Terveys

Verenmyrkytys vei Tanjalta, 48, etusormen ja kyvyn neuloa – sormiproteesin myötä neulomisen ilo palasi

Orimattilalainen Tanja Näätänen menetti verenmyrkytyksen vuoksi työkykynsä ja vasemman etusormensa. Kun hän sai sormiproteesiin, yksi asia palasi: neulomisen ilo.

Itkuhan siinä tuli.

Lanka liikkui sormien välistä ja alkoi muodostaa puikoille sileää neuletta. Villasukan teräosa kasvoi silmukka silmukalta.

Se tuntui ihmeelliseltä. Ne olivat ensimmäiset onnistuneesti neulotut silmukat yli vuoteen.

Kun orimattilalaiselta Tanja Näätäseltä, 48, amputoitiin verenmyrkytyksen aiheuttaman kuolion vuoksi pätkä vasenta etusormea, hän pelkäsi, ettei pystyisi enää koskaan neulomaan.

Vuosi ilman neulomista tuntui siltä kuin oma identiteetti olisi viety sormen mukana. Lankojen näkeminenkin ahdisti.

”Iso asia elämästä puuttui”, Tanja sanoo.

Ikioma lankakauppa oli pitkäaikainen haave

Tanja kulki puikot kassissa kaikkialle siitä lähtien, kun isoäiti opetti hänet viisivuotiaana neulomaan. Yläasteella Tanja kirjoitti äidinkielen aineeseen, että hänestä tulee isona lankakauppias.

Unelma toteutui, kun Tanja avasi elokuussa 2020 oman Neulova Ninja -nimisen kivijalkaliikkeen Orimattilan pääkadun reunamille. Myynnissä oli hänen itse värjäämiään lankoja.

Asiakkaita riitti. Koronapandemia oli saanut suomalaiset innostumaan islantilaisneuleista. Myös Tanjan myymälässä aamut alkoivat Islannista tulleen lankakuorman purkamisella. Kun ovet aukesivat kymmeneltä, kauppias auttoi asiakkaita valitsemaan islantilaispaitoihin värejä.

”Kaarrokeneulebuumi oli ihan käsittämätön”, Tanja sanoo.

Käsittämätön on sana, joka toistuu Tanjan puheessa, kun hän kuvaa elämänsä viimeistä vuotta. Juuri kun lankakauppa olisi täyttänyt yhden vuoden, alkoivat ”käsittämättömät kivut”.

Päivystyksestä hengityskoneeseen

Kuume nousi yli 39 asteeseen. Imusolmukkeet turposivat niin, että syöminen ja juominen tekivät kipeää.

Tanja oli sairastanut kaksi, kolme viikkoa aiemmin mononukleoosin eli pusutaudin. Antibiootti oli vienyt oireet, mutta ehkä kuuri ei ollut riittävän pitkä.

Kolmelta iltapäivällä Tanja pyysi puolisoaan Samia viemään hänet Päijät-Hämeen keskussairaalaan päivystykseen. Sieltä hän saisi uuden reseptin antibiootteihin ja ehtisi toipua seuraavaksi viikoksi Tornion neulefestivaaleille. 

Se on nopea käynti, Tanja ajatteli.

Päivystyksessä Tanjalta otettiin verikokeita. Tulehdusarvot olivat pompanneet yli 250:een. Kotiin ollut asiaa. Hän sai vuodeosastolla suonensisäisesti antibioottia ja nesteytystä.

Muutama tunti myöhemmin Tanja ei kyennyt enää käymään vessassa omin avuin. Häntä huimasi, ja jalat pettivät alta. Verenpaine romahti. Nenään, sormiin ja varpaisiin alkoi ilmestyä tummia jälkiä. Sitten munuaisetkin lopettivat toimintansa.

Tanjalla todettiin verenmyrkytys, veren hyytymishäiriö DIC ja munuaisten vaikea vajaatoiminta. Imusolmukkeet jatkoivat turpoamista.

”Kohta ne siirtää mut teholle. Sori, että herätin”, Tanja kirjoitti seitsemältä seuraavana aamuna kotona nukkuvalle puolisolleen.

Kolmelta iltapäivällä puoliso sai puhelun sairaalasta. Tanja oli hengityskoneessa.

Jalat olivat avohaavoilla, vasen etusormi kuoliossa

Tanja oli nukutettuna kahdeksan päivää. Koska munuaiset eivät toimineet, dialyysi poisti kehoon kertynyttä nestettä ja kuona-aineita. Iho oli niin pinkeä nesteistä, ettei Tanjan äiti uskaltanut koskettaa tytärtään. Hän pelkäsi, että iho poksahtaisi kuin ilmapallo.

Kun munuaiset lähtivät kuudennen dialyysipäivän jälkeen toimimaan, alkoi näyttää siltä, että Tanja selviäisi. Hengityskoneesta suuhun laitettu putki poistettiin pari päivää myöhemmin.

