Kilpauimari, nomadi ja surffari – Tampereen Työväen Teatterin uudella johtajalla Otso Kautolla on kiehtova tausta

Poikana ohjaaja Otso Kautto kauhoi vettä altaassa. Myöhemmin surffatessaan hän innostui meren aalloista, niiden valtavasta voimasta. Nyt vastassa on jättiaalto, johtajuus Tampereen Työväen Teatterissa.

Kymmenvuotias Otso Kautto pakkasi vihreän reppunsa ja lähti kävelemään pois Vihdin Palojärvellä sijaitsevan kesähuvilan pihapiiristä. Hän nousi ylös louhikkoista, männikköistä mäkeä. Mäenharjalta näki kauas, aina Kypärjärvelle ja Valkjärvelle asti.

Tuntui, että keuhkot täyttyivät yhtäkkiä mahdollisuuksista.

Kotona Vuosaaressa Otso vietti aikaa metsässä. Hän istui puissa, luki kirjoja ja tarkkaili alhaalla kulkevia ihmisiä.

”Siellä saatoin unelmoida ja kuvitella asioita.”

Ohjaaja, näytelmäkirjailija Otso Kautto, 55, sanoo, että kuvitteluleikit olivat hänelle draaman harjoittelua. Vapautta hän on tavoitellut aina. Kaivannut jonnekin toisaalle.

Nyt Kautto istuu ikkunattomassa neuvotteluhuoneessa Tampereen Työväen Teatterissa. Hihattomassa raitapaidassaan hän muistuttaa sirkuksen voimamiestä. Ilma seisoo.

Kautto aloittaa TTT:n johtajana virallisesti vasta ensi vuoden alussa, eikä omaa huonetta siksi vielä ole.

Vapaata teatterintekijää kutsuu nyt vastuu. Kauton käsiin annetaan yksi Suomen suurimmista ammattiteattereista: neljä näyttämöä, 120 vakinaista työntekijää, kymmenkunta ensi-iltaa ja noin 150 000 katsojaa vuodessa.

”Olen ikäni kritisoinut laitosteattereita. Nyt minun pitää vastata huutooni.”

Lue myös: Ohjaaja Kaisa Korhonen oli isän tyttö

Ohjaajaksi uima-altaassa

Uimaseura Vetehisten valmentaja Nisse Kihlman seurasi Helsingin Suomalaisen yhteiskoulun altaan reunalta Otso Kauton menoa. Kihlman ei koskaan sanonut, mikä uinnissa oli pielessä. Hän kertoi, mitä pitää tehdä, jotta uinti sujuu.

12-vuotiaana Otso alkoi voittaa ikäkausimestaruuksia. 15-vuotiaana hän ui aikuisten SM-mitaleille. Parin vuoden päästä hän oli maajoukkueessa.

”Opin ohjaamisesta enemmän Nisseltä kuin Teatterikorkeakoulussa.”

Teatterissa kuka tahansa katsoja näkee, jos näytelmä ei toimi. Ne, jotka osaavat sanoa, miksi se ei toimi, ovat hyviä kriitikoita. Mutta parhaat ohjaajat osaavat antaa ohjeet, jolla näytelmä saadaan toimimaan, Kautto kiteyttää.

Hän pitää itseään ohjaajana, joka kuuntelee näyttelijää. Tärkeintä on tulla yhdessä oivalluksen äärelle.

”Se, mitä tapahtuu minun ja näyttelijän välillä, on hetki, jossa juttu lopulta syntyy.”

Kautto sanoo ohjanneensa joskus krouvillakin kouralla, kun on pitänyt saada näyttelijät menemään rajoilleen.

”Mutta se, että eläydyn voimakkaasti toisiin, estää minua olemasta kauhea despootti. Jos näyttelijä kärsii migreenistä, saan itsekin pääni kipeäksi.”

Sitä paitsi pakottaminen on huono keino saada aikaan mitään pysyvää.

Otso Kautto

Sprintteri ja runosielu

Kautto on sprintteri kaikessa. Hän saattaa tehdä kuukauden työt viikossa. Parhaiten hän lepää vedessä.

Näytelmiä ja ohjauksia on syntynyt vuosien mittaan paljon. Hän on työskennellyt lukuisille laitosteattereille, perustamalleen Quo Vadis -ryhmälle sekä eri teatterifestivaaleille. Hän on kirjoittanut näytelmiä ja romaanin ja työstää parhaillaan väitöskirjaa rituaaleista.

1980-luvun ryhmäteatteribuumissa syntynyttä Quo Vadista, muun muassa jurtassa näytelmiään esittänyttä ryhmää, Kautto kutsuu laboratoriokseen, jossa hän on merkityksellisimmän teatterin äärellä.

”Koska kenellekään ei ollut varaa maksaa palkkaa, harjoitusolosuhteet piti järjestää sellaisiksi, että ne vastasivat lomaa. Työn itsessään tuli olla palkitsevaa.”

