Anna Perho - suoraan sanoja

Kun toimittaja Anna Perho vei Kotilieden toimittajan kotikulmilleen Ypäjälle, selvisi muutama juttu. Kuten keneltä on peritty epäkiltteys, miksi hän opiskeli ruotsiksi ja miksi hän ei halua olla ihan ok – paitsi äitinä.

Anna Perho, se väärä, esittäytyy nainen oven avatessaan. Hän ohjaa meidät keittiöön, jossa istuu se ”oikea”. Olemme toimittaja Anna Perhon lapsuuden kotitalossa Ypäjällä. Sitä asuvat nykyään Annan veli ja tämän vaimo, myös Anna Perho nimeltään.
– Samannimisyys jaksaa yhä naurattaa meitä, vitseistä löytyy aina uusia, Annat kertovat.

Hauskaa on sekin, että Annojen äidit olivat parhaita ystävyksiä ja lastensa kummeja. Pienet olivat piirit näillä kylillä. Nyt Anna, se veljenvaimo, laittaa lasagnea uuniin, sillä pian taloon saapuu tyttöjen lentopallojoukkue. Suuri talo myös majoittaa vieraita.

Anna, se toimittaja, asettuu tottuneesti kuvattavaksi vanhaan huoneeseensa, nykyiseen morsiussviittiin. Trendikampauksessaan, tyylikkäässä asussaan ja Radiogaalaa varten levitetyssä itseruskettavassaan hän näyttää eksoottiselta kukkaselta maalaistalossa. Ja silti hän on täällä selvästi ihan kotonaan. Eikä ihme: talo on rakennettu vuonna 1887, mutta samaa sukua on asunut täällä jo 1500-luvulla.
– En voi kuvitella, etten tietäisi minne kuulun. On tärkeää tuntea olevansa jostain kotoisin, Anna sanoo.

Annan koira, Jimi, poseeraa mukana kuvissa. Välillä tämä ihmisrakas söpöläinen käy suukottelemassa jokaisen.
– Minulta kysyttiin kerran haastattelussa, että mitä samoja luonteenpiirteitä minulla ja koirallani on. Vastasin, että eipä juuri mitään, sillä koirani on mukava ja ystävällinen.

Isomummokaan ei ollut kiltti tyttö

Nykyään kotitalo tuntuu Annasta lähes tyttökirja-ympäristöltä, oikealta lintukodolta. Idyllisen lapsuuden kruunasivat mukava perhe ja isovanhemmat lähellä. Mutta jotain puuttui.
– Mullahan ei ollut yhtään kaveria ennenkuin menin kouluun. Niitä ei täällä vain ollut.

Annan kavereita olivat kirjat. Nelivuotiaana lukemaan oppinut tyttö luuhasi aina kirja kainalossa. Se jätti jälkensä.
– Viihdyn yhä hyvin yksin. Mun on pakko saada olla yksin, jotta voin hyvin.
– Olen niin itteäni täynnä, että viihdyn erinomaisesti omassa seurassani, hän virnistää.

Pikku-Anna sai kasvaa vapaasti, sillä hänen äitinsä oli tuolloin innostunut summerhilliläisyydestä.
– Tosin pikkuveljieni myötä nämä vapaan kasvatuksen ajatukset hylättiin. Äiti taisi huomata, että perinteisillä menetelmillä pääsee helpommalla.

Pienestä asti Anna oli kova kertomaan muille mielipiteitään. Kiltti tyttö hän ei ollut.
– Minun on mahdotonta eläytyä kiltin tytön syndroomasta kärsivän rooliin.

Suvun roolimallit naisille olivat toisenlaisia.
– Isoisoäitini piti täällä maatilaa yksinhuoltajana. Hän siirrätti kuistin talon toiselle puolelle, jotta voisi katsella siitä puutarhaa, eikä työmaata.
– Hän poltti pilliklubia ja harrasti jalkapalloveikkausta. Kuulostaa makeelta tyypiltä.

Annaa on aina kannustettu kokeilemaan, silloinkin kun hän innostui typeristä jutuista.
– Jokaisen täytyy saada tehdä virheensä itse. Olisi tietysti helppoa, jos ihmiset oppisivat neuvomalla. Voisi lyödä toiseen käteen Käytöksen kultaisen kirjan ja toiseen Kymmenen käskyä, että ole näin.

Annalla on tiivis suku, johon on sattunut paljon samanmielisiä. Kaikilla on mielipide kaikesta ja kiire sanoa se.
– Lapseni pyörittelevät silmiään sukujuhlissa, kun kaikki huutavat yhtä aikaa, eikä kukaan kuuntele.

Anna esittelee lähellä sijainnutta kyläkauppaa. Perjantaisin kello 18 sen pihalta lähti bingobussi. Bussi vei mummuja ilmaiseksi kirkonkylälle. Annan nuoruudessa kyytiin pääsivät teinitkin.

Nyt me ajamme tuon kymmenen kilometrin matkan autolla. Keskustassa Anna vie meidät bussikatokselle, joka toimi nuorisotilana. Siinä istuttiin katsomassa, kun pojat päristelivät paikalle mopoilla ja miehenalut noppacorollalla.

– Vähän köyhäähän se oli. Jos oli todelliset mega‑bailut, mentiin Forssan torille.Pysäkin vieressä oli matkahuollon baari, jossa istui hampaattomia äijiä. Se oli hieman pelottava paikka, mutta oli siellä sentään flipperi.
Jos bingobussin kyyti klo 21 ei houkutellut, vaihtoehtona oli soittaa äidiltä kyytiä. Ja äiti tuli, aina.

Friikahdus ruotsin kieleen

Kun Anna oli yläasteella, naapuriin muutti perhe Ruotsista. Sen tytöstä tuli Annan kaveri ja idoli.
– Minusta hän oli maailman coolein tyyppi: hänellä oli permanentti, huulikiiltoa ja levikset.

Ruotsin kieli edusti minulle tuolloin kaikkea, mitä täällä ei ole. Tästä seurasi sellainen friikahdus ruotsin kieleen, että Anna päätyi opiskelemaan agrologiksi toisella kotimaisella.
– Ei siinä kyllä ollut järjen häivää, minkä huomasin kun seisoin kolmatta päivää pellon reunassa opettelemassa leikkuupuimurin osia ruotsiksi.

Järki löytyi, kun koulun jälkeen Anna pääsi harjoittelemaan hevosalan lehteen.
– Viidentoista minuutin jälkeen asia oli selvä: kirjoittaminen onkin mun oikea ammatti.

Sen jälkeen Anna on työskennellyt toimittajana, kustantajana, tv-tuottajana ja radiojuontajana. Hän kirjoittaa kolumneja ja kirjoja – välineestä viis, kunhan pääsee sanomaan.

Hurautamme keskustan kupeessa sijaitsevalle Ypäjän hevosopistolle. Täällä Anna vietti nuoruutensa, hevosia hoitaen ja niillä ratsastaen. Anna silmäilee hörähtäviä hepoja lempeästi. Jimi yrittää innostaa isoja kavereita kisailuun.

Anna nappaa kuvan Siittolanmäentie-kyltistä laittakseen sen Instagramiin. Sosiaalisen median väylät ovat Annalle tuttuja. Perhettään hän ei tuo julkisuuteen. Siihen kuuluu mies ja kaksi noin teini-ikäistä lasta. Itse hän ei arastele olla esillä ja sanoa mitä mieltä hän on. Ja hän on aina jotain mieltä.

– Minusta olisi kauheaa olla työssäni keskinkertainen, ihan ok. Olen mieluummin se, jota joko rakastetaan tai vihataan.
Hän arvostaa saamaansa palautetta, myös sitä negatiivista. Hän tietää, että jos provosoi, pitää varautua siihen, että joku provosoituu.
– Mun itsetunto ei kaadu siihen, jos joku Markku Sonkajärveltä on mulle vihainen. Kritiikkiä on pakko oppia käsittelemään, tai tällä alalla ei voi olla.

Onko taas superarkipäivä

Palaamme takaisin kotitalolle. Anna Veljenvaimo etsii Anna Toimittajan vanhoja kirjoja. Olohuoneessa on imuri, josta Anna Veljenvaimo tuumaa, että tuo sitten ei ainakaan ole kälynsä käytössä. Anna kun ei imuroi, vaan delegoi. Se on yksi opeista, joita hän jakaa kirjoissaan Anna palaa ja Superarkea.

Hän kirjoitti kirjat avuksi ja vinkiksi: kokeile tätä niin arjesta voi tulla sujuvampaa. Itse hän on itse joutunut opettelemaan nämä hampaat irvessä.

