aivoverenvuoto

Ulla, 54, tunsi, miten pään sisällä valui jotain kuumaa niskaan – seuraavaksi hän havahtui hengityskoneesta

Aivoverenvuoto aiheutti Ulla Tuomakselle äkillisen ja kovan päänsäryn. Sairaalassa kävi selväksi, että enää ei kannata stressata.

Ulla Tuomas, 54, kertoo, kuinka viisi vuotta sitten sattunut aivoverenvuoto muutti hänen elämänsä:

”Viisi vuotta sitten olin tapaamassa lapsiani ja lapsenlapsiani Pellossa. Samalla reissulla kävin kahvilla ystäväni Jaanan luona. Siellä tunsin, että pääni sisällä valuu jotain kuumaa niskaan. Sitten niskasta lähti nousemaan hirveä päänsärky. Oikeasta silmästä katosi näkö, ja vasemmalta puolelta kehoa katosi tunto. Putosin tuolilta lattialle.

Kaikki tapahtui niin valtavalla vauhdilla, etten itse ymmärtänyt tilanteesta mitään. Jaana onneksi tajusi soittaa terveyskeskukseen nopeasti, ja hän lähti ajamaan minua päivystykseen. Matkalla hän nyki minua kaulaliinasta pitääkseen minut tajuissani.

Ulla Tuomas nojailee puuhun

Vakava aivoverenvuoto: Monta päivää koomassa

Terveyskeskuksen ovella oli lääkäri jo odottamassa. Hän antoi kourallisen pillereitä ja käski ottaa ne kaikki kerralla. Olin heille selvä aivoverenvuoto-tapaus, ja minua lähdettiin kuljettamaan ambulanssilla Rovaniemen keskussairaalaan.

Minut vietiin kuvattavaksi suureen putkeen. Sen jälkeen lääkäri sanoi, että aivopaineeni on niin kova, ettei minua voi siirtää helikopterilla. Minut vietiin taas ambulanssiin, ja ääni viereltäni sanoi, että nyt täytyy ajaa niin nopeasti kuin autosta lähtee.

Seuraavaksi muistan, että poikani kasvot olivat aivan lähelläni. Olin sairaalan hengityskoneessa ja ihmettelin, mitä oli tapahtunut. Kuulin, että olin saanut lukinkalvonalaisen aivoverenvuodon eli SAVin, ja sen jälkeen olin ollut monta päivää koomassa.

Minulla oli olo, että kehoni oli halkaistu kahtia. Koko vasen puoli tuntui jäykältä ja puutuneelta, mutta samalla paikkoja särki. Minua myös paleli, ja puhe tuli ulos puurona. Alkureaktio oli valtava pelästys ja epätoivo. Mietin, että tällaistako elämäni tulisi olemaan.

Lue myös: Kimmo oli työelämässä ylisuorittaja kunnes vakava sairaus pysäytti

Olin päättänyt parantua rakkaitteni takia

Muutamassa päivässä löysin taistelutahtoni. Kysyin hoitajalta, minä päivänä aivoverenvuoto oli tapahtunut. Hän vastasi, että olin sairastunut 17. syyskuuta. Se oli aikaisemmin ollut minulle suuri ilon päivä. Juuri tuona päivänä olin saanut kolmannen lapsenlapseni ja olin vuotta aiemmin tavannut mieheni Harrin.

Harrin tapaaminen oli muuttanut elämäni. Minulla oli takanani pitkä ja jäätävän vaikea avioero, jonka jälkeen luottamukseni elämään oli koetuksella. Harri oli tuonut lempeyden ja ystävällisyyden takaisin elämääni.

Tilanteeni oli todella paha. Lääkärit olivat varovaisia kertoessaan siitä lapsilleni. He tiesivät, että kolmannes yhtä vaikean aivoverenvuodon saaneista ei edes ehdi sairaalaan, ja suurin osa vammautuu loppuelämäkseen. Minä olin kuitenkin päättänyt parantua rakkaiden ihmisten takia.