Herätessä Tanjan olo oli sekava. Menneistä päivistä ei ollut muistikuvia. Hänellä oli harhoja. Sairaalan osasto näytti pyöröhirsiseltä kesämökiltä, jossa oli valkoiseksi maalatut seinät ja kolmionmallinen katto.

”Sellaista vitivalkoista huushollia en voisi ikinä itselleni kuvitella. Jostain kuului myös kitaransoittoa. Niin ei ole taatusti oikeasti tapahtunut”, Tanja sanoo.

Kuvitteellisten sointujen joukosta erottuivat hoitajien äänet: Mitä noille jaloille tehdään? Puhkotaanko rakkulat?

Todellisuus alkoi valjeta. Jalkaterät olivat kantapäästä varpaanpäihin asti avohaavoilla ja vesikelloilla. Kudosnesteet vuotivat haavasidosten läpi.

Kipu oli käsittämätön.

”Jokainen tietää, miltä tuntuu, kun kenkä hankaa kantapäähän rakkulan ja miten kipeä rakko on, kun se puhkeaa. Jalkapöytäni ja -pohjani olivat pelkkää rakkulaa.”

Osa sormista ja varpaista oli tummunut. Vasen etusormi oli pikimusta ja kivikova.

”Se näytti juuri siltä kuin vuorikiipeilijöiden paleltuneet sormet elokuvissa. Tiesin heti, ettei siitä ehjää sormea enää tule”, Tanja sanoi.

Plastiikkakirurgi kertoi, että amputaatio olisi todennäköinen.

”Sormen lähteminen tuntui siinä vaiheessa aika pieneltä murheelta. Pääasia oli, että olin hengissä.”

Verenmyrkytys teki riippuvaiseksi muista ihmisistä

Verenmyrkytys eli sepsis tarkoittaa mikrobin aiheuttamaa tulehdustilaa, joka johtuu useimmiten bakteerista. Kun se pääsee verenkiertoon, elimistön puolustusmekanismit alkavat vaurioittaa kehon omia kudoksia ja elimiä.

Tanjan verestä ei löytynyt verenmyrkytyksen selittävää bakteeria. Varmaa syytä verenmyrkytykselle ei tiedetä vieläkään.

Koska verenmyrkytyksen syy oli epäselvä, Tanja eli sairaalassa eristettynä muista potilaista. Vain lähiomaiset saivat vierailla huoneessa hoitohenkilöstön lisäksi.

Rintaa alkoi puristaa joka kerta seitsemältä illalta, kun vierailuaika päättyi ja puolison oli lähdettävä kotiin.

”Se yksinäisyys on jotain ihan hirveää”, Tanja sanoo ja pyyhkii silmäkulmasta kyyneleen.

Tanja tarvitsi apua niin syömisessä kuin kyljen kääntämisessäkin. Täysi riippuvaisuus muista ihmisistä ahdisti.

”Yö on yllättävän pitkä, kun et saa itse valoja päälle tai silmille silmälaseja, joilla näkisit jotain. Pyysin, että hoitajat jättäisivät sälekaihtimet auki, että voin tuijotella edes vastapäisen talon seinää.”

Kun käsistä voitiin ottaa haavasidokset pois, puhelin pysyi jälleen kädessä. Tanja soitti videopuheluita ystäville ja kotiin puolisolle sekä Myrtti- ja Tiuhti-kissoille. Jaksamisessa auttoivat myös keskustelut psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Toimintaterapiassa opeteltiin leikkaamaan saksilla

Tanja vietti sairaalassa yhteensä seitsemän viikkoa. Fysioterapeutti jumppasi jalkoja ensin sängyssä. Ensimmäiset askeleet Tanja otti rollaattorin kanssa noin kuukausi sen jälkeen, kun hän oli hakeutunut sairaalaan. 

”Matka oli kolme metriä sängyltä ovelle ja takaisin. Välissä piti hieman huilata. Se sattui aivan hirveästi, mutta minä kävelin.”

Neljä päivää myöhemmin Tanja siirrettiin kuntoutussairaalaan. Siellä hän tapasi toimintaterapeutin, jonka kanssa hän alkoi harjoitella taas käsitöiden tekoa.

Leikkaa tuosta kolme suikaletta, solmi ja letitä ne, toimintaterapeutti sanoi ja antoi Tanjalle kangasta.

”Saksilla leikkaaminen oli ihan käsittämättömän vaikeaa.”

Yhdessä korissa oli matonkuteita, joista piti virkata ketjusilmukkaa 12 millimetrin paksuisella virkkuukoukulla. 20-senttisen ketjusilmukkapätkän virkkaaminen vei yli viisi minuuttia.

”Hitaus turhautti minua niin, että nakkasin koukun ja langat sängynpäätyyn ja totesin, että ei tästä tule mitään. Nyt minua hieman huvittaa, miten kärsimätön olin.”

Sormen amputaatio herätti ensin toiveet ja sitten pyyhki ne 

Parin kuukauden päästä koitti odotettu amputaatiopäivä. Tanjalta poistettiin vasemman etusormen lisäksi oikea pikkuvarvas. Lisäksi jalkapohjasta höylättiin muutamia kuolioon menneitä alueita.

