Terveys

Lena, 59, on kokenut cp-vamman takia monet kolhut – sisukkaan luonteensa ansiosta hän on yhä jaloillaan

Lena Linna, 59, joutui koulussa kiusatuksi cp-vammansa takia. ”Kun koulupoikia tulee vastaan, menisin vieläkin mieluummin tien toista puolta.”  

Cp-vamma on ollut osa Lena Linnan elämää pikkuvauvasta saakka.

”Vanhempani ovat kertoneet, että vastasyntyneenä minulla tuntui olevan kaikki hyvin. Mutta parin kuukauden iässä lakkasin jokeltelemasta ja itkin yötä päivää. Äiti ihmetteli, kun pitsireunainen vauvanmyssy ei mahtunut päähäni.

Kolmekuisena minulla todettiin hydrokefalia eli aivo-selkäydinnesteen kiertohäiriö, kansankielellä vesipää. Syy itkuisuuteeni selvisi: kasvavan kallon sisällä paine aiheutti päänsärkyä. Hydrokefalia johtui siitä, että äiti oli saanut raskausaikana toksoplasmoosi-infektion.

Elettiin vuotta 1961, ja asuimme Ruotsissa. Uppsalassa oli jo tehty leikkauksia, joissa asennetaan aivokammiosta vatsaonteloon kulkeva letku, suntti. Sen venttiili estää aivo-selkäydinnesteen virtaamisen väärään suuntaan.

Resurssien puutteen takia pääsin leikkaukseen vasta yli puolivuotiaana, ja pää ehti kasvaa. Ehkä olisi tullut pienempi vahinko, jos olisin saanut suntin aikaisemmin. Pikkulapsena minulla diagnosoitiin cp-vamma, joka lääkärin mukaan johtui hydrokefalian aiheuttamasta aivovauriosta.

Cp-vamma lietsoi kiusaajia

Opin kävelemään vasta yli 2,5-vuotiaana, kun perheemme kasvattitytär opetti minua. Samoihin aikoihin opin puhumaan.

Koulunkäynnin aloittaminen oli kivaa. Siirryin erityiskoulusta pian normaaliin, koska opettaja uskoi minun pärjäävän. Joissakin aineissa oli vaikeuksia, mutta kielet sujuivat. Kömpelyys haittasi liikkumista, ja olin hidas.

Tajusin olevani erilainen, kun muut huomauttelivat asiasta. Minua kiusattiin kolmannesta yhdeksänteen luokkaan asti tosi paljon. Pojat haukkuivat päärynäpääksi, lehmäksi ja cp-vammaiseksi ja uhkasivat panna pääni vessanpönttöön. ­Lakkiani heitettiin maahan ja minua tönittiin. Luokanvalvoja piti esityksen cp-vammasta, mutta ei se vaikuttanut mitään.

Mitään henkisiä terapioita ei ollut. Sain kiusaamisesta mielenterveysongelmia ja syvät henkiset  arvet. Kun koulupoikia tulee vastaan, menisin vieläkin mieluummin tien toista puolta.

Olin 16-vuotias, kun vanhempani halusivat paluumuuttaa Suomeen. Kävin Lehtimäen opiston ja talouskoulun. Tykkäsin erityisesti talouskoulusta, eikä siellä kiusattu.

Olin työkokeiluissa vanhainkodin keittiössä ja koulukeittolassa. Se oli ihan mukavaa, semmoista perunateatteria. Toiveammattejani olivat kokki, leipuri ja lastenhoitaja. Tiesin kuitenkin, etten pärjää hitauteni vuoksi normaalissa työssä. Olin Turussa kuntoutustutkimuskeskuksessa, ja minulle myönnettiin eläke.

Tykkään lapsista ja haaveilin joskus naimisiinmenosta ja omista lapsista, mutta eihän se voinut toteutua kohdallani.

Lue lisää: Yhtäkkiä Katariinan, 18, hartiat alkoivat nykiä hallitsemattomasti, sitten alkoi suun naksuttelu – syyksi selvisi Touretten syndrooma

Henkilökohtainen avustaja auttaa

Ennen tein pitkiä lenkkejä kävellen ja kolmipyörällä, ja nuorempana hölkkäsin äidin kanssa käsikynkässä niityllä. Vuonna 1996 sain hengenvaarallisen aivo­kalvontulehduksen. Piti opetella uudes­taan kävelemään, eivätkä kävelykyky ja tasapaino palanneet ennalleen.

Olen kaatunut monesti, ja olkanivel on mennyt pois paikoiltaan viitisen kertaa. Pahin tapaturma sattui viime helmikuussa, kun sääriluu ja nilkka murtuivat.

Kuntoutan itseäni fysioterapeutin ja hen­kilökohtaisten avustajien kanssa. Jumppaan, pyöräilen kuntopyörällä ja kävelen rollaattorin avulla. Avustaja seuraa kävelyä ja varoittaa epätasaisista paikoista ja pyytää hidastamaan, jos kiihdytän vauhtia. Joka askel täytyy ottaa varman päälle, koska pelkään kaatumista.

Läpi elämän olen saanut voimaa uskosta. Saan iloa henkilökohtaisten avustajien seurasta sekä lukemisesta, maalaamisesta, musiikista ja laulamisesta. Käyn työtoiminnassa kutomassa kangaspuilla.

Tykkään asua yksiössäni ryhmäkodissa. Rakkaat vanhempani ovat onneksi elossa ja asuvat omassa kodissaan lähellä minua. Olen onnellinen, että pystyn vielä kävelemään. Tuntuu, että nyt elämä on mallillaan eikä ole paljon valittamista.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 26/2020.