Puhuminen alkoi palautua kolmen viikon päästä, mutta kävelyn opettelu vei pitempään. Liikuin rollaattorin avulla, ja välillä Harri talutti minua. Enimmäkseen nukuin, hereillä olin vain muutaman tunnin päivästä.

Kolme kuukautta aivoverenvuodon jälkeen pääsin kotiin. Muistini oli edelleen huono, ja toimintaterapeutti kävi opettamassa muistisääntöjä. Niiden avulla pärjäsin arjessa. Lisäksi minulla oli hyvä tukiverkko ympärillä.

Lue myös: Päänsärky vaivaa ajoittain lähes jokaista – tiedätkö milloin on aihetta huoleen?

Opettelin taas kävelemään ja puhumaan

Reilussa 1,5 vuodessa opin taas kunnolla kävelemään, puhumaan ja kirjoittamaan. Vasta sitten pystyin katsomaan taaksepäin. Ymmärsin, että elämä oli pysäyttänyt minut rajulla tavalla, koska en tajunnut itse pysähtyä. Olin tehnyt pitkiä päiviä kiinteistö- ja siivousalalla. Samalla kipuilin avioeroni kanssa.

Ennen aivoverenvuotoa olin ollut todella stressaantunut ja minua oli huimannut usein. Työterveydessä sitä pidettiin tavallisena asentohuimauksena eikä siihen reagoitu mitenkään. Itsekään en siinä vaiheessa osannut huolehtia itsestäni kunnolla.

Nyt elän elämäni onnellisinta aikaa. Osaan kuunnella tarpeitani. Vanhaan työhöni kiinteistöalan palveluohjaajaksi en ole palannut, koska kärsin vielä aivoväsymyksestä. Kun se iskee, uupumus on niin syvä, että nukkumaan on päästävä välittömästi.

Vietän mukavaa, hidasta arkea. Välillä käyn hoitamassa lapsenlapsiani. Haluan auttaa toisia, mutta en tee sitä enää oman itseni kustannuksella.”

Juttua muokattu 11.2. kello 11.53: Korjattu haastateltavan nimi otsikosta, jossa se oli aiemmin virheellinen.

Avainsanat

Keskustelu

Helpommin saat aivoverenvuodon kun haet lääkäriltä lyricoita hermosärkyyn. 3 ystävää vieneet hautaan. Lääkärit vastuuseen!

Minulla oli myös vuosia kestänyt vaikea hermosärky, johon söin Lyricaa monta vuotta. Lyrica oli ainoa, mikä auttoi, ei poistanut kipua mutta turrutti kivun niin, että jaksoin elää. Ei ollut ongelmia Lyrican kanssa.

Tuo lyrica ois syy se ois jo vieny mut hautaan ajat sitten,kuten monet monet muutkin.15v olen käyttänyt ja kymmenet tuhannet ihmiset suomessa.Että kannattaa ottaa selvää tarkemmin ennen tommosta kommenttia.

Päivi tai Ulla, kumpi lie, halusi parantua rakkaidensa vuoksi. Hienoa!
Tätini ja kaksi enoani kuolivat lukinkalvonalaiseen aivoverenvuotoon. Eivät varmaan sitten rakastaneet meitä tarpeeksi.
Korvaani särähtää aina nämä taistelutahtoa puhkuvat sankaritarinat. Valitettavasti taistelutahto ei riitä kuoleman edessä.

Minäkäön en pidä sanasta taistelutahto. Syövän edessä se ei paljoa auta. Enemmänkin pelon, toivon ja epätoivon aikaa.

suorastaan v… lukia tuommosta paskaa ois vielä ,että positiivisen ajattelun ja rakkaitten takia oon hengisä

Samaa mietin… Tiedä häntä, onko todella haastateltavan ilmaisu, vai toimittajan muotoilu ajatukselle halusta toipua. Paraneminen ei ole joku ”juttu”, johon päätetään ryhtyä. Toki varmaan elämähalu tukee kaikenlaista toipuista. Mutta kaikkia sekään ei todellakaan auta.

