”Emme tarvitse näin paljon herroja” – 100 vuotta sitten vastustettiin ylioppilaita, vaikka lakin sai vain harva
Ylioppilas ei enää pidä lakkia koko kesää kuten mummon nuoruudessa, eikä varsinkaan pukeudu univormuun ja viittaan, kuten teki kaksisataa vuotta sitten.
Pian on taas se aika, kun 25 000 uutta ylioppilasta painaa valkolakin päähänsä ja ilmoille kajahtaa Gaudeamus igitur.
Suomessa on voinut päästä ylioppilaaksi kohta 400 vuotta, mutta vasta viime vuosikymmenten aikana valkolakista on tullut tavallinen asia.
Kotilieden Minunmedia-lukijayhteisön jäsenillä on kokemusta 1970-luvulta, jolloin näin ei vielä ollut kaikin paikoin.
”Pääsin ylioppilaaksi keväällä 1976. Suvussamme on varsin vähän korkeasti koulutettuja. Niinpä ylioppilaita pidettiin jotenkin hienompina, ylpeinä ja ylimielisinä”, kertoo yksi.
”Äiti oli sitä mieltä, ettei tyttöä kannata kouluttaa. Vanhempani maksoivat veljieni koulun ylioppilaaksi asti, heidän lakkejaan hehkutettiin. Itse kävin iltalukion omalla työllä hankituilla rahoilla”, kertoo vuonna 1973 valkolakin saanut.
Myös tämän jäsenen kokemukset ovat samansuuntaisia:
”Pääsin ylioppilaaksi vuonna 1977 ensimmäisenä suvussani. Äiti kannusti opiskelemaan, koska hän olisi aikoinaan itse halunnut tehdä niin, mutta siihen ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Isä vastusti lukioon menemistäni, hänen mielestään 16-vuotias oli valmis töihin ja elättämään itsensä. Lakkiaispäivänäni hän näytti kyllä tyytyväiseltä.”
Naisylioppilaille erivapaus sukupuolesta
Naiset ja valkolakki ovat yhdistelmä, joka puhutti jo 150 vuotta sitten. Vuonna 1874 ylioppilaaksi valmistui koko maasa 88 nuorta miestä. Kaksi ensimmäistä naisylioppilasta valmistui 1870-luvulla, mutta sitten heidän suhteensa tuli pitkä tauko.
”Valtiopäivillä keskusteltiin monesti ylioppilastutkinnon ja virkauran avaamisesta naisille, mutta niin ei tehty. Naisten ylioppilastutkintoja pidettiin täysin tarpeettomina”, sanoo Suomen historian yliopistolehtori Mervi Kaarninen Tampereen yliopistosta.
150 vuotta sitten ei ollut aloja, joissa naiset olisivat voineet ylioppilaina opiskella, sillä virkaura oli naisilta suljettu. Lopulta nuoret naiset itse toivat paineen muutokselle, kun korkeiden virkamiesten tyttäret ryhtyivät 1880-luvun lopulla suorittamaan ylioppilastutkintoja. He tosin joutuivat anomaan erivapautta sukupuolensa perusteella vuoteen 1901 asti.
Liikaa herroja
Suomalainen ylioppilasjärjestelmä on ollut kansainvälisesti erityinen siinä, että myös maalaisköyhälistö tai työväestö on voinut ponnistaa ylioppilaaksi. Duunari- tai maalaistaustaisia oli ylioppilaiden joukossa kuitenkin vähän.
Vuonna 1880 kolmannes ylioppilaista oli virkamiesten poikia, kolmannes kauppiaiden perillisiä. Kaupunkityöväen vesoja oli vain runsas kymmenesosa valkolakin saaneista, maaseudun köyhien poikia vielä harvempi.
Ylioppilaiden määrä kasvoi tasaisesti. Vuonna 1900 ylioppilaaksi kirjoitti alle viisisataa kokelasta, vuonna 1920 tuhat ja 1950 neljätuhatta.
1930-luvulla huolestuttiin ylioppilaiden liian suuresta määrästä. Emme tarvitse noin paljon herroja, oli ajatus, joka kyti monen mielessä. Asia ei jäänyt pelkän puheen tasolle. Tuolloin asetettiin ylioppilastulvan vastustamiskomitea, vaikka lakin saaneita oli vain toista tuhatta vuodessa.
Lakki jäänne univormusta
Ylioppilaan valkoinen lakki on säilynyt samanlaisena 150 vuotta. Lakki on tosin vain jäänne kokonaisesta ylioppilaan univormusta, joka oli tummansininen sotisopa viittoineen ja miekkoineen. Vormuun kuului tumma talvilakki ja valkoinen kesälakki. Univormu ja myöhemmin pelkkä lakki toimivat myös kurinpidon välineenä.
”Kun tuli rettelöitä, oli tärkeää erottaa, ketkä olivat ylioppilaita. He kuuluivat yliopiston rankaisuvallan alle. Jos ylioppilas rettelöi, rehtori rankaisi heitä, ei oikeuslaitos”, Kaarninen sanoo.
