Satu, 50, salasi paniikkihäiriönsä jopa läheisiltään: ”Olen pelännyt kuolevani lasten nähden”
Niskassa kihelmöi, sydän takoo, kädet hikoavat ja pahimpana kaikista, iskee järjetön kuolemanpelko. Satu Laukkarinen häpesi ja piilotteli paniikkihäiriötään, kunnes ymmärsi, että salailu oli turhaa ja suorastaan haitallista.
Satu Laukkarinen, 50, työskenteli syksyllä 2012 koulun keittiössä. Oppilaat olivat juuri poistuneet ruokasalista, kun Satua alkoi pyörryttää. Hän laittoi pitkäkseen lattialle, ja työkaveri auttoi nostamaan jalat kohti kattoa. Myöhemmin samana syksynä kesken työpalaverin Sadun päätä kihelmöi, kasvot punoittivat ja olo oli muutenkin rauhaton. Terveyskeskuksessa hänellä epäiltiin punkin puremaa.
”Oireet eivät laantuneet, ja minua tutkittiin lisämunuaissairauden varalta, mutta mitään elimellistä vikaa ei löytynyt. Reilun puolen vuoden kuluttua sain paniikkihäiriödiagnoosin ja lääkkeet siihen”, Satu muistelee.
Avioero oli yllättänyt Sadun paria vuotta aiemmin, ja samalla hän oli joutunut luopumaan elinkeinostaan maataloudessa. Satu kuvitteli päässeensä jo pahimman yli ja piti tiukasti kiinni elämänsyrjästä: hän kävi töissä, opiskeli lähihoitajaksi, suoritti verkkokursseja korkeakoulussa ja huolehti lapsista. Liiallinen kuormitus purkautui lopulta paniikkioireina.
”Minulla on stressiperäinen paniikkihäiriö. Oireita voi tulla missä vain: kotona yksin ollessani, töissä, ihmisten seurassa – siinä ei ole mitään logiikkaa.”
Oireet ovat fyysisiä. Ensin niska-hartiaseutu alkaa kihelmöidä, sitten tulee kuuma. Olo on rauhaton, ja kädet hikoavat.
”Minulla on muutenkin sydämen rytmihäiriöitä, ja paniikkikohtauksessa sydämeni villiintyy täysin. Lisäksi minulle tulee järjetön kuolemanpelko. Se on oireistani kaikkein vaikein.”
”Minä, muka vahva ihminen, en kyennytkään hallitsemaan itseäni”
Paniikkikohtaukset ovat yleisiä, eikä yksittäinen kohtaus tarkoita paniikkihäiriötä. Ainakin joka viides on joskus kokenut paniikkikohtauksen. Paniikkihäiriöstä puhutaan, kun paniikkikohtaukset toistuvat usein tai johtavat elämän kaventumiseen, kun ihminen alkaa välttää kohtauksen laukaisevia tilanteita tai asioita.
Sadulle paniikkihäiriö oli aluksi valtava häpeä. Hän ei ollut koskaan törmännyt vastaavaan lähipiirissään.
”Minä, muka vahva ihminen, en kyennytkään hallitsemaan itseäni ja sain kohtauksia.”
Satu vältteli kauppareissuja ja lähetti miesystävänsä ostoksille. Hänen oli helpompi tulla oireidensa kanssa toimeen yksin kotona kuin ihmisten ilmoilla. Kun hän joskus uskaltautui itse kauppaan, hän saattoi oireiden tullen jättää ostokset niille sijoilleen ja karata ulos.
”Kohtauksessa olen pelännyt kuolevani lasten nähden, vaikka muulloin tiedän, ettei kohtaukseen kuole.”
Satu yritti kaikin voimin olla urhea lasten takia, ja se vain pahensi pelon kierrettä. Vaikka hän yritti kaikkensa, lapset aistivat, etteivät asiat olleet hyvin.
”Kerran ambulanssi ajoi kotimme ohi. Tyttö näki sen ja pelästyi, että minulle oli sattunut jotain. Silloin tajusin, että salailuni oli ollut turhaa ja suorastaan haitallista.”
Satu kertoi lapsille sairaudestaan, ja kolmikko kävi perheterapeutin luona käsittelemässä asiaa. Sen jälkeen Satu pystyi puhumaan siitä myös ystävilleen. Ennen sitä sairaus vaikutti myös kaverisuhteisiin, koska Satu ei uskaltanut kertoa, miksi hän ei esimerkiksi voinut tulla sovittuun tapaamiseen.
