Adoptoitu Maribel, 35, on yrittänyt saada yhteyden biologiseen äitiinsä – tämän hän haluaisi sanoa
Suomessa elää noin 5000 kansainvälisesti adoptoitua lasta ja aikuista. Nyt adoptiot ovat murroksessa ja niiden määrä romahtanut. Eri maissa laaditaan selvityksiä vanhoista adoptioista.
Maribel Laijoki adoptoitiin Suomeen kolmikuisena Kolumbiasta vuonna 1989. Kun 35-vuotias Maribel alkoi puolisonsa kanssa odottaa kaksosia, hänen ajatuksensa kääntyivät omaan biologiseen äitiin. Miltä hänet synnyttäneestä äidistä oli mahtanut tuntua? Oliko suvussa muita kaksosia?
Maribelilla on neljä vuotta vanhempi veli, joka on myös adoptoitu Kolumbiasta.
”Lapsesta luopuminen on äärimmäisen raskasta. Se on ollut biologiselle äidilleni todella vaikea paikka. Hän on kuitenkin ajatellut parastani.”
Maribel on siitä onnekas, että hänellä on tietoja biologisesta perheestään. Äiti on ollut kolumbialainen yksinhuoltaja, jolle neljäs lapsi on vain ollut yksinkertaisesti liikaa. Tytär on yrittänyt saada yhteyttä äitiinsä adoption jälkipalvelun kautta, mutta se ei ole tuottanut tulosta. Toive yhteydenotosta elää kuitenkin edelleen.
”Olisi ihanaa, jos hän saisi sen tiedon, että minulla on elämässäni kaikki hyvin ja olen pärjännyt. Enkä tunne minkäänlaista katkeruutta häntä tai hänen ratkaisuaan kohtaan. Tunnen lähinnä vain sympatiaa.”
Geenitestin kautta Maribel löysi pari vuotta sitten serkkunsa, joka on adoptoitu Yhdysvaltoihin. Se oli mahtava yllätys ja myllersi tunteita. Serkukset aikovat tavata heti, kun pikkulapsiarki hieman rauhoittuu.
Lue myös Anna.fi: Sijaisäidin ja biologisen äidin ystävyys: ”En voinut kokea lapseni toista äitiä uhkana”
Adoptiotytär tavataan ensi kertaa Bangkokissa
Tuoreiden vanhempien olo oli hämmentynyt ja ristiriitainen. Nina, 35, ja Johan, 41, Waaramäki olivat viettäneet kaksi viikkoa karanteenihotellissa Bangkokissa. Ulos kattoterassille oli saanut poistua pari kertaa. Hotellin uima-altaassa ei ollut vettä. Kokemus oli karu.
Hartaasti odotettu hakumatka tyttären luo Thaimaahan alkuvuodesta 2021 oli koronan takia kaikkea muuta kuin mitä oli haaveiltu.
Siro ja suloinen 2,5-vuotias kohtasi ensikertaa uuden äitinsä ja isänsä lastenkodin tapaamishuoneessa. Tyttö oli kipeä ja kuumeinen, janoinen ja väsynyt. Varautunut ja tilanteesta hämmentynyt pikkuneiti kiipesi ensin isän syliin ja nukahti hetken kuluttua äidin sylissä. Perhe oli syntynyt.
”Olihan siinä myös valtava onnellisuuden tunne mukana, mutta keskityimme täysin tähän uuteen ihmiseen emmekä niinkään omiin tunteisiimme”, Johan muistelee.
”Saimme lastenkodista ohjeet päivärutiineista ja aloimme noudattaa niitä tarkasti. Rutiinit tuovat turvaa edelleen”, Nina lisää.
Kotona Karjaalla alkuajat olivat myllerrystä. Arki kiertyi nyt pienen ihmisen ruoka-aikojen ja nukuttamisten ympärille. Kiintymyssuhde rakentui kuitenkin luontevasti askel askeleelta.
