Terveys

Iäkäs hoitaja piti Anna-Claudiaa lapsena nälässä – traumaterapia auttoi kohtaamaan menneisyyden haamut

Kun Anna-Claudia Someron, 32, elämä romahti parikymppisenä, hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä se johtui. Onneksi traumaterapia auttoi hänen elämänsä uuteen suuntaan.

Dissosiaatiohäiriö saattaa olla jopa yhtä yleinen kuin masennus, mutta se tunnetaan yleensä huomattavasti huonommin. Myös Anna-Claudia Somero, 32, sai ensin masennusdiagnoosin, mutta se tuntui väärältä. Kun dissosiaatiohäiriö tunnistettiin ja Anna-Claudia pääsi traumaterapiaan, palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Näin Anna-Claudia kertoo kokemuksistaan:

”Olen muusikkovanhempien ainoa lapsi. Vanhempani olivat hyvin rakastavia, mutta konserttikiertueiden takia he joutuivat olemaan paljon pois kotoa, kun olin pieni. Silloin jäin iäkkään sukulaisen luo hoitoon.

Minua hoitanut sukulainen käyttäytyi vanhempieni läsnä ollessa aivan normaalisti. Kun olimme kahden kesken, hän oli täysin erilainen, ilkeä ja kylmä. Hän pelotteli minua, että vanhempani saattaisivat kuolla konserttimatkalla enkä näkisi heitä enää koskaan. Lisäksi hän piti minua pitkiä aikoja nälässä ja eristyksissä.

Olin niin pieni, että en osannut kertoa tapahtumista vanhemmilleni. Sen sijaan olin aina hyvin peloissani, kun he lähtivät pois kotoa.

Monta vuotta myöhemmin yläkoulussa ja lukiossa koin paljon syrjimistä ja kiusaamista. Oletan, että se johtui siitä, että luokkakaverini kokivat, että taiteilijaperheen lapsena olin jotenkin erilainen kuin muut.

Koko nuoruuteni minulla oli ulkopuolinen ja juureton olo. En tuntenut kuuluvani mihinkään. Vietin paljon aikaa pääni sisällä ja mietin menneitä tapahtumia. Opiskelu oli vaikeaa, koska mikään lukemani ei tuntunut jäävän kunnolla päähäni.

Myös yhteys kehoni ja mieleni välillä oli aivan poikki. Esimerkiksi ryhmäliikuntatunnilla käyminen oli hirveää. Jalkani menivät aina aivan omia aikojaan, sillä en osannut hallita niitä yhtään.

”En muistanut, mitä olin edellisenä päivänä tehnyt”

Parikymppisenä muutin Helsinkiin opiskelemaan näyttelemistä. Ensimmäinen opiskeluvuosi meni hyvin, mutta kesällä opinnot alkoivat tuntua turhilta. Moni muukin asia elämässäni ärsytti ja ahdisti.

Nukuin huonosti ja saatoin hengailla koko päivän yöpuku päällä. Lisäksi muistini toimi huonosti. Minulla oli usein hetkiä, jolloin en pystynyt muistamaan, mitä olin edellisenä päivänä tehnyt. Oloni oli huono, mutta en pystynyt tarkkaan sanomaan, mikä minua vaivasi.

Hain apua julkisen terveydenhuollon kautta. Ensin minulla diagnosoitiin masennus, sitten epävakaa persoonallisuushäiriö. Diagnoosit eivät kuitenkaan tuoneet minulle minkäänlaista ahaa-elämystä, sillä ne eivät tuntuneet täysin oikeilta.

Helsingin-ajoista muistan nyt jälkeenpäin vain hyvin vähän. Onneni oli, että muutin uuden poikaystävän takia Kuopioon. Siellä löysin terapeutin, joka oli erikoistunut traumaterapiaan. Hän kiinnitti heti huomiota siihen, että elin hyvin paljon omissa maailmoissani. Hän suositteli minulle hakeutumaan traumaterapiaan erikoistuneelle psykiatrille, ja niin myös tein.

Dissosiaatiohäiriö tunnistetaan

Kolmella pitkällä tapaamiskerralla lääkäri kyseli minulta paljon yllättäviäkin kysymyksiä. Lopulta hän diagnosoi minulle määrittelemättömän dissosiaatiohäiriön.

Dissosiaatiosta puhutaan silloin, kun ihmisen mieli ikään kuin jakautuu kahtia. Toinen puoli kantaa traumamuistoa, toinen taas pyrkii elämään normaalia arkea.

Diagnoosin saaminen oli hämmentävää mutta samalla helpottavaa. Tuntui hienolta, että minua vaivaavalle asialle oli vihdoin oikea nimi.

Traumaterapiani jatkui sen jälkeen vakauttamisella, joka on dissosiaa­tion alkuvaiheen hoitomuoto. Sen tarkoituksena on kohentaa vointia ja toimintakykyä. Minulle se oli äärimmäisen tärkeää, että opin paremmin selviämään arjesta, sillä olin jo pitkään voinut todella huonosti ja elämästäni puuttui selkeä suunta.

Traumaterapia toi elämään uuden suunnan

Olen käynyt traumaterapiassa nyt kahdeksan vuotta. Niiden aikana elämäni on muuttunut täysin. Vähitellen olen oppinut elämään kehossani ja nauttimaan elämästä tässä ja nyt.

Traumaterapiaa ei ole kovin helppo kuvailla. Vanhoja asioita ei ole mitenkään tonkimalla tongittu, vaan olen saanut tehdä elämääni muuttaneet oivallukset kaikessa rauhassa itse.

Ennen terapiaa poikaystävät vaihtuivat elämässäni tiuhaan tahtiin. Ajattelin, etten pärjäisi yksin ja siksi olin valmis huonoihinkin suhteisiin. Yksin en osannut olla lainkaan. Nyt olen ollut sinkkuna jo monta vuotta. Tunnen, että riitän tällaisena kuin olen.

Terapian myötä olen myös löytänyt suunnan elämääni. Olen lapsesta asti soittanut huilua ja laulanut, mutta vasta nyt olen löytänyt intohimon esiintymiseen. Käyn esiintymässä yhdessä isäni Jouni Someron kanssa ja haluan luoda uraa taiteilijana vanhempieni tapaan.”

Lue myös: Miten psykoterapiamuodot eroavat toisistaan? Näin valitset itsellesi sopivan terapiasuuntauksen