- Terveys
- Tilaajille
Muistisairaan isänsä menettänyt Katariina Souri koki vihaa ja katkeruutta – ”Nyt hän on vapaa”
Alzheimerin tauti vei Katariina Sourin isän 74 vuoden iässä. Isän sairauden aikana Kata koki vihaa ja katkeruutta, jotka kääntyivät myöhemmin suruksi. Lopulta hänen oli pakko päästää irti.
Teksti Anneli Juutilainen
Kuvat Sampo Korhonen
Isä ei löytänyt reittiä kotiin tutun hyvinkääläisen pankin parkkipaikalta. Katariina Souri oli tyrmistynyt. Tosin hän oli jo parin vuoden ajan kiinnittänyt huomiota siihen, että isällä ei ollut kaikki hyvin.
Läheiset arvelivat, että yhä eläkeiässä aktiivisesti rikosjuristina työskennellyt Antti poti kovaa stressiä, ehkä jopa masennusta. Kata yritti patistaa isää jäämään eläkkeelle, olihan tämä jo yli 65-vuotias.
Isän muisti oli aina ollut ilmiömäinen. Autojen rekisterinumerot ja vanhat puhelinnumerot pysyivät hänen mielessään erinomaisesti. Mutta nyt hän joutui pinnistelemään muistaakseen asioita, jotka aiemmin tulivat mieleen heti. Tuttujen nimetkään eivät nousseet huulille kuten ennen.
Hän oli alavireinen ja huonotuulinen. Innokas golfaaja ei halunnut lähteä kentille, ja myös keilailuvuorot jäivät käyttämättä.
Isästä oli tullut vetäytyvä. Hän lakkasi soittelemasta ja pitämästä yhteyttä. Se tuntui oudolta, koska Katan ja isän suhde oli aina ollut tiivis.
Diagnoosista kova kriisi
Kun Kata kuuli isän vaimolta, ettei tämä enää löytänyt kotiin, Kata ymmärsi, että isä oli sairas.
”Sanoin hänelle suoraan, että työt on lopetettava. Komensin isän soittamaan asiakkailleen ja siirtämään keskeneräiset tapaukset kollegoilleen.”
Tyttären vaatimuksesta isä meni heti lääkäriin. Katan epäily osoittautui todeksi. Isä sai diagnoosin Alzheimerin taudista 67-vuotiaana.
”Se oli shokki, vaikka olin sitä jo aavistellut. Tilanne oli tuskallinen myös siksi, että tieto oli isälle romahduttavan kova kriisi. Hänen oli vaikea hyväksyä diagnoosiaan.”
Seuraavina kuukausina isä ja tytär puhuivat sairaudesta paljon. Välillä isä itki pahaa oloaan Katalle.
”Meidän oli helppo tukea toisiamme.”
Kata kertoo isänsä olleen hyvin avoin ja rehellinen ihminen, joka osasi myöntää omat virheensä. Kuten sen, että hän jätti välillä Katan pienenä äidin poissa ollessa yksin kotiin ja lähti omiin illanviettoihinsa. Naisseikkailujakin oli.
Ne oli anteeksi annettu.
”Isän sairastuessa meillä ei ollut enää käsittelemättömiä traumoja.”
Hauska, vaan ei helppo
Takaa-ajoa imukuppipyssyjen tai muovikuula-aseiden kanssa ympäri asuntoa. Tyynysotaa, kutitusleikkejä. Isä jaksoi leikkiä pienen tyttärensä kanssa loputtomasti.
Katan ensimmäiset elinvuodet perhe asui Helsingin Haagassa. Klaukkalaan muutettiin, kun Kata aloitti koulun, ja teinivuodet Kata vietti Hyvinkäällä.
”Isä oli suuri ja värikäs persoona: impulsiivinen, kekseliäs, hauska, energinen. Mutta helppo ihminen hän ei missään nimessä ollut.”
Lautapelejä isän kanssa pelattiin paljon: Monopolya, Kimbleä ja Afrikan tähteä. Kesämökillä Korppoossa hakattiin softball-tennistä.
Mutta häviämistä isä ei kestänyt lainkaan. Hän suuttui, jos Kata voitti.
”Isä oli aikuinen lapsi. Samalla minä olin hänen silmäteränsä ja prinsessansa”, Kata naurahtaa.
Vaikka isä oli hyvin rakastava ja sydämellinen, hän oli suuttuessaan myös pelottava, vaikka ei koskaan ollut millään tavalla väkivaltainen.
”Hän oli iso mies, jolla oli iso ääni. Ja isä oli hyvin tunteellinen, niin hyvässä kuin pahassakin. Olen selkeästi perinyt isäni luonteen.”
Isän kanssa pulkkamäet olivat aina vähän liian rajut ja laskettelurinteet liian jyrkät.
”Isän kanssa meni usein vähän överiksi. Leikkimme päätyivät lähes aina itkuun, mutta ennen sitä meillä oli älyttömän hauskaa.”
