Isoäidin kirjeenvaihto -nimisellä palstalla nimimerkki Isoäiti antoi elämänohjeita.

Anoppi-sanalla ei yleensä ole kaunista kaikua.

Useissa maissa anoppijutut ovat pilalehtien mieluisimpia makupaloja. Saksassa ”Schwiegermutter”, rouvan äiti, ankara, pelätty, topakka ja nuorten elämään alituisesti sotkeutuva henkilö, on kuitenkin samalla jonkinlaisen hyväntahtoisen huumorin valaisema. Ehkä juuri sen tähden se näyttää yhä edelleenkin jaksavan huvittaa yleisöään.

Kolkomman kuvan anopista antaa Kalevala, missä anopilla tavallisesti tarkoitetaan miehen äitiä. Häärunoissa kuvataan niitä vaikeuksia, mitkä odottavat nuorta vaimoa, kun hän joutuu ”orjaksi anoppelahan”, missä sa ”kokea, koito, anopin kivistä kieltä” ja missä kova on koulu käyäksesi/piina pitkä ollaksesi./Siell’ on ohjat ostettuna,/varustettu vankirauat/ei ketänä muuta vasten,/ vasten vaivaista sinua.

Tällainen surkea kuvaus tuskin enää pitänee paikkaansa. Kyllä kai useimmissa tapauksissa nykyään suhde anopin ja hänen uusien lastensa välillä on toisenlainen, usein hyvä ja läheinenkin.

Anoppina olemiseen tarvitaan taitoa

Miten siis pitäisi suhtautua lapsensa valitsemaan elämänkumppaniin?

Jos meillä on syytä uskoa, että lapsemme on kiintynyt kunnon ihmiseen, silloin ei meillä saisi olla muita vaatimuksia asetettavana, vaan meidän on avattava kotimme avoimeksi uudelle lapselle.

Jos taas epäilemme valinnan sopivaisuutta, silloin tietysti oikeutemme ja velvollisuutemme on varoittaa lastamme harkitsemattomasta askelesta, joka kuitenkin on hänen tulevalle elämälleen perin ratkaiseva.

Mutta näin saamme menetellä vain heidän ollessaan vielä kihloissa, eikä tällaisesta neuvosta silloinkaan ole useimmiten suurtakaan hyötyä. ”sillä luonto se on, joka tikanpojan puuhun vetää”. Mutta niin pian kuin avioliitto on solmittu, silloin pitää anopin olla tämän liiton tukena ja vahvistajana. Ja siinä hän voikin monin tavoin olla.

Kotiliesi 4/1935

Keskustelu

Meillä ei sitä nimitystä käytetty. Anopin arvon tietää vasta sitten, kun itse on anoppi ja pärjää nuorten kanssa aika hyvin – sanoisin.
Kyllä molempien on ”luovittava”

No on hyviä ja huonoja anoppeja, miniöitä ja vävyjä (ja tietysti appejakin). Itse toivoisin olevaní anoppi, johon vävyni ja miniäni voivat turvautua, kun omat vanhemmat ovat kaukana.
Kuulin tämmöisen sanonnan, joka kertoo jotakin siitä, mitä anopista on aiemmin arveltu: ”Anoppi kuolee sitten, kun helvetissä tarvitaan uutta pirua”. Kamalaa!

Anopistani voisi sanoa,kuten edellä.Nyt kun meillä mieheni kanssa on jo 42v.takana ja hänestäkin tullut vanha enkä minä enää jaksa edes loukkaantua,on tilanne 1+ -0.Minut hän vain on menettänyt en käy enkä soita muuta kuin asiaa.Etsekin jo 3 kertainen anoppi toivoisin ja varon olemasta samanlainen kuin hän on ollut.Yksinkertainen mummo

Minun vävypojallani on ainakin maailman paras anoppi! Tosin enpä olisi voinut parempaa vävyä saada.

Kommentoi juttua: Anoppi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X