Tyttären tunnemyrskyt tasoittuivat, kun kielitaito kehittyi ja vuorovaikutus parani. Puolen vuoden jälkeen Ninan tunteet tytärtään kohtaan olivat jo vahvoja. Johan kävi alussa töissä, joten suhde syveni hitaammin.
Nyt viisivuotias tomera Emma istuu ruokapöydän päässä ja napsii vesimelonia välipalaksi. Kaikki hedelmät ovat herkkua. Nina puhuu Emmalle äidinkieltään ruotsia ja Johan suomea. Tyttärestä kasvaa kaksikielinen.
Emma on verbaalisesti lahjakas, tiedonjanoinen ja innokas oppimaan uusia asioita. Hän on huomaavainen, empaattinen ja pitää hassuttelusta. Alussa Emma halusi äidin toistavan uudet sanat niin, että hän varmasti lausui ne oikein. Orastava thaikieli katosi puheesta pian kotiintulon jälkeen.
Adoptioille on edelleen tarvetta
Suomessa kansainväliset adoptiot ovat vähentyneet merkittävästi. Huippuvuosi oli 2005, jolloin kodin sai 308 lasta. Viime vuonna Suomeen tuli vain 53 adoptiolasta. Elintaso lapsia luovuttavissa maissa on parantunut ja yksinhuoltajia tuetaan. Sijais- tai adoptioperhe löytyy nykyään useammin oman maan sisältä.
Toisaalta perhettä tarvitsevia lapsia jää ilman vanhempia, koska yhteistyötä ei voida tehdä sellaisten maiden kanssa, joiden hallintoon ja lastensuojelun prosesseihin ei luoteta. Esimerkiksi vain muutama Afrikan maa noudattaa Haagin sopimusta vuodelta 1993. Se on kansainvälisten adoptioiden kivijalka ja määrittää lapseksiottamisen ehdot toimijoiden kesken.
Kansainväliset adoptiot ovat muutenkin isossa myllerryksessä. Hollanti päätti lopettaa ne toukokuussa 2024. Keskeneräiset prosessit jatkuvat ainakin toistaiseksi. Taustalla ovat väärinkäytökset, jotka tulivat esiin aikuisten adoptoitujen kautta. Maahan adoptoitiin lapsia vuosina 1967–1998 muun muassa Brasiliasta ja Indonesiasta, ja valvonta oli pettänyt.
Chilestä adoptoitiin lapsia eri maihin varsinkin diktaattori Augusto Pinochetin aikana. Prosesseista paljastui laittomuuksia. Lasten henkilötietoja oli väärennetty ja biologisille vanhemmille valehdeltu.
Ruotsissa adoptioista on tekeillä laaja selvitys. Joukko keski-ikäisiä adoptoituja on kritisoinut kitkerästi vaurasta kansankotia. Adoptio on nähty aikuislähtöisenä: etusijalla olisivatkin olleet vain ruotsalaisten toiveet lapsesta. Dagens Nyheterin artikkelisarja paljasti vuonna 2021 vakavia laittomuuksia menneiden vuosikymmenten adoptioissa.
Tanskan ainoa adoptiojärjestö DIA ilmoitti alkuvuonna lopettavansa toimintansa taloudellisista syistä, koska luvat oli peruttu usealta lapsia luovuttavalta kontaktilta. Päätöstä on kritisoitu. Norjassa on myös tekeillä selvitys.
Interpedian adoptiopalvelun päällikkö Salla Hari muistuttaa, että kansainvälinen adoptio on äärimmäinen lastensuojelun toimenpide, ja koskee vain pientä osaa suojelua tarvitsevista lapsista. Joskus se on ainoa jäljelle oleva vaihtoehto.
”Parhaimmillaan lapsi saa kuitenkin adoption kautta pysyvän ja rakastavan perheen. Kansainvälisille adoptioille on edelleen tarvetta.”
