Kaija ja Juha Juurikkala tietävät mitä rakkaudelle tapahtuu, kun toisen aivot vahingoittuvat

Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Kaija Juurikkala sai kaksi ja puoli vuotta sitten aivohalvauksen ja menetti sanat. Miten se vaikutti intensiiviseen suhteeseen, joka perustui puhumiseen?

Teksti Sanna Puhto

Kuvat Jonne Räsänen

Aamulla mistään ei voinut arvata, että sinä päivänä Kaija ja Juha Juurikkalan elämä päättyisi sellaisena kuin he sen tunsivat. Oli tiistai 12. joulukuuta 2017. Juha lähti aikaisin kotoa Mäntyharjusta Mikkeliin hoitamaan asioita, ja Kaija jäi kotiin.

Juha lupasi tulla takaisin viimeistään kahdeltatoista, ja sitten he lähtisivät yhdessä pystyttämään Kaijan taidenäyttelyä galleriaan Mäntyharjun keskustaan. Oli uskomaton onni, että Juha ehti kotiin jo ennen yhtätoista. Hän oli juuri istunut työpöytänsä ääreen, kun Kaijan päänsärky alkoi.

Massiivinen kipu ei hellittänyt, vaikka Kaija meni sohvalle lepäämään. Kohta hän sanoi Juhalle, että näkö meni mosaiikiksi.

”Siitä tajusin, että tämä ei ole leikin asia. Laskin, että olemme nopeammin sairaalassa, jos ajan omalla autolla”, Juha sanoo.

Kun Kaija ponnisti pystyyn sohvalta, tasapaino petti. Hän ei tuntenut jalkojaan.

Ambulanssi saapui seitsemässä minuutissa, ja Juha jäi kotiin odottamaan perheen teini-ikäisiä tyttäriä koulusta.

Sillä aikaa Mikkelin sairaalassa ilmeni, että Kaijalla oli laaja-alainen aivoverenvuoto. Häntä lähdettiin kiidättämään leikattavaksi Kuopion ylio­pistolliseen sairaalaan 150 kilometrin päähän.

”Mikkelissä päivystysvuorossa ollut lääkäri kertoi myöhemmin rukoilleensa, että Kaija ehtisi Kuopioon ajoissa.”

Muisto saa kyyneleet Juhan silmiin.

Lue myösKaija Juurikkala: Äitiys on pitkä matka

Kävelisikö Kaija, jos leikkaus olisi voitu tehdä lähempänä?

Tänään, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, istumme Juurikkaloiden olohuoneessa. Kun Juha kuivaa silmiään, Kaija nauraa.

”Älä naura minulle. Vanhat ukot on sellaisia, että liikuttuvat”, Juha sanoo.

Tällainen nauru on uusi piirre Kaijassa.

”Se ilmaantui sairauden myötä ja on maneerinen reaktio kovassa tai hämmentävässä tilanteessa”, Juha sanoo ja jatkaa elämän mullistaneen päivän muistelemista.

Kuopiossa Kaija vietiin heti leikkaussaliin ja hänen päähänsä tehtiin reikä, jotta aivopainetta saatiin laskettua. Paine oli niin valtava, että verta lensi leikkaussalin seinälle.

Sanoivat, että jokin on vialla. ­Kaija ei herää.

Kirurgi teki ihmeitä ujuttamalla ohuen ohutta metallilankaa nivusista reisivaltimon kautta aivoihin niin, ­että se kerääntyi verkoksi juuri ­oikeaan kohtaan ja tukki aivovaltimon repeä­män. Kaijan päähän asennettiin painetta tasaava venttiili ja letku, jota pitkin ylimääräinen neste kulki aivoista vatsaonteloon.

Myöhään illalla Juhalle soitettiin ilouutinen: leikkaus oli onnistunut. Mutta tuntia myöhemmin tuli toinen ­puhelu.

”Sanoivat, että jokin on vialla. ­Kaija ei herää.”

Paine Kaijan aivoissa oli ehtinyt aiheuttaa myös aivoinfarktin. Se oli tuhonnut puhekeskuksen käytännössä kokonaan.

”Olen jossitellut, että jos leikkaus olisi pystytty tekemään Mikkelissä, Kaija ei olisi nyt pyörätuolissa eikä tuho aivoissa olisi niin laaja.”

