Makumuistoja kovalevyltäni
Olen viime viikkoina kaivellut muistini kovalevyltä ruokaelämyksiä, joita olen kohdannut maailmalla matkustaessani. 30 työvuoteni aikana minulla on ollut etuoikeus syödä maailman kaikilla mantereilla napoja lukuun ottamatta. Pääsääntöisesti olen ollut näillä reissuilla tutustuakseni paikalliseen ruoka- ja juomakulttuuriin. Mutta minkälaiset elämykset ovat jääneet parhaiten mieleeni?
Eräs elävimpiä ruokamuistojani on noin 15 vuoden takaa EU:n rahoittamalta juttumatkalta Kreikasta.
”Istun kansainvälisten toimittajien oliiviöljymatkalla pienessä tavernassa keskellä ei mitään, jossain Peloponnesoksella. En muista kylän, saati ravintolan nimeä. Olemme Kreikassa heti loppiaisen jälkeen perehtymässä oliivien sadonkorjuuseen ja niiden puristamiseen kullanväriseksi neitsytöljyksi. Bussiamme vastaan ajaa maantiellä täydessä lastissa olevia sitrusrekkoja, sillä eletään myös keskellä parhainta sitrussesonkia. Tammikuusta huolimatta lämpöä on pitkälti yli 20 astetta, joten ruokailemme kylätavernan terassilla. Lämpöaalto on paikallisten mukaan vuodenaikaan nähden poikkeuksellinen, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen. Katselemme kun tavernan kokki grillaa avotulella edellisenä päivänä teurastettua kevätlammasta. Kun saamme lihan tirisevän kuumana eteemme, meitä kehotetaan puristamaan lihalle pihapuusta poimittujen sitruunoiden mehua. Lisäkkeenä lampaan kanssa tarjotaan vain yksinkertaista talvisalaattia, joka oli koottu keittiöpuutarhan kasviksista. Palanpainikkeena taisi olla hyvin mutkaton, paikallinen viini. Sitä en muista. Mutta jo ensimmäisestä suupalasta tiesin, että en ollut eläessäni syönyt niin herkullista lammasta. Tavernalla ei todellakaan ollut tähtiä eikä kuuluisaa keittiömestaria, mutta minun muistoissani tuo elämys lennähti ruokamaailmani kirkkaimpaan tähdistöön. ”
Olen kuullut sanonnan, että jos tuote on mauton, hajuton ja väritön, sillä on mahdollisuudet maailmanlaajuiseksi brändiksi. En täysin allekirjoita sitä, mutta ruokamuistoja ei välttämättä synny loppuun asti hiotulla keittiövelhoudella. Muistot tarvitsevat syntyäkseen jotain särmää sekä ripauksen sattumaa, jota ei voi ennalta arvata tai ostaa. Tuossa tarinassani ruoka maistui luonnollisesti taivaalliselta, sillä paitsi että raaka-aineet olivat täydellisiä ja valmistustapa tyypillinen, se nautittiin autenttisissa olosuhteissa auringon helliessä epätavallisen lämpimästi ruokailijoita. Sitä isännät eivät voineet etukäteen järjestää, sen osan hoiti luonto. Mutta se oli tärkeä osa syntynyttä muistijälkeä.
Työni ansiosta olen saanut elää hyvin herkullisen elämän. Olen saanut syödä niin maailman huippukokkien valmistamia aterioita kuin juoda munkkikahvit paikallisella huoltoasemalla. Munkit olivat vastaleivottuja ja lämpimiä. Mietinkin, miksi yksikään ns. kolmen misukan kokemuksistani ei nouse ruokamuistojeni top kymppiin. Ovathan ne toki olleet upeita aterioita, joiden aikana on saanut ihastella mestareiden kädentaitoa ja huikeita innovaatioita. En todellakaan väheksy tai aliarvioi sitä. Mutta, mutta… niistä ei ole jäänyt juurikaan ns. kättä pidempää. Ehkä ruoka ei kuitenkaan ole koskettanut minua pintaa syvemmältä. Se johtuu pitkälti siitä, että fine dining on kaikkialla maailmassa lähes samanlaista. Olkoonkin lautasella mitä jäkälää tai osteripölyä tahansa.