Suomessa elää reilut 5 000 kansainvälisesti adoptoitua lasta ja aikuista. Ruotsiin on adoptoitu ulkomailta yli 60 000 lasta 1950-luvulta lähtien. Varhaisina vuosikymmeninä taustoja ei tutkittu riittävän tarkasti varsinkaan Etelä-Korean adoptioissa. Tästä syystä laittomuuksia on nyt noussut esiin naapurimaassa.
Suomen adoptiolautakunta seuraa tilannetta. Sen tietoon ei ole tullut laittomuuksia.
Varovaisuus on Suomessa ollut hyvä asia. Yksikin laittomuus on liikaa: se on tragedia sekä lapsen itsensä että hänen bio- että adoptiovanhempiensa kannalta.
Itsepäisyys yhdistää adoptiovanhemmat ja lapsen
Waaramäet ovat siitä poikkeuksellisia adoptoijia, ettei heillä ole lapsettomuustaustaa. Ei vuosien yrittämistä, hedelmöityshoitoja ja pettymyksiä. Ninalle ja Johanille adoptio on ollut ensisijainen toive ja paras tapa perustaa perhe.
Nuoripari pohti lapsiasiaa pari vuotta ja rakensi samaan aikaan omakotitaloa. Kun Nina oli 29-vuotias ja Johan 35, he käynnistivät adoptioprosessin.
”Biologia ei ole meille tärkeä asia perheen perustamisessa. Tämä ajatus ja tunne ovat vain vahvistuneet Emman kanssa”, Nina pohtii.
”Minulla ei ole tarvetta saada juuri biologisia lapsia eikä geeneillä ole merkitystä. Isänä haluan tarjota lapselle turvallisen kasvuympäristön ja kodin”, Johan lisää.
Adoptio on kuitenkin harvinainen tapa perheellistyä, ja Waaramäkien kohdalla toivetta selittää, että jollain tapaa asia oli heille ennestään läheinen. Nina on opiskellut erityispedagogiikkaa ja kasvatustieteitä. Yksi hänen lehtoreistaan oli adoptioäiti.
Työssään Folkhälsanilla Nina tapaa paljon nuoria monenlaisista perhetaustoista. It-alalla työskentelevän Johanin iäkäs isä on sotalapsi, jolle sijaisperhe oli läheinen. Äiti taas on tehnyt pitkän uran sosiaalityöntekijänä. Suvussa on siis kokemusta erilaisista perheistä.
”Ja Emmallahan on meidän piirteitä. Hän on yhtä itsepäinen kuin minä ja aivan yhtä tarkka kuin Johan”, Nina kertoo.
Waaramäkien adoptioprosessi kesti neljä vuotta kaikkine vaiheineen. He seuraavat tarkasti kansainvälisiin adoptioihin liittyvää uutisointia. Pariskunta suhtautuu luottavaisesti suomalaisiin viranomaisiin ja Thaimaan kontakteihin.
Adoptio on eettisesti herkkä asia
YK:n Lapsen oikeuksien julistuksen artiklassa 31 todetaan, että lapsella on oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan. Jotta voi levollisesti leikkiä, täytyy elää turvallisessa ympäristössä. Huutomatkan etäisyydellä on parasta olla kiva vanhempi, joka pystyy tarvittaessa myös levollisin mielin heittäytymään leikkiin mukaan. Näin ei aina ole.
Haagin sopimus vuodelta 1993 on kansainvälisten adoptioiden kivijalka. Se määrittää lapseksiottamisen ehdot eri toimijoiden kesken. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1997. Eettiset askelmerkit on kirjattu myös YK:n Lapsen oikeuksien julistukseen ja Euroopan neuvoston sopimukseen lasten adoptioista.
Suomessa adoptiolakia uudistettiin vuonna 2012. Tavoitteena oli muun muassa parantaa lapsen asemaa ja osallisuutta. Itsenäiset, ilman palvelunantajaa tehtävät kansainväliset adoptiot estettiin.