Tanjaa jännitti rullata sidoksia auki. Paketista paljastui oikeaa etusormea pari senttiä lyhyempi, vaaleanpunainen sormenpätkä. Leikkausarpi oli ommeltu kauniisti yhteen neljällä tikillä.

”Ajattelin, että sormi olisi ollut ihan mustelmilla, mutta se oli todella sievä.”

Odotukset olivat korkeat: Ehkä nyt neulominenkin onnistuu.

Tanja tarttui puikkoihin heti, kun tikit oli poistettu. Lanka karkaili jatkuvasti amputoidun sormen päällä. Oli keskityttävä, hidastettava tahtia. Käsiala kiristyi.

Se turhautti, suututtikin.

Virkkaaminen onnistui lyhyemmällä sormella jotenkuten, mutta neulomiseen sormi olisi tarvinnut sentin lisää. Kun lanka ei pysynyt puikoilla viikkojen harjoittelunkaan jälkeen, Tanja pakkasi ison osan langoistaan kasseihin ja vei ne kirpputorille myytäviksi.

Olkoot. Olisivat napanneet saman tien koko sormen rystyseen asti pois, hän ajatteli.

Sormiproteesi toi neulomisen elämään takaisin

Sen päivän Tanja muistaa aina. Elokuussa noin vuosi verenmyrkytyksen jälkeen vasempaan etusormeen sujahti hieman ihoa tummempi, silikoninen proteesi.  

Ensin vaikutti siltä, ettei Tanja oikeakätisenä välttämättä saisi apuvälinettä vasempaan käteen. Kesäkuussa prosessi nytkähti eteenpäin. Apuvälineteknikko otti mitat ja esitteli vaihtoehtoja.

”Hän varoitteli, että silikoniproteesi on niin huokoinen, että siihen tarttuu kaikki väri langasta. Sanoin, ettei se haittaa, sillä proteesi on työkaluni”, Tanja sanoo.

Kun se oli sormessa, sitä oli heti kokeiltava.

Tanja kaivoi langat ja keskeneräisen villasukan kaapista. Lanka tuli ensiyrittämällä oikeaan kohtaan eikä lipsunut sormen päältä.

Ei helkkari, tämähän toimii!

”Sen jälkeen neuloin kolme päivää niin paljon, että niskat menivät jumiin ja sain migreenin. Se riemu oli käsittämätöntä”, Tanja sanoo.

Tunne oli vahva: ehkä elämä alkaa tästä nyt asettua.

Tulevaisuus on auki, mutta neulominen tuo iloa

Tanja on tällä hetkellä määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Muiden terveysongelmien vuoksi hän luopui kivijalkamyymälästään toukokuussa 2021. Tilauksia Tanja postittaa yhä, jos joku lankakaupan verkkokauppaan eksyy.

Jalkapohjien arpien liikakasvu estää toistaiseksi säännöllisen työnteon. Tanja pystyy seisomaan tai istumaan jalat lattiaa kohti enintään kaksi, kolme tuntia kerrallaan. Sen jälkeen jalat turpoavat ja muuttuvat sinimustiksi. Hän odottaa parhaillaan kirurgin päätöstä siitä, yritetäänkö jalkoja leikata.

Vasemmassa kädessä on hermovaurioita, jotka estävät lankojen värjäyksen. Kun oikea käsi väsyy, se alkaa täristä. Siitä tietää, että on parempi lopettaa neulominen ja huilia seuraavaan päivään.

Tanja toivoo, että voisi vielä joskus avata uuden lankakaupan. Hän tiedostaa, ettei haave terveydentilan vuoksi välttämättä toteudu. Toistaiseksi riittää, että hän saa juoda aamukahvin rauhassa ja istua sohvalla kissa kainalossa ilman kipuja.

Pyykinpesukin tuottaa nykyään iloa.

”Olen sanonut monta kertaa, että sellainen päivä on hyvä, kun aamulla löytyy pulssi.”

Tanja odottaa innolla lokakuuta, sillä silloin alkaa hänen lempisuunnittelijansa Stephen Westin mysteerineulontahaaste. Osallistujat saavat etukäteen tarvikkeet ja sen jälkeen joka viikko uuden palan ohjetta, jonka mukaan neuloa. Työstä tulee huivi, mutta yksityiskohdat ovat arvoitus.

”Mukana on pelkäämäni palmikkopuikko eli ilmeisesti palmikkoa on tulossa.”

Nähtäväksi jää, pysyykö Tanja muiden tahdissa. Hän ei yritä ahnehtia. Hän on onnellinen siitä, että pystyy ylipäätään neulomaan. Hankalaa mallia neuloessa keskittyminen menee täysin neulomisen. Silloin ei jouda miettimään muita murheita – ja se on parasta.

Lue myös Anna.fi: Verenmyrkytys vei Heli Lyytikäiseltä, 52, kaikki raajat – elämän se muutti koko perheeltä: ”Haluaisin silittää lasten hiuksia”