Ennen vanhaan suruhunnun takana sai itkeä – miksi suruasusteet katosivat käytöstä?

Saatat yhä muistaa suruhunnut, surupuvut ja surunapit, vaikka ne hävisivät arjestamme jo vuosikymmeniä sitten. Niillä oli tarkoituksensa, jota moni jäi kaipaamaan.  

Teksti Sanna Puhto

Kerrostalon asfalttipiha kaikui lapsenäänistämme, kun hypimme narua. Yhtäkkiä pihan poikki käveli naapurin täti mustissa vaatteissa, vaikka oli kesähelle. Hyppynarun veivaus taukosi, ja me vaikenimme. Tädillä oli päässään jotain, joka suorastaan pelotti. Hänellä oli hattu, johon oli kiinnitetty musta huntu. Se peitti tädin kasvot niin, että tuntui kuin täti itse olisi ollut toisaalla.

Me pikkutyöt emme olleet aiemmin nähneet sellaista, mutta vaistomaisesti ymmärsimme, että ohitsemme kulki juuri joku, jota piti kunnioittaa olemalla hillitty. Silloin, 1970-luvun Helsingissä, lesket eivät juuri enää pukeutuneet suruhuntuihin.

Monella Kotilieden lukijapaneelin jäsenellä on vastaavia lapsuudenkokemuksia.

06.04.2021

X