Adoptioita koskeva lainsäädäntö ja käytännöt ovat tiukentuneet merkittävästi sitten menneiden vuosikymmenien. Väärinkäytökset ovat kuitenkin aina mahdollisia. Korruptio, köyhyys ja globaali eriarvoisuus eivät ole hävinneet maailmasta. Raha voi houkuttaa tinkimään etiikasta.
Adoptiokuraattori Anja Wikstedt Yhteiset Lapsemme ry:stä seuraa kansainvälisiä uutisia. Prosessit pitää selvittää ja tutkia perinpohjaisesti. Kansainvälisiä adoptioita on myös aina kritisoitu. Silti Wikstedt ei ole koskaan nähnyt näin jyrkkiä toimenpiteitä lapsia vastaanottavissa maissa.
”Toivoisin, ettei asioita yksinkertaistettaisi, vaan ilmiöstä puhuttaisiin mahdollisimman monipuolisesti. Adoptio on eettisesti herkkä aihe, ja se herättää voimakkaita tunteita.”
Wikstedtin mielestä maailmalla on edelleen lapsia, jotka tarvitsevat kotia juuri kansainvälisen adoption kautta. Valvonta, avoimuus ja läpinäkyvyys ovat kaiken perusta.
Suomalaiset adoptioasiantuntijat ovat lisäksi pohtineet, heijastuvatko kasvava maahanmuuttokriittisyys ja syvenevät rasistiset asenteet Euroopassa nyt adoptioihin.
”On tärkeää huolehtia siitä, että olemme aikuisina luomassa ilmapiiriä, jossa kaikenlaiset lapset voivat tuntea olonsa turvallisiksi, myös täällä Suomessa”, Wikstedt korostaa.
Nina ja Johan Waaramäkeä harmittaa, että adoptioihin liittyvät kielteiset asiat korostuvat usein mediassa. Ninaltakin on tökerösti kysytty leikkipuistossa, mitä sairauksia Emmalla on. Siis pelkästään siksi, että hänet on adoptoitu.
Raskasta on ollut myös rasismin kohtaaminen. Ruotsinkielisellä Ninalla on yllättäen syrjinnästä omaakin kokemusta. Hän varoo toisinaan puhumasta suomea, koska kielestä kuulee, että hän on suomenruotsalainen.
Adoptioperhe kerää Suomessa yhä katseita. Ninalla on onneksi hyvät keinot käytössään.
”Tervehdin, jos joku tuijottaa, että hei vaan! Jos tuijottelu jatkuu, saatan mennä kysymään, että tunnemmeko me jostain yhteydestä?”
Emma saa ehkä pian adoptiosisaruksen
Kun tieto Emmasta tuli, vanhemmat poksauttivat pari vuotta kaapissa odottaneen samppanjan. Se oli varattu juuri tätä erityistä juhlapäivää varten. Nyt varastossa odottaa toinen kuohujuoma.
Thaimaan adoptioviranomaiset hyväksyivät Waaramäet uudestaan hakijoiksi maaliskuussa. Emma saa siskon tai veljen vuoden sisällä, jos asiat etenevät nopeasti. Odotus voi myös venyä.
Pari vuotta sitten ennen toisen prosessin alkua vanhemmat kävivät monet keskustelut. Johan oli epävarma, jaksaisiko hän enää palata pikkulapsiarkeen, kun tytär oli jo varttunut taaperoikäisestä. Ninasta taas perhe ei ollut vielä tässä. Hän halusi tyttärelleen sisaruksen.
Emma suhtautui asiaan käytännöllisesti sen jälkeen, kun vanhemmat olivat tehneet päätöksen. Tytär halusi tietää, missä turvaistuimessa sisko tai veli istuu ja missä sängyssä hän nukkuu.
Maribelin kokema rasismi johti kriisiin
Kolumbiasta adoptoitu Maribel Laijoki kuuli n-sanan ensimmäisen kerran jo päiväkodissa tarhakaverin suusta. Kiusaaminen jatkui ala-asteella haukkumisena ja tönimisenä. Eräs aikuinen mies kehotti 8-vuotiasta tyttöä ”painumaan takaisin Afrikkaan”. Yläasteella Maribelin kaveripiiri vaihtui.