Ylioppilaslakkia käytettiin kesähattuna vapusta syksyyn aina 1950-luvulle asti. Ylioppilaita myös saatettiin puhutella herra ylioppilaiksi tai jopa maistereiksi. Tämä johtui paitsi arvostuksesta, myös siitä, että aina 1920-luvulle asti ylioppilaskirjoitukset olivat samalla yliopiston pääsykoe.
Ylioppilaan raskaaksi tehtäväksi jäi päättää, mitä opiskella: huvittaisivatko lääketieteen opinnot enemmän kuin esimerkiksi juridiikka?
Elokuvan naiivi ylioppilas
Ylioppilaan ikoninen hahmo ilmestyy kotimaiseen elokuvaan jo varhain. Perustarinassa ylioppilas tulee kaupungista ja viettelee viattoman maalaistytön.
”Nämä elokuvat kuvastavat maailmaa, jossa luokka- tai säätyerot ovat itsestään selvät. Ylioppilaspoika saattaa olla naiivi ja ajattelematon, mutta ei sinänsä paha. Romanssin tulos on, että poika palaa kaupunkiin ja maailma pysyy ennallaan”, sanoo elokuvatutkija Kimmo Laine Turun yliopistosta.
Elokuvat ovat ikään kuin yhteiskunnallisen murroksen testi, jossa kysytään, voiko sääty- tai luokkarajat ylittävä liitto olla mahdollinen.
”Harvoin se oli, mutta ajatus nostettiin esille.”
Sama romanttinen ylioppilashahmo nähdään myös muissa maissa tehdyissä elokuvissa. Suosittujen Hilja maitotyttö ja Poika eli kesäänsä -elokuvien innoittajana oli Laineen mielestä ruotsalaisen Hän tanssi kesän -elokuvan valtava menestys.
Joissain elokuvissa naureskeltiin herraskaisuutta edustavalle ylioppilashahmolle. Sotilasfarssien vakiohahmo oli pumpulissa kasvanut ja todellisesta elämästä vieraantunut ylioppilas.
”Ylioppilaspojalta puuttui käytännön järki. Kasarmilla hän pyydysteli perhosia ja oletti saavansa yksityishuoneen.”
Ylioppilaiden kasvutarinoita
Sota-aikana valmistui muutama elokuva, joita voi kutsua kasvutarinaksi. Esimerkiksi Tyttö astuu elämään -elokuvassa vuodelta 1943 Ansa Ikonen esittää hemmoteltua ylioppilastyttöä, joka päätyy lotaksi. Rintamalla saatujen kokemusten myötä hän vakavoituu ja aikuistuu.
Suomisen Olli yllättää kuvasi rintamalta palaavia abiturientteja, joille lukion jatkaminen oli vaikeaa. He päätyvät huonoille teille, mutta isän opastuksella Olli löytää takaisin kunnialliseen elämään.
Ylioppilaiden lukumäärä alkoi kasvaa nopeasti 1950-luvulla. Suuret ikäluokat rynnivät kaikista yhteiskuntaluokista lukioon, eikä ylioppilas enää entiseen tapaan edustanut jotain tiettyä yhteiskuntaluokkaa.
Eniten ylioppilaita valmistui 2000-luvun alussa. Silloin 35 000 kokelasta kirjoitti vuosittain ylioppilaaksi. Nykyisin valkolakin hankkii alle puolet ikäluokasta.
Ylioppilaslahjojen kolmen kärki
Ylioppilaaksi kirjoittamista kehystävät edelleen vahvat perinteet, jotka ovat muuttuneet vain vähän viime vuosikymmeninä.
Valtaosa Kotilieden Minunmedia-lukijayhteisön jäsenistä on antanut äidilleen lyyran lakkiaispäivänä, ja joidenkin äidit käyttävät lyyraa rintapielessään aina perhejuhlissa.
Lue myös Seura.fi: Terttu pääsi ylioppilaaksi sodan varjossa – ilman ylioppilaskirjoituksia
Ylioppilaslahjat ovat lukijoiden mukaan säilyneet vuosikymmenestä toiseen hyvin samanlaisena. Yleisin lahja on raha tai lahjakortti, kakkoseksi nousee koru. Kolmanneksi eniten on lahjaksi annettu astioita ja kodin tavaraa.
Myös lakkiaispäivän kukkiin liittyvä etiketti on sementoitunutta. Ruusuja annettiin 1950-luvulla yhtä lailla kuin 2000-luvulla.
”Sain vanhemmiltakin 20 punaista ruusua. Nautin niin valtavasti kukkanipusta, että en olisi rahaan vaihtanut”, kertoo yksi.
Vuonna 1974 kirjoittanut lukija muisti lahjaruusulla myös erästä, joka oli mahdollistanut hänen koulutiensä.
”Olin ensimmäinen, joka kävi ylioppilaaksi kotikylästämme käsin. Sen mahdollisti linja-autoliikenne, joka oli alkanut vain hiukan aikaisemmin. Annoin yhden ruusuistani tutulle linja-autokuskille.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 11/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: ”Emme tarvitse näin paljon herroja” – 100 vuotta sitten vastustettiin ylioppilaita, vaikka lakin sai vain harva