Olen sen sortin ruokafriikki, että minua kiinnostaa paikalliset, tyypilliset raaka-aineet ja ns. kansankeittiö. Haluan ymmärtää ja oppia mauste- ja makumaailman, mikä on kunkin maan keittiölle tyypillistä. Maistan reissuillani ruokalajeja, joita tavalliset ihmiset syövät. Mielellään paikallisten mammojen kotiruokaa. Jos jo Suomessa maakuntakeittiöt poikkeavat toistaan idässä ja lännessä, niin kuinka iso pala purtavaksi onkaan ruokakulttuurit maailmanlaajuisesti. Ei sen suuruusluokan asioita yhdessä ihmisiässä selvitetä, raapaistaan vain vähän pintaa.
Olin vuosia sitten eräässä infotilaisuudessa, jossa puhuttiin ruokatrendeistä. Esiintyjäksi pyydetty trendinenä kertoi, että italialainen ruoka on (taas kerran) kuuminta hottia ja lähestyi keittiötä siitä näkökulmasta, miltä se New Yorkin Little Italyssa näyttää. Unohtaen mainita tietoa into piukeina imeville kuulijoille, että oikeassa elämässä ei ole olemassa ns. italialaista keittiötä. Kyseisen maan ruokakulttuuri kun perustuu ehkä vahvemmin kuin missään muualla juuri maakuntakeittiöihin. Jos tilaat pestoa Roomassa, tarjoilija saattaa ilmoittaa sinulle kulmakarvojansa kohotellen, että matkustapa sitten Genovaan. Italialaiset varsinkin kun paukuttelevat henkseleitä kotimaakuntiensa herkuista.
Ruoka on asia, josta kaikilla on mielipide. Toisilla jopa intohimoinen sellainen ja sen puolesta ollaan valmiita nousemaan barrikadeille. Viime syksynä seurasin Facebookin kokkiryhmässä kiihkeänä lainehtivaa keskustelua Napolista kotoisin olevasta verace-pizzasta, johon käytetään 0- tai 00- vehnäjauhoa ja paikallista hiivaa. Se kun on ”ainoa oikea pizza” ja muita lättyjä ei saisi pizzaksi edes kutsua. No, ehkä syömme sitten suomalaisittain vain pitsaa. Kuten kielitoimistokin vaihtoehtoisesti suosittaa.
Ruokamaailma on suuri ja avara. Missään keittiössä tai maailmankolkassa ei ole vain yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita. Ranskalaisen ruokafilosofin Jean Anthelme Brillat-Savarinin mielestä uuden ruokalajin keksiminen tuottaa ihmiskunnalle suuremman onnen kuin uuden tähden löytäminen – ja se edellyttää suvaitsevaisuutta myös toisinajattelulle. Ehkä hänen ajatuksissaan oli järjen ääni.
Terveisin,
Himahellan Tiina
Olen Tiina Rantanen, monissa liemissä keitetty ruoka- ja viinitoimittaja, 7 kirjaa kirjoittanut tietokirjailija, kotitalousopettaja, purkkiblondi sekä ylpeä äiti. Olen aina ollut ruokaihminen henkeen ja vereen. Ruokafilosofiani on urani alusta asti ollut: ”Herkkuja helposti”, eikä blogini kotikeittiöön suunnitellut ruokaohjeet tee siitä poikkeusta. Ruoan lisäksi rakastan matkustamista ja maailman katsomista kamerani linssin läpi. Toimittajana otan postauksissani kantaa myös ruokamaailman kuumiin puheenaiheisiin.
Yhteydenotot: tiinajrantanen@gmail.com
Kommentoi
Kommentoi juttua: Makumuistoja kovalevyltäni