. Pitkästä aikaa tunsin itseni vapaaksi ja onnelliseksi.

Ukko lähtee – Samppa saapuu

Viime kesänä muutin mieheni kanssa uuteen kotiin, ja jouduimme luopumaan omasta tallista. Päätin antaa Ukon hoidettavaksi kouluttajansa Terhin tallille, jossa se voisi jatkaa erityisratsastajien kanssa. Se tarkoitti kuitenkin sitä, että minulla ei ollut lähipiirissä sopivaa ratsastushevosta.

Kului vain muutama viikko, kun lähistöllä asuva ystäväni Marika tarjosi yhtäkkiä omaa Samppa-hevostaan minulle ratsastettavaksi. Suostuin ilomielin ja tunsin kiitollisuutta tarjouksesta. Vakuutuin siitä, että kaikki mitä elämässä antaa pyyteettömästi palaa myös takaisin. Kun minä olin antanut Ukon muiden avuksi, myös minua itseäni autettiin.

Nopeasti kuitenkin huomasin, että Samppa on aivan erilainen ratsastettava kuin Ukko. Se on hyvin herkkä, eikä pidä tiukasta ohjastuntumasta ollenkaan. Jos haluan ratsastaa sillä, minun pitää oppia hellittämään kontrolloimisen tarpeestani.

Olen koko ikäni ollut kova suunnittelemaan asioita etukäteen. Sairastumisen jälkeen se ei ole enää ollut mahdollista, mutta vasta Sampan kanssa ratsastaessani olen alkanut oppia rentoutumaan. Kerta toisensa jälkeen olen huomannut, että minun on höllennettävä suitsia. Samalla olen oppinut, että elämä kantaa ilman liiallista ohjailemistakin.

Olen oivaltanut, että ihmiset ja eläimet tulevat elämään aina oikealla hetkellä tukemaan, kannustamaan ja opettamaan jotakin, mitä vielä täytyy oppia. Ilman Menieren tautia elämässäni ei olisi Ukkoa. Sen kautta olen saanut paljon iloa, onnistumisen tunteita ja uusia ystäviä. Jokainen ihminen tai eläin, jonka päästää tarpeeksi lähelle omaa sieluaan, auttaa pääsemään elämässä eteenpäin.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 23/17.