Luin juuri uutisen vastasyntyneiden kaksosten äidistä, joka kuoli sektion jälkeisiin komplikaatioihin. Harmi että kaikilla ei ole Ullan kaltaista kaiken parantavaa rakkautta läheisiään kohtaan.

Minulla oli 2012 lukinkalvon alainen verenvuoto. Olin uimahallissa onneksi tuttujen kanssa. Tuli äkkiä niskaan päänsärky, olin lähiaikona kuunnellut juttua kuinka se on vaarallista. Niinpä heti lähdin pois vedestä, rappuja ylös noustessa sanoin ”soittakaa ambulanssi” siihen hävisi muisti. pääsin onneksi äkkiä kuvaukseen ja leikkaukseen, heräsin seuraavana päivänä. Meni melkein kuukausi sairaalassa, olen selvinnyt ilman mitään ihmeitä, en ole saanut (tarvinnut) mitään kuntoutusta, ehkä minulla on hyvä yleiskunto, sillä kai on osittain on merkitystä. Käyn yhä vesijumpassa, muuta ohjattua kuntoilua 5-6 tuntia viikossa. Olen 76 vuotta ja mieleeni usein tulee, sehän se vielä minut lopettaa. kun olen yksin eläjä. Muisti häviää niin nopeasti muutamassa sekunnissa, siihen ei itse kerkiä apua pyytämään.

Sain 2005 juurikin tuon lukinkalvonalaisen verenvuodon kun olin 29-vuotias. 3kk leikkauksesta töölöön sairaalassa. Opettelin uudelleen kävelyn ja puheen. Ns työmuisti meni ja muitakin vaivoja jäi paljon. Minä jouduin opettelemaan kaiken alusta. Kotona odotti 7v,2,5v ja 1-vuotiaat lapset. Edes imuria en enää osannut käyttää. En osannut edes makaronia, saati perunoita keittää… Nyt olen ollut 2008-vuodesta lähtien työkyvyttömyys eläkkeellä. Olenko katkera? Ehkä, mutta minkäs teet.

Tyttäreni sai 2012 juurikin tämän lukinkalvon alaisen verenvuodon TYKSissä, jossa oli operoitavana tästä valtimopullistumasta. Siis ei riipu matkasta eikä nopeasta toiminnasta eikä tosiaankaan elämänhalusta. Hän aivokuoli kahden päivän sisällä, oli 27 vuotias. Taistelutahdosta riippumatta omaisten huone täyttyi rakkaista.

Kyllä se on ”tuurista” kiinni,mille alueelle vuotaa. Minulla 1998, silloin kerrottiin,että puolet menehtyy, puolet saa jatkaa.
Vuosi myöhemmin leikattiin toinen pullistuma vuotamattomana.Omasta kokemuksesta voin sanoa,että kyllä toipumisessa on tärkeää läheisten tuki ja rakkaus. Hyvin tärkeää on myös palava elämänhalu

Itselläni v.1997 SAV AVM pohjalta. Olin 20v. Töölön sairaalassa operoitiin. Oli suorastaan ihme että jäin henkiin. Meitä on jokunen vielä täällä kertomassa ja jatkamassa tarinaansa ja elämäänsä. Kuukauden päivät sairaalassa sitten takaisin ratsun selkään eli jatkamaan työelämää. Välillä vieläkin jään ihmettelemään asiaa, että kallo auki ja aivoja operoitiin niin noin pikaisesti toivuin töihin. Ei ollut montaa senttiä tukkaa edes kerinnyt kasvamaan. Elämän halu ja jano oli valtava!!

Kommentoi juttua: Ulla, 54, tunsi, miten pään sisällä valui jotain kuumaa niskaan – seuraavaksi hän havahtui hengityskoneesta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X