Katan vanhemmat erosivat 1980-luvun lopussa, samaan aikaan, kun Kata poseerasi Playboy-lehden kannessa. Myöhemmin isä meni naimisiin kahdesti. Toisen vaimonsa kanssa hän sai kaksi lasta. Kolmas vaimo oli norjalainen. Sen liiton alkaessa Kata ei osannut aavistaa, miten suuren roolin Norja saisi hänen isänsä elämän lopussa.
Isä vietiin Norjaan
Sairaus eteni nopeasti, ja isä hiipui yhä kauemmas. Taudin alkuvaiheessa isä oli stressaantunut ja kireä, kärttyisempi kuin ennen. Mutta vähitellen hän muuttui leppoisaksi ja pehmeäksi.
Isä oli asunut norjalaisen vaimonsa kanssa Hyvinkäällä, kunnes joutui nelisen vuotta sitten sairaalahoitoon. Alzheimerin lisäksi hänellä todettiin Parkinsonin tauti ja eturauhassyöpä.
Kata oli juuri järjestelemässä isälle pysyvää hoivapaikkaa Hyvinkäältä, kun tuli pommi: isän uusi vaimo halusi muuttaa omalle kotiseudulleen Pohjois-Norjaan ja veisi Katan isän mukanaan paikalliseen hoitokotiin.
”Siinä vaiheessa isä ei ollut enää kykenevä tekemään itseään koskevia päätöksiä, mutta hänen vaimonsa sai isän allekirjoituksen muuttoilmoitukseen”, Kata sanoo.
Hyvinkään maistraatti laittoi vireille yrityksen saada isä takaisin Suomeen, koska viranomaiset totesivat, ettei muutto vieraaseen maahan ollut muistisairaalle hyväksi. Kata oli samaa mieltä.
Käräjäoikeus ei kuitenkaan ottanut asiaa käsittelyyn, ja isä jäi Norjaan. Kata taisteli asian eteen vuoden ajan, turhaan. Hän tunsi pettäneensä isän, kun ei onnistunut ponnisteluissaan.
”Olin todella katkera tapahtuneesta. Isä ei puhunut sanaakaan norjaa, ja hän joutui elämään viimeiset vuotensa laitoksessa, jossa hänellä ei ollut yhteistä kieltä kenenkään kanssa. Isä oli muistisairaudesta huolimatta sosiaalinen ja puhelias.”
Kata riitautui isän vaimon kanssa eikä saanut enää tietoja isänsä terveydestä. Se tuntui loukkaavalta.
Pakko päästää irti
Kun Katan rakas Beni-koira kuoli kaksi vuotta sitten, hän ei ollut päästä surusta yli.
”Kannoin kaulakoruun kiinnitetyssä kapselissa Benin tuhkaa. Ihmettelin, miksi en pääse eteenpäin. Yhtäkkiä oivalsin, että tässä purkautui myös suru isästä. Koiraa oli helpompi surra kuin isää, joka ei ollut kokonaan kuollut.”
Kata ymmärsi, että isä oli poissa.
Aavistin, että se oli viimeinen kerta, kun tapaamme.
”Havahduin siihen, että minulla ei ole enää isääni omana itsenään, sellaisena kun hän oli ennen.”
Kata on työstänyt suruaan myös jungilaisessa terapiassa, jossa hän kävi usean vuoden ajan.
”Minun oli vaikea hyväksyä tapahtunutta, ja koin hyvin voimakkaita vihan tunteita. Mutta hiljalleen katkeruus muuttui suruksi ja irti päästämiseksi.”
Kata tapasi isänsä viimeisen kerran marraskuussa 2018. Sen jälkeen isän vaimo siirsi tämän toiseen hoivakotiin eikä Kata saanut edes hoivakodin osoitetta.
”Aavistin, että se oli viimeinen kerta, kun tapaamme. Isä ei enää tunnistanut minua kuin ehkä ihan ohimenevinä hetkinä.”
Silloin Kata teki päätöksen: hän ei enää yrittäisi päästä isän luokse. Hän halusi vaalia muistoa, joka tapaamisesta jäi.
”Isä höpötti, nauroi ja oli hyvällä tuulella. Puhetta tuli kuin lantun lientä, kuten hän itse aina sanoi. Hän oli kuin pieni lapsi.”
Vuosi 2019 oli elämäni vaikein.
Katan oma elämä kotona Sipoossa oli myllerryksessä. Teini-ikäisen tyttären kanssa oli haasteita arjessa, ja viime keväänä Katan ja hänen vaimonsa Eliya Zweygbergin avioliitto päättyi eroon.
Myös monta Katan ystävyyssuhdetta päättyi viime vuoden aikana – välit menivät poikki erinäisistä syistä.
”Vuosi 2019 oli elämäni vaikein. Minulla oli niin paljon haasteita oman elämäni eteenpäin viemisessä, että minun oli pakko päästää isästä irti. En enää jaksanut, voimat loppuivat. ”
Niinpä Kata ei ryhtynyt enää tekemään salapoliisityötä selvittääkseen isän uutta hoivakotia ja olinpaikkaa. Oli pakko nostaa kädet pystyyn.
”Oli suuri helpotus tajuta, että en voi hallita kaikkia asioita. Olen aina tottunut ratkaisemaan kaiken itse, mutta nyt olen ymmärtänyt, että elämä tapahtuu eikä kaikkeen voi vaikuttaa.”