Kaija ja Juha Juurikkala ovat aina kulkeneet käsi kädessä.
Kun ­Kaija Juurikkalalta kysyy, onko sai­raus tuonut mitään hyvää, Kaija vastaa: ”Kaikkea ihanaa.” Juhan kysellessä tarkemmin ilmenee, että Kaija tarkoittaa sillä rauhaa ja oikeutta olla osallistumatta arjen asioihin. Kuva: Jonne Räsänen

Puhe oli Kaijan ja Juhan suhteen ydin

Juha on niitä ihmisiä, jotka ovat katastrofin sattuessa parhaimmillaan. Hän ei hätäänny, vaan pystyy toimimaan ja ajattelemaan rationaalisesti. Silti ensimmäiset vierailut teho-osastolla Kaijan luona olivat hänellekin kauheita.

”Kaija oli kuin elävä ruumis. Ei katsekontaktia, ei mitään merkkiä siitä, että hän ymmärtäisi tai tuntisi mitään.”

Parin viikon kuluttua, kuin joululahjaksi, Kaija alkoi reagoida Juhan läsnäoloon. Ensimmäinen merkki oli se, että Kaija puristi, kun Juha otti kädestä kiinni.

”Kaija tunsi, kenen käsi siinä oli. Meillä oli tapana kävellä aina käsikkäin.”

Seuraavaksi Kaijaan sai katsekontaktin.

”Hän myös selvästi kuuli ja ymmärsi, mitä puhuin, koska hymähteli tyhmille jutuilleni ja vitseilleni.”

Mutta puhetta Kaijalta ei tullut. Ja entisessä elämässä juuri puhuminen oli heidän suhteensa ydin.

”Suhteemme alkoi puheesta, ja puhumisen avulla pysyimme yhdessä ja läheisinä vuosikymmenestä toiseen. Kyllä me myös riitelimme, rajustikin, mutta ilmaisimme itseämme niin hyvin ja tarkasti, että koskaan ei tarvinnut arvailla mitä, toinen tarkoitti”, ­Juha kertoo.

Kaija ja Juha tekivät kaksi parisuhdesopimusta

Kaijan ja Juhan suhde alkoi vuonna 1985. Molemmat olivat tuolloin yksinhuoltaja. Juha oli kolmevuotiaiden kaksospoikien sijaisisä, Kaijan pojat olivat neljä- ja viisivuotiaat.

He tapasivat kesäseminaarissa, jossa vaihtoehtoisia opetusmuotoja etsivät opettajat kokoontuivat. Öisin Juha ja Kaija eivät nukkuneet, vaan puhuivat.

Kun Juha oli lähdössä kotiin, hän huomasi, että Kaija itki.

”Hänelle tuli heti ikävä.”

Lasten takia he tekivät suhteensa alussa sitoumuksen: yhdessä oltaisiin ainakin vuoteen 2000, koska silloin nuorimmatkin pojista olisivat täysi-ikäisiä. Sen jälkeen he voisivat erota, jos siltä tuntuisi.

Ei tuntunut.

Sen sijaan Juurikkalat tekivät vuosi­tuhannen vaihteessa uuden sopimuksen, jossa yhteistä elämää päätettiin jatkaa hamaan kuolemaan. Kuin sinetiksi Kaija alkoi melko pian odottaa heidän yhteistä lastaan Juuliaa.

Kaija ja Juha Juurikkala kotonaan sijaitsevan Kaijan ateljeen terassilla.
Juha on tottunut ottamaan vastuuta muista ihmisistä. Silti Kaijan sairastuminen muutti hänen käyttäytymistään: ”En esimerkiksi ole eläessäni ajanut autoa niin varovaisesti kuin nykyisin.” Kuva: Jonne Räsänen

Kaija ei muista mennyttä

Kaija on sairastumisestaan lähtien ollut poissa kotoa. Nykyisin hän asuu Mikkelissä hoivakodissa. Hän on saanut puhetta palautumaan yksittäisten sanojen verran puheterapian ja kuntoutuksen avulla.

Mitä Kaija muistaa onnettomuudestaan?

”En muista”, Kaija sanoo.

Ikävöitkö elämää, jota elit ennen aivohalvausta?

”En.”

Juhan mielestä Kaija ei pysty palauttamaan sitä elämää mieleensä. Kaijalla on kyllä yksittäisiä muistikuvia entisestä, hän esimerkiksi muistaa joitain ihmisiä nimiä myöten.