Satu on käynyt kolmivuotisen Kelan kustantaman terapian. Siellä hän tutkaili asioita, jotka ovat kuormittaneet häntä läpi elämän.
”Mielestäni minun on pitänyt osata, jaksaa ja kyetä, ja olen kantanut kaikki murheet, naapureidenkin. Sellaisesta olen opetellut pois. Olen pyrkinyt vähentämään sisäistä kuormaa.”
Apu paniikkikohtaukseen: laskeminen ja luettelu
Satu uskoo, ettei hän koskaan täysin parane paniikkihäiriöstään. Hän on pyrkinyt tietoisesti eroon vaikeiden tilanteiden välttelystä, ja lääkkeet ovat auttaneet siinä hyvin. SSRI-lääkkeet eli selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät ovat olleet tehokkaita. Ne ovat hyvin yleisiä masennuslääkkeitä.
Satu on oppinut elämään häiriön kanssa, mutta myös hyväksymään oman persoonansa.
”En osaa elää stressitöntä elämää. Hyväksyn, että olen tällainen stressipesäke: käyn töissä, opiskelen, teen sitä ja tätä ja tuota, minulla on rahahuolia. Minun ei auta kuin syödä lääkettä, jos sillä edes osittain saan pidettyä sairauteni kurissa.”
Vaikeiden tilanteiden varalle Satu on opetellut selviytymiskeinoja. Hänen mieleensä on jäänyt erityisesti yksi onnistumiskokemus.
”Minulle tuli oireita, kun olin laulamassa joululauluja täydessä kirkossa keskellä penkkiriviä. Aloin laskea lauluvihosta erilaisia kynttilöitä. Sain sillä itseni rauhoittumaan, eikä minun tarvinnut sännätä pihalle.”
Asioiden laskeminen on auttanut häntä muulloinkin. Joskus hän laskee lattiassa olevia ruutuja tai viivoja. Joskus Sadun oli vaikea mennä nukkumaan, koska hän pelkäsi kuolevansa yöllä. Silloinkin aivotyöskentely auttoi.
”Mietin, että ’a on appelsiini, b on banaani’, tai luettelin automerkkejä. Se auttaa, kun aloittaa riittävän ajoissa. Kun kohtaus pääsee päälle, sitten ei auta oikeastaan yhtään mikään.”
Lue myös Anna.fi: Ahdistus vaarin kuolemasta purkautui paniikkikohtauksina – Jeninan, 40, paniikkihäiriö alkoi jo lapsena: ”Nyt yritän opetella itsemyötätuntoa”
Omasta kokemuksesta on hyötyä mielenterveystyössä
Satua ovat auttaneet Terveyskylä-nettisivuston paniikkihäiriöön ja -oireisiin liittyvät materiaalit. Suurimman avun hän kokee saaneensa lähimmistä ystävistään. Heille hän on voinut soittaa tai viestittää hädän hetkellä.
”Olimme jo eronneet miesystäväni kanssa, kun jouduin soittamaan hänelle ja pyytämään, että hän tulisi pitämään minua kädestä kiinni. Minulla oli meneillään aivan hirveä kohtaus, enkä päässyt siitä yli millään ilveellä.”
Kun kohtaus on ohi, Satua väsyttää voimakkaasti, janottaa ja pissattaa. Mieli jää varuilleen kuulostelemaan mahdollisia uusia kohtausoireita.
Pian sairaanhoitajaksi valmistuva Satu työskentelee tällä hetkellä Mikkelin keskussairaalan psykiatrian osastolla ja kohtaa työssään persoonallisuushäiriöisiä, syömishäiriöisiä, masentuneita, unettomia, skitsofreenikoita ja muita mielenterveytensä kanssa kamppailevia. Hän uskoo, että omista vaikeista kokemuksista on työssä selvästi hyötyä. Vasta oma sairastuminen avasi Sadun silmät sille, että kenen tahansa mieli voi horjua.
Kohtalotovereitaan Satu rohkaisee:
”Älä anna paniikkihäiriön vangita itseäsi. Sinulla on häiriö, mutta sinä et ole häiriö. Opettele elämään sen kanssa, ettei elämäsi supistu.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 12/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Satu, 50, salasi paniikkihäiriönsä jopa läheisiltään: ”Olen pelännyt kuolevani lasten nähden”