Alzheimerin taudin pelko
Kata on pohtinut paljon sitä, miksi hänen isänsä sairastui. Isä kun ei juuri käyttänyt alkoholia eikä tupakoinut. Hän oli pitkään kiinni työelämässä ja harjoitti aivojaan, urheili ja piti yllä sosiaalisia suhteita. Altistavia tekijöitä oli hyvin vähän.
”Epäilen, että isän sairastumiseen vaikutti vuosien pitkäkestoinen stressi. Hänellä oli haasteita myös suoliston ja suun terveyden kanssa.”
Pelko siitä, että en hallitse omaa päätäni, tuntuu ahdistavalta.
Kata on lukenut valtavasti tutkimuksia aiheesta ja kiinnittänyt erityisesti huomiota tietoihin, joiden mukaan suolistovaivoilla sekä suun bakteerikannalla ja Alzheimerin taudilla voi olla jokin yhteys.
”Totta kai Alzheimerin taudin pelko tulee omalle kohdalle, jos oma vanhempi sairastuu. Se on pelottava sairaus.”
Ajatus on Katalle erityisen vaikea, koska hän kärsi nuorempana paniikkihäiriöistä.
”Pelko siitä, että en hallitse omaa päätäni, tuntuu ahdistavalta. Se muistuttaa samanlaisesta paniikinomaisesta sekavuudesta ja kaoottisuudesta, kun ei hahmota itseään.”
Kata pyrkii nyt ehkäisemään sairastumista elintavoillaan. Alkoholi on jäänyt hyvin vähäiselle käytölle, vaikka muutama vuosi sitten pari lasia punaviiniä kuului jokaiseen iltaan. Tupakoinnin hän lopetti jo vuosia sitten.
Ruokavalionsa hän uusi ravitsemukseen erikoistuneen tutkijan avustuksella. Nyt kun hän on jättänyt lähes kokonaan viljat ja sokerit, suolisto voi paremmin kuin koskaan. Vegaanina elänyt Kata palautti ruokavalioonsa luomulihan, riistan, kanan ja kalan.
”Vegaanina olin maaninen. Minulla oli niin paljon energiaa, että en pystynyt nukkumaan kunnolla, ja hermojärjestelmäni kävi kierroksilla. Minun on pakko syödä myös eläinperäisiä tuotteita voidakseni hyvin.”
Lisäksi Kata noudattaa noin viitenä päivänä viikossa pätkäpaastoa eli on vuorokaudesta 18 tuntia syömättä.
Kata tekee päivittäin Ella-koiransa kanssa pitkiä lenkkejä. Hänen verenpaineensa ja verenkuva- ja kolesteroliarvonsa ovat erinomaiset.
”Olen tehnyt kaiken minkä voin. Uskon, että nykyisillä elintavoillani riski sairastua Alzheimerin tautiin on hyvin pieni mahdollisesta perinnöllisyydestä huolimatta.”
Lue myös: Katariina Souri kiinnostui luonnonuskonnoista: ”Metsässä kytkeydyn noitien energiaan”
Viimeinen yhteys isään
Tammikuun 10. päivänä Kata ajoi autolla Sipoosta Helsinkiin. Päivä oli kaunis, aurinko pilkahteli esiin. Auton radiosta tuli Christina Aguileran kappale Birds of Prey, suomeksi Petolinnut.
”Yhtäkkiä minut valtasi mieletön vapauden tunne ja iloinen mieli. Tiesin, että sillä hetkellä isä lähti.”
Puolen tunnin kuluttua Kata sai puhelun, jossa kerrottiin isän kuolleen – juuri silloin, kun kappale oli soljunut auton kaiuttimista.
”Uskon, että sain silloin yhteyden isään. Hän palasi hetkeksi luokseni.”
Kata järjestää helmikuun puolivälissä isälle muistotilaisuuden Kiuruvedellä. Isä sanoi usein haluavansa, että hänen tuhkansa sirotellaan siellä olevaan sukuhautaan. Tuhkat jäivät kuitenkin isän puolison tahdosta Norjaan. Mutta muistotilaisuuden Kata saa silti.
”On terapeuttista ja tärkeää, että saan järjestää hautajaiset, vaikka ruumista tai tuhkia en saanutkaan. Ne ovat hyvästijättöni isälle.”
Osanottoja kuunnellessaan hän on tuntenut olonsa helpottuneeksi ja jopa tietyllä tavalla onnelliseksi.
”Isä oli raunioituneen kehonsa ja mielensä vanki niin pitkään, ettei hän oikeasti ollut enää oma isäni. Nyt hän pääsi pois. Isä on vihdoin vapaa.”
Katariina Souri, 51
Syntynyt: 27. lokakuuta 1968 Helsingissä.
Ammatti: Kirjailija ja taiteilija.
Asuu: Sipoossa.
Perhe: 16-vuotias tytär ja 28-vuotias poika.
Asu: Sand Copenhagen
Lue myös: Katariina Souri ei häpeä puhua mielenterveysongelmistaan: ”Ahdistus on raju paine rintakehässä”
