70-luvulla pikku-Fiatiinkin tungettiin niin monta lasta kuin vain takapenkille mahtui

Isä poltti tupakkaa ikkuna auki, eväitä syötiin – eikä takapenkillä ollut turvavöitä.  

Teksti Iina Alanko

Kuvat Iina Alangon kotialbumi

Muistan tunnelman yhä kuin olisin sen eilispäi­vänä kokenut. On alkukesä, aurinko paistaa, lapset ja naiset häli­sevät innoissaan pakkautuessaan kerrostalonaapurimme Helmin pikku-Fiatiin. Takapenkille meitä ahtautuu ­viisi lasta, itseni ja kolmen sisareni lisäksi vielä Helmin Birgitta-tyttökin.

Helmi poikkesi muista lapsuuteni äideistä. Hän asui kaksin tyttärensä kanssa ja omisti auton ja ajokortin. Se oli 1970-luvulla harvinaista, monin verroin harvinaisempaa kuin nyt, vaikka vielä nykyäänkin naisten nimiin on ajoneuvoista rekisteröity vain 35 prosenttia.

Viininpunaisella, koppakuoriaisen näköisellä ­autolla me seitsemän henkeä lähdimme köröttelemään kohti retkikohdettamme, paikkakunnan parasta ja hienohiekkaisinta uimarantaa. Matkaa sinne oli parikymmentä kilometriä, mikä teki auton käytöstä sallittua – lyhyemmät reissut oli vielä tapana kävellä tai pyöräillä.

16.03.2021

X