”Silloin identiteettikriisini oli pahimmillaan. Mietin, kuka olen ja mihin kuulun. Olenko suomalainen vai kolumbialainen?”
Maribel alkoi liikkua maahanmuuttajataustaisten nuorten kanssa. Hän koki voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, koska kaikilla oli kokemusta rasismista. Kavereista koostuva turvaverkko ymmärsi, miltä ulkopuolisuus tuntui.
”Se oli levotonta aikaa, ja kipuilin paljon. Äidin tuki oli tärkeä. Hän ei vähätellyt eikä hyssytellyt, vaan antoi minun tuntea kaiken. Minun piti hakemalla hakea, kuka oikeasti olen.”
Identiteetti rakentui pikkuhiljaa. Se löytyi syvemmältä kulttuuri- ja adoptiotaustan alta.
”Olen Maribel, aivan oma persoonani. Kesällä kalastan virvelillä haukea mökillä Turun saaristossa ja tykkään sienestää.”
Vanhemmat puuttuivat kiusaamiseen monta kertaa. Koulussa käytiin keskusteluja, mutta tilanne muuttui vasta lukiossa, kun koko kaveripiiri vaihtui. Jotkut Maribelia kiusanneet pojat pyysivät myöhemmin anteeksi ja kyselivät kaunista nuorta naista treffeille.
Maribel valmistui ensin kosmetologiksi. Kun hän esitteli meikkituotteita, eräs rouva tiedusteli, joko nuori nainen oli tottunut Suomen kylmiin talviin.
”Vastasin silloin, että eiköhän sitä 27 vuodessa totu.”
Maribel valmistui sairaanhoitajaksi kuusi vuotta sitten. Hän on äitiyslomalla Meilahden syöpäosastolta. Työ on unelmien täyttymys.
Adoptio ei määritä Maribelin elämää
Raskausaikana Maribelin adoptioäiti tuki tytärtään kaikin tavoin, mutta biologisesta raskaudesta hänelläkään ei ollut kokemusta. Perheessä on keksitty adoptioperimälle hauska termi: hyppygeenit. Ne ovat luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, jotka siirtyvät villisti ja vapaasti mantereelta toiselle.
”Mielessäni ajattelen, että adoptioäiti on minut periaatteessa synnyttänyt, koska hän vain on niin äiti. Olemme erittäin läheisiä, ja olen kotonani täällä Espoossa. En voisi kuvitellakaan muuttavani Kolumbiaan.”
Äidin hyviä ystäviä Maribel pitää täteinään ja ”varamammoina”. He ovat sukua, tärkeitä ihmisiä. Rakkaus ohittaa näin geenistön eikä adoptio määritä elämää.
”Emme veljeni kanssa tallustele tuolla kaduilla ja kerro, että meidät on adoptoitu. Elämme normaalia suomalaista perhearkea. En vaihtaisi tätä elämääni mihinkään.”
Latinotausta on mukava mauste elämässä. Lapsuudenkodista Maribel muistaa kolumbialaiset värikkäät koriste-esineet ja hyvän kanakeiton, jota hän tekee edelleen. Lattarimusiikki iskee myös vahvasti ja vie mennessään.
Kaksosvauvojen synnyttyä äidinrakkaus syttyi saman tien. Maribel ajatteli, ettei hän voisi rakastaa maailmassa mitään niin paljon kuin näitä poikiaan. Tunne oli uskomaton. Niin on ajatellut myös adoptioäiti pientä Maribelia nukuttaessaan. Hänkään ei olisi voinut rakastaa mitään niin paljon kuin juuri näitä lapsiaan ja juuri tätä tytärtään.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 14/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Adoptoitu Maribel, 35, on yrittänyt saada yhteyden biologiseen äitiinsä – tämän hän haluaisi sanoa