Juha arvelee, että lähimuistin menetyksen takia myös Kaijan ajantaju on hämärtynyt. Vaimo istuu pitkiäkin aikoja pitkästymättä.

”Olen ajatellut itsekseni, että ihmisen korjaava järjestelmä keskittyy aivojen kunnostamiseen ja kaikki turha rasite, kuten mikä päivä on tai kuka kävi eilen, muuttuvat asioiksi, joita ei tarvitse muistaa.”

Paljon vartijaksi jäänyt Juha reagoi viiveellä

Juha on jäänyt yksin paljon vartijaksi. He olivat viime vuodet pyörittäneet yhdessä huostaan otettujen lasten perhekotia. Kaikeksi onneksi heidän luonaan asuu sijoitetuista lapsista enää nuorin, Wilma, joka on jo täysi-ikäinen. Ja tietenkin teini-ikäinen tytär Juulia.

”Vastuun ottaminen ei ole koskaan ollut minulle ongelma”, Juha sanoo.

Alkuun hän selviytyi elämänmuutoksesta hyvin. Mutta kun Kaijan infarktista oli kulunut puoli vuotta, Juha alkoi reagoida kokemaansa. Hän vain ei itse ymmärtänyt sitä.

Eräänä päivänä Juhan muisti ­meni. Hän lämmitti saunaa ja tuli muutaman minuutin välein kertomaan tytöille, että sauna on kohta kylpyvalmis. Isä, toistat itseäsi, Juulia sanoi ja hälytti perheystävät paikalle. He kutsuivat ambulanssin.

Kun Juha harvensi käyntejä Kaijan luona, karu nykyhetki loittoni ja hyvät muistot saivat enemmän tilaa.

Sairaalassa Juha nukahti useiksi tunneiksi. Herättyään hänen mielessään oli vain yksi ajatus: Juulia. Tyttö oli jäänyt itkemään, kun Juhaa vietiin.

”Pistin Juulialle heti tekstarin, että muisti palailee pätkittäin ja olo on jo normaali. Vastaus tuli salamana: hyvä, nyt voin ruveta nukkumaan.”

Aamulla selvisi, että Juha kärsi posttraumaattisesta stressireaktiosta. Muistinmenetys on sen tyypillinen oire ja iskee yleensä vain kerran, lääkäri rauhoitteli.

”Kokemus oli Juulian kannalta pysäyttävä. Oivalsin, että likka suree sitä, että hänen vanhat vanhempansa eivät ehkä kestä kehässä täyttä aikaa.”

Juha on päättänyt kestää.

Viesti henkimaailmasta?

Kestämistä on auttanut oleellisesti se, että Kaija on yhä sama ihminen kuin ennen. Joskus aivohalvaus muuttaa ihmisen persoonaa, mutta Juhan mielestä Kaijalle ei käynyt niin.

”Hän on koko olemukseltaan sama ihminen, jonka kanssa menin naimisiin. Huumorintajukin on tallella.”

Silti vuosi sitten, keskellä kauneinta suvea, Juhalle tuli syvä notkahdus.

”Mielenrauhani järkkyi, ja unettomuus vain pahensi tilannetta. Pyöritin öisin mielessäni sitä, miksi näin kävi ja miksi meiltä otettiin parisuhde pois.”

Kerran Juhan oli pysähdyttävä Kaijan luota kotiin ajaessaan kuivaamaan kyyneleitään joka toiselle bussipysäkille, jotta näkisi tien. Matkalla hänen mieleensä nousivat Kaijan äskeiset sanat: älä sure, kyllä tämä tästä menee. Kesti hetken ennen kuin ­Juha tajusi, että Kaija ei ollut mitenkään voinut sanoa niin. Hän ei pysty tuottamaan noin pitkää lausetta.

”Päätin, että tämä on varmaan niitä Kaijan juttuja. Hän on ollut mestari henkimaailman kuvioissa. Ehkä hän lähetti päähäni lohduttavan ajatuksen, jotta jopa meikäläinen, tollo kakkosnelostimpuri, saa siitä kiinni”, Juha pohtii.

