Ihmiset

Hilkka Olkinuora: "Vanhempien ja lasten suhde ei ole edunvalvontasuhde – se on löytöretki"

Ihanneperhe, äiti, isä ja kaksi lasta, kirmaa kedolla kuin Trappin perhe pakomatkalla. Mainoksen teksti selittää: ”Enemmän aikaa perheen kanssa.”

Pakomatkalla ollaankin. Arjesta. Tarkoituksena on myydä eineksiä, jotta äiti pääsee keittiöstä mahdollisimman pian elämään oikeampaa elämää muun perheen kanssa.

Ilmeisesti ei juolahtanut mieleen, että yhdessä tehty yhteinen ruoka olisi yhteistä, ehkä peräti hauskaa aikaa.

Tänäkin kesänä roihahti keskustelu siitä, kenen ehdoilla kesää vietetään – ja loppujen lopuksi elämää eletään.

Lasten vai aikuisten?

Onko vanhempien pakko pitkästyä puuhamaassa tai junnuturnauksen kentän laidalla? Onko huono ihminen, jos haluaa lapsivapaat hääjuhlat? Saako mennä tyttöjen kanssa terassille, vaikka vanhemmat tarvitsevat apua kesämökiksi kutsutulla työleirillään? Tohtiiko uhmaikäisiä lapsia ottaa ravintolaan?

”Lapsen ehdoilla” on alkanut ilmeisesti tarkoittaa pienokaisen älypuhelimen räiskeuniversumin siirtämistä tosielämään. Hyvä vanhempi aktivoi, huvittaa, kasvattaa ja miellyttää. Muuten käy – niin, kuinka?

Kysyttäisiinkö lapselta itseltään, mitä tapahtuu silloin kun tapahtuu se, mitä hän tahtoo? Totta kai toivomuslistan pintapaikat täyttyvät ekstraelämyksillä. Mutta niiden alla on piilossa paljon isompia toiveita, niitä joille pieni mieli ei oikein löydä sanoja.

Olla yhdessä. Tulla nähdyksi. Saada jutella. Kokea, että on korvaamaton osa kokonaisuutta.

Omat, lasten ja jopa lastenlasten muistot antavat tässä osviittaa. Mikä sinusta oli lapsena kaikkein hauskinta? Mitä itse kesistäsi muistat? Entä tähänastisesta elämästäsi? Kalaretken? Uimarannan? Iltasadun? Kiireettömyyden? Kahdenkeskisyyden?

Aikuisen ja lapsen hyvän elämän ehdot ovat yllättävän yhteneväiset. Loma, jolla aikuinen viihtyy, on se, jolla hän viihtyy, lapsen kanssa tai ilman – ja päinvastoin. Se voi olla kummankin omaa aikaa tai ison porukan yhteisyyttä. Joskus on hienointa olla ainoana, kaksin aikuisen kanssa, toiste taas vain ikäistensä kanssa, itsenään.

Kauhistelemme yhteiskunnan kahtiajakautumista, mutta kotiimme olemme päästäneet huomaamattamme asumaan kahden kerroksen väkeä.

Nuoret vanhemmat pakenevat töihin. Siellä elo on järkevää, tulokset mitattavia, palautetta saa ja syödessä voi käyttää kahta kättä. Kotona on kaoottista eikä valmista ikinä, vanhempana huomaa vajoavansa lapsuuden tunnereaktioihin, eikä vessan ovea voi laittaa kiinni. Ihmekös sitten, että aikuiselämä houkuttaa ja lapsielämä tuskastuttaa.

Mutta apu on lähellä. Kun olin pahimmin ryytymässä kolmen kurahousuisen kanssa hiekkalaatikolle ja hampaani kirskuivat leikkiessä, lausui lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen pienen evankeliumin: ”Lasten kanssa ei tarvitse yrittää tehdä väkisin sellaista, mistä ei itse yhtään pidä. Kyllä ne vaistoavat, että et ole oikeasti mukana.”

Vanhempien ja lasten suhde ei ole edunvalvontasuhde. Se on löytöretki.

Elämä etenee omilla ehdoillaan, ja niiden kanssa koetamme parhaiten pärjäillä, kesällä ja koko ikämme.