Nostalgia

Suomalaisia on yritetty ohjeistaa kauniiseen käytökseen etikettioppaiden avulla jo yli kolme vuosisataa – nykyään osa vanhoista neuvoista huvittaa

Tyylikkäät tavat ovat muuttuneet ajan myötä. Onneksi enää ei tarvita visiittikortteja eikä tarvitse osata kattaa erilaista voileipäpöytää miehille ja naisille.

Mitä etiketti merkit­see? Moni erehtyy luulemaan sitä sääntö- ja pilkunviilausviidakoksi, joka vilisee kummallisia ateriointivälineitä ja hoviniiauksia. Todellisuudessa se on ennemminkin toisia huomioivan käytöksen liikennesääntöpatteristo.

Etiketti muokkautuu aikakautensa myötä. Kun 1800-luvun aristokraattinuorille tähdennettiin, miten tanssiaiskortista varataan mahdollisuus pyörittää mahdollista mielitiettyä katrillin tahdissa, nykyään on tärkeää osata luovia sosiaalisessa mediassa itseään nolaamatta.

Naisen aseman mullistuminen on heijastunut vahvasti etiketin muuttumiseen.

Lue myös: Pokkaako hän minulle, pääsenkö saatille? Entisajan lavatanssit tihkuivat kaihoisaa toivoa

Etiketti määrää: älä murjota juhlissa!

Ensimmäinen suomeksi käännetty etikettiopas ilmestyi vuonna 1670. Kyseessä oli Erasmus Rotterdamilaisen 140 vuotta aiemmin kirjoittama De civilitate morum puerilium eli Nuorukaisten hyvistä tavoista, joka sai suomeksi nimen Cullainen kiria.

Aikansa bestseller – käännettiinhän kirja peräti 14 eri kielelle – oli omistettu Burgundin prinssi Henrikille, jolle käytösohjeet oli laadittu. Monet niistä keskittyivät toisten huomioonottamiseen. Erasmus Rotterdamilainen esimerkiksi tähdensi, että pidoissa tulee iloita eikä murjottaa, sillä hapannaama pilaa muidenkin hauskuuden.

Etenkin Ranskassa, jonka Aurinko­kuninkaan ylellinen hovi oli korottanut kansainväliseksi tyylin johtotähdeksi, kirjoitettiin 1600-luvulla runsaasti käytösoppaita. Niissä annettiin vinkkejä tyylikkääseen pukeutumiseen ja hyödyllisten suhteiden solmimiseen. Joitakin niitä kulkeutui Ruotsin valtakunnan itäiseen osaankin eli nykyiseen Suomeen, mutta monet niistä palvelivat paremmin pariisilaisaristokraatteja kuin meikäläisiä maajusseja.

Ei näitäkään toki unohdettu. Turun kappalainen ja Pirkkalan kirkkoherra Jonas Mennander laati vuonna 1699 tavalliselle kansalle Huonen-Speili-arkkiveisun, jossa ohjeistettiin oikeanlaiseen, Jumalaa pelkäävään käytökseen. Se merkitsi hiki hatussa huhkimista, väkijuomien välttelemistä ja päivät pääksytysten rukoilemista.

Kristillisiin arvoihin valistaminen palveli käytösoppaiden punaisena lankana vielä 1800-luvulla.

Visiittikorteissa oli kuva

Ranskan suuri vallankumous vuonna 1789 laittoi eurooppalaiset käytöstavat uusiksi. Enää kukin sääty ei pysynyt omassa pilttuussaan, vaan ­teollistumisen myötä ­vaurastunut porvaristo kurkotteli kohti kultaista oksaa.

Toisaalta muodollisuus kohosi arvoonsa. Etenkin Isossa-Britanniassa kuningatar Viktorian valtakaudella vuosina 1837−1901 etiketistä muodostui sääntöjen temppurata, joka paljasti oppimattomammat niistä, jotka olivat imeneet ajan tavat jo äidinmaidossa.

Suomeen rantautui uusia ­tapoja 1800-luvulla. Säätyläismiehet alkoivat kätellä toisiaan, kun naisille he nostivat hattua. Alempisäätyinen tervehti ensin. Tosin ensin piti saada ylempisäätyiseltä eleeseen hyväksyntä vaikkapa katseiden kohtaamisella.

Varsinkin kaupungeissa alettiin vierailla ahkerasti. Siihen tarvittiin visiittikortteja, jotka jätettiin palveluskunnalle ja joilla ikään kuin anottiin mahdollisuutta vierailuun.

1800-luvulla muotivillitykseksi kohosivat kuvalliset visiittikortit valokuvaustekniikan kehittymisen myötä. Miehen tuli jättää kaksi korttia: sekä isännälle että emännälle. Hyveellinen nainen jätti korttinsa ainoastaan jälkimmäiselle.

Naisille suunnatut etikettisäännöt olivat tiukkoja. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla ravintoloiden muodikkaissa voileipäpöydissä naiset hakivat vain syötävää, kun taas miehet parveilivat Fritsinä tunnetun viinanjäähdyttimen ympärillä.