Anna kertoo olleensa nuorena todella boheemi ja huolimaton. Käännekohta oli ensimmäisen lapsen syntymä.
– Tuolloin oli pakko ryhdistäytyä. Tajusin, että en voikaan pitää juustoa pöydällä kuutta päivää, ja että on ihan hyvä, jos on puhtaita vaatteita.

Anna on hyvin tietoinen omista vajavaisuuksistaan, eikä arastele niitä paljastaa.
– Minulla ei ole illuusiota superihmisenä olemisesta. Lähipiirini tietää totuuden: että olen ihan hirveä sählääjä, myöhästyjä ja säätäjä.
– Kun tavarani ovat häviksissä, saan kuulla kuittailua, että onko taas menossa superarkipäivä.

Just näin, just näin

Kirjat ovat syntyneet, koska Anna kokee saaneensa niin paljon hyvää, että haluaa jakaa siitä muillekin. Kuten rohkaisua tehdä parempia valintoja.
– On surullista, kun ihmiset istuvat itse rakentamissaan selleissä, joiden ovi on auki.

Kotonaan Anna ei pidä superarkisulkeisia. Miehelle ei tarvitse, koska on kuulemma niin fiksu.
– Esikoinenkin on järjestelmällinen, aina ajoissa ja hommat hanskassa. Oikein ihmettelen, voiko se olla mun lapsi.
– Nuorempi taas on haaveilija. Kerrankin koulusta soitettiin, että voisitteko laittaa hänelle myös kengät jalkaan, kun on jo aika viileää.

Annan kolmas kirja on juuri tekeillä. Sen keskeinen ajatus on, että on ok epäonnistua. Tästäkin Annalla on kokemusta. Parikymppisenä hän osti grillikioskin. Hataralla taloustaidoilla siihen menivät kaikki säästöt.
– Se opetti, että raha on asia, johon täytyy suhtautua vakavasti. Ottaa päähän sen jankuttaminen, että raha ei tuo onnea. Koskaan en ole ollut niin stressaantunut ja onneton kuin tuolloin, kun luottotietojen menetys oli lähellä.

Ja onhan niitä onnistumisiakin ollut. Tärkein on se, että Anna kokee olevansa äitinä ”aika ok”.
– Ainakin toistaiseksi. Vielähän ei tiedä mitä hirveyksiä murrosiässä tulee. Mutta nyt mulla on tosi kivat ja avoimet välit lapsiini.

Myös töistään Anna on ylpeä. Etenkin, kun on Ypäjältä, eikä mistään piireistä.
– En kyllä tiedä onko sellaisia edes olemassa.

Anna tietää, mitä voisi itsessään vielä viilata.
– Olen kauhean itsekeskeinen. Voisin olla huomattavasti parempi puoliso. Liian usein tulee laitettua työasioita perheen edelle. Miehelleni voisi antaa jonkun sietämisveteraanin mitalin.
Annalla on huono omatunto. Nimittäin siitä, että hänellä ei edes ole kovin huono omatunto.

Työssään Annaa on häirinnyt se, ettei hänellä ole yliopistokoulutusta. Leikkuupuimurin osien hallinnasta ei ole ollut hyötyä mediamaailmassa. Puhujan uransa tueksi hän ryhtyikin opiskelemaan ratkaisukeskeistä terapiaa Lyhytterapiainstituutissa. Puolentoista vuoden koulutuksella hänestä tulee työelämävalmentaja.
– Aloittaessani tuli heti tunne, että koko elämäni on kulkenut juuri tätä kohti. Nyökkäilin luennolla raivokkaasti, että just näin, just näin.

Jo nyt Anna tietää, että hän haluaa jatkaa näitä opintoja psykoterapeutiksi asti. Siihen menee viisi vuotta.
– Tämä on tosi käytännönläheistä, ei vellota äitisuhteessa vaan katsotaan mikä jo toimii ja miten sitä voidaan lisätä.

Ja koska kyseessä on Anna, hän löytää opiskelusta muutakin käytännön hyötyä.
– Parasta on se, että sieltä saan työkaluja, joilla voin alkaa manipuloida mun perhettä, hän sanoo.
Ja nauraa päälle.

Artikkeli on julkaistu Kotiliedessä 10/14 nimellä Suoraan sanoja – Anna Perho.

Kuvat: Jarkko Virtanen