Juha ei enää vieraile Kaijan luona päivittäin

Pahimman yli Juha pääsi sillä, että hän alkoi nukkua paremmin melatoniinisuihkeen avulla. Hän myös lakkasi käymästä Kaijan luona päivittäin. Se osoittautui viisaaksi päätökseksi.

Kun Juha harvensi käyntejä pariin kolmeen kertaan viikossa, karu nykyhetki loittoni ja hyvät muistot saivat enemmän tilaa hänen mielessään. Tuli sijaa uskolle ja toivolle.

Kaijan mielentila vaihtelee päivittäin. Yhtenä päivänä häneen saa kontaktin, seuraavana hän on aivan poissa.

”Kun vierailin tiheään, pakkipäivät valtasivat mieleni.”

Kanssasi on ihanaa olla, pussailla ja halailla. Silti tuska on aina mukana, samoin tunne siitä, että jotain on menetetty.

Juha Juurikkala

Käydessään Kaijan luona päivittäin Juha ei myöskään erottanut Kaijan edistystä, jota tapahtuu koko ajan. Kaijan kommunikointikyky on parantunut kuntoutuksella paljon.

Mutta kun koronaepidemia katkaisi vähäksi aikaa sekä päivittäisen kuntoutuksen että ystävien viikoittaiset vierailut, Kaija taantui. Nyt hoidot ovat taas jatkuneet ja Kaija palautunut parhaimpaansa.

Tänään hän esimerkiksi innostuu maalaamisesta, ensimmäistä kertaa vuoteen.

Kaija Juurikkala valitsee väriä akvarelliväripaletista.
Ennen sairastu­mistaan Kaija Juurikkala piti tilaisuuksia, joissa hän maa­lasi yleisön edes­sä sielun­kuviksi kutsumiaan muo­tokuvia ihmisistä. Aivohalvaus halvaannutti vasemman käden, joten Kaija ­opetteli maalaa­maan oikealla. Kuva: Jonne Räsänen

Mitä Kaijan ja Juhan rakkaudelle tapahtui?

Kaijan halvaus on laittanut Juhan miettimään heidän rakkauttaan. Sen intensiteetti on vähentynyt, eikä rakkaus hallitse enää elämää yhtä vahvasti kuin ennen.

”Suren tätä jatkuvasti, koska meidän rakkautemme oli niin elävää ja puhdistavaa”, Juha sanoo.

Ei ole mitään syytä, ettei se vielä palaisi samaksi eläväksi rakkaudeksi, hän kuitenkin ajattelee. Hän on toiveikas, koska Kaija on yhä sama ihminen kuin ennen ja haluaa kuntoutua.

”Tämä pitää toivoa yllä, vaikka nyt meillä ei ole kauhean mukavaa.”

”Kyllä meillä on”, Kaija sanoo.

”Sinulla varmaan on, kun tapaamisemme on sinulle puhdas kohokohta.”

”On”, Kaija sanoo.

”Minulle se ei ole yksiselitteistä. Kanssasi on ihanaa olla yhdessä, pussailla ja halailla. Silti tuska on aina mukana, samoin tunne siitä, että jotain on menetetty.”

Juhaa kantavat eteenpäin ne 33 vuotta, jotka he saivat elää elävää rakkauttaan. Sen rinnalla nämä kaksi viime vuotta ovat vain murto-osa.

”Rakkaus on elämän suurimpia ­asioita. Saavutimme suuren rakkauden, vaikka välillä kovalla työllä ja riitelemällä.”

Kerran viikossa Juha ajaa Kaijan Hyvinkäälle kehovalmentajan hoitoon. Ne ovat kivoja päivä. Juha pitää rattia vasemmalla kädellä, ja Kaija paijailee ja rapsuttaa hänen oikeaa kättään.

Lue myös Anna.fiAivohalvaus tulee yllättäen, ja yhä nuoremmille

Kaija Juurikkala, 60

Työ: Elokuvaohjaaja, kuvataiteilija, käsikirjoittaja.

Asuu: Mikkelissä hoivakodissa.

Perhe: Aviomies Juha, neljä aikuista poikaa ja teini-ikäinen tytär Juulia sekä sijoitettu tytär Wilma.

Juha Juurikkala, 67

Työ: Eläkkeellä, perhekodin johtaja, rehtori.

Asuu: Mäntyharjussa vanhassa kansakoulussa, jossa pari piti perhekotia huostaanotetuille lapsille.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 18/2020.

09.09.2020

X