Naisille ja miehille myös katettiin erilliset voileipäpöydät. Syynä oli oletus siitä, että juoruilevat rouvat etenivät herkkujen ammentamisessa turhan hitaasti ja raavaat miehet kärsivät nälkää.

Lue myös Anna.fi: Yllätyskyläily on paha etikettivirhe – nämä ovat karmeimmat kyläilymokat

Täydellisen emännän etiketti

1900-luku toi naisten itsenäistymisen. Näpsäkät neidot kiiruhtivat töihin konttoriin, myymälöihin ja tehtaisiin. Naimisissa olevien naisten työntekoon suhtauduttiin nihkeämmin. Eikö perheenemännän tehtävä ollut pitää huolta lapsista, palvella miestään ja edistää tämän uraa tyylikkäästi järjestettyjen seuraelämän kohtaamisten myötä?

Ajan tapakulttuuriin pääsi tutustumaan perinteisten etikettikirjojen ohella myös uusien kanavien, kuten vuonna 1922 perustun Kotilieden myötä.

Silloinen päätoimittaja Alli Wiherheimo oli myös laatimassa ajan tunnetuinta opasteosta naisille, Emännän tietokirjaa, joka ilmestyi neliosaisena ensimmäisen kerran vuosina 1930−1932. Kirjakokonaisuudesta otettiin uudet painokset 1940- ja 1950-luvuilla.

Emännän tietokirja käsitteli eri teemoja taloudenhoidosta lastenkasvatukseen, mutta myös hyvät tavat olivat tärkeitä. Moni niistä oli sidottu aikaansa, kuten pukeutumisohjeet. Vai miltä kuulostaa se, että torille koti­apulaisen kanssa lähdettäessä ylle ­tulisi pukea yksinkertainen aamupäiväpuku vaikkapa urheilullisen turkin kera? Iltapäivällä, kun aviomies palaa kuormittavasta työstään, on syytä vaihtaa ylle jotakin edustavampaa.

Housuissa ravintolaan?

1900-luvun mittaan tapakulttuuri muuttui hitaasti. Miehen velvollisuutena oli pitkään nostaa naiselle hattua, avata ovi ja tarjota tuolia. Naisen taas oli parasta pitäytyä pois turhasta aloitteellisuudesta.

Ajan etikettikuningatar oli oopperalaulajasta toimittajaksi ja kirjailijaksi uraa vaihtanut Tuomi Elmgren-Heinonen. Hän kirjoitti Käytöksen kultaisen kirjan (1954), josta otettiin 1950- ja 1960-lukujen mittaan useita painoksia.

Vielä myöhäisemmissäkin painoksissa neuvotaan, miten miehen tulee auttaa turkki pois naisen yltä ravintolaan saavuttaessa. Kirjassa myös vinkataan, millä tavoin nainen voi testata seuralaisensa herrasmiesmäisyyttä. Näin se käy: liu’uta takkisi vaivihkaa tuolin selkämykseltä lattialle ja tarkkaile, kuinka nopeasti kavaljeeri pomppaa nostamaan sen ylös.

Ravintolaan naisilla tuolloin ei vielä ollut mahdollisuutta päästä yksin tai ystävättärien seurassa muutamia kahviloita ja tavaratalojen ruokailupaikkoja lukuun ottamatta. Sopimattominta oli housupukuun sonnustautunut nainen!

Vasta 1960−1970-lukujen vaihteessa tilanne alkoi muuttua. Monissa Euroopan maissa naisasiakkaita syrjittiin paljon pitempään. Esimerkiksi Ranskassa monissa laaturavintoloissa oli vielä 1980-luvulla käytössä niin kutsuttu naisten ruokalista, josta puuttuivat annosten hinnat. Oletuksena oli, että mies maksaisi laskun.

Tasa-arvo kuitenkin eteni vääjäämättömästi, ja se näkyi tapaoppaiden tarjonnassa. Toimittajana työskennelleen, sittemmin suurlähettilään puolisona maailmaa kiertäneen Sirkka Lassilan Uusi käytöksen kultainen kirja: Hyvät tavat, luonteva käytös (1990) ammensi paljon aineistoa diplomaattimaailmasta, mutta otti huomioon jo sen, että suuri osa naisista loi omaa uraansa.

Toinen 1900-luvun lopun ja 2000- luvun hyvien tapojen soihdunkantaja oli Kaarina Suonperä, joka kiinnostui etiketistä nuorena upseerin rouvana.

Mitä hyvä käytös on nyt? Kun kirjoitin teoksen Etiketti: Käytösopas arkeen ja juhlaan (2014), havaitsin, että sosiaalisessa mediassa käyttäytyminen ja nettietiketti ovat monella hakusessa.

Olennaisinta kuitenkin lienee se, että sukupuoleen liittyvät käytösmallit alkavat väistyä. Nykyään kohtaamme toisemme ennen kaikkia yksilöinä – emme niinkään naisina ja miehinä, saati tietyn sosiaaliluokan jäseninä. Tärkeintä on toisen huomioiminen.

Juttu on julkaistu Kotiliedesssä 21/2022.