Jos paikka Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalla ei olisi auennut vuonna 1983, Kautosta olisi voinut tulla urheilija. Yli 190-senttisen vartalo on kuin luotu rintauintiin. Kilpailuvietti on kova ja veden taju hyvä.

Nuorukaisena hän tosin pukeutui suuriin villapaitoihin piilottaakseen uimarin lihaksensa, koska runo- ja kuvataidetyttöpiireissä, joita hän palvoi, isot muskelit olivat epäuskottavat.

Syvimmiltään hän halusi olla runoilija. Taiteilija isolla T:llä. Hän tunsi suurta Pariisin kaipuuta.

”Näin itseni polttamassa keskeneräisiä teoksia yhdessä Picasson kanssa pysyäkseni lämpimänä ja ryyppäämässä absinttia Hemingwayn kanssa.”

Kaipuutaan hän toteutti myöhemmin Ranskan rannoilla ja Pyreneillä.

Perhe muutti Ranskaan

Eräänä iltana vuonna 1994 Otso Kautto kuuli sanovansa vaimolleen Marianna Kautolle: mitä jos muutetaan Ranskaan? Perheessä oli kolme pientä tytärtä, Minerva, Carmen ja Ursula, ja neljäs, Kezia, oli jo tulossa. Marianna on lastentarhanopettaja, joka hoiti tuolloin tyttöjä kotona.

Pian Kautot asuivat Pyreneillä. Välillä Otso kävi ohjaamassa Suomessa näytelmiä, jotta perhe eli. Ranskassa näyteltiin Quo Vadiksen kanssa festivaaleilla ja seikkailtiin vuorilla.

Kautto sanoo viettäneensä siellä eläkevuotensa.

”Istuin puutarhassa, join viiniä, poltin sikareita ja mietin, menisimmekö telttailemaan vuorille vai rannalle. Marinoin ja savustin itseäni, kunnes kyllästyin.”

Noina vuosina hän löysi aallot. Otso viehättyi surffauksesta, kun katseli surffareita ja kuuli, miten keski-ikäiset miehet kiljuvat ilosta.

Hän surffasi paljon baskialueella, Estagnotsin loputtoman pitkällä rannalla.

”Aallolla on valtava voima, jonka lautailija saa hetkeksi lainaan.”

Hienoimpia ovat lähdöt. Hetket, jolloin surffari vahaa lautaansa ja näkee, että tuolla breikkaa nätisti.

”Kiinnitän hihnan nilkkaan, lähden juoksemaan rantaan murtuvien kuohujen lävitse ja kauhon. Tiedän, että kohta voi tulla turpaan ja kunnolla.”

Kerran tulikin.

Aalto murtui äkkiä koko voimallaan ja pituudellaan samasta kohdasta.

”Myöhästyin reaktiossani ja sain kimmokkeena laudan kärki edellä silmieni väliin.”

Kun Kautto pääsi pintaan, hän ei nähnyt mitään, mutta hän tunsi, että suu oli täynnä kummaa jauhoa. Kun hänen kätensä osui nenään, hän tajusi, että se on poskella.

Jauho suussa oli nenärustoa.

Sairaalassa hänelle rakennettiin uusi, ”ranskalaisempi” nenä.

Rahoja on aina laskettu

Aina nomadielämä ei ollut jännää. Eikä romanttistakaan.

Joskus vain satoi, oli kylmä ja Kautto yksin värjötteli rannalla Rocinante-pakettiautossaan. Auto oli niin kostea, ettei voinut edes kirjoittaa, koska kynä meni paperista läpi.

”Ajoin ympyrää parkkipaikalla tuuletus täysillä, jotta tavarat kuivuisivat.”

Boheemiudestaan huolimatta Otso Kautolle on ollut tärkeää turvata perheensä talous. Hän kertoo laskeneensa elämässään hyvin paljon rahojaan. Salaa perheeltään.

Otso Kautolla on ollut periaate, että aina on pitänyt olla syrjässä vuoden palkka.

”Silloin minun ei ole tarvinnut ottaa vastaan töitä, joita en halua tehdä. Joskus olen joutunut syömään turvapuskurin ja silloin minusta on tuntunut, että perheemme on vaarassa.”

Kautto ei ole ikinä halunnut ottaa velkaa. Ei edes asuntolainaa.

”Ihminen, jolla on asuntovelkaa, on aina pikkusen pelkurimpi.”

Vaimo tai tyttäret eivät ole valittaneet liikkuvasta elämäntavasta. Kaikki näyttelivät ja sirkustelivat Quo Vadiksessa, ja nyt kolme neljästä aikuisesta tyttärestä työskentelee taidealalla.

”Aion nauttia työstäni röyhkeästi”

Sanotaan, että teatterinjohtajalla on elämässään kaksi onnellista päivää. Se, jolloin hän aloittaa työt, ja se jolloin hän lopettaa ne.

Kautto ei suostu kyynisyyteen. Hän aikoo nauttia työstään röyhkeästi.

Hän ei tarkoita kuitenkaan mitään ”kivan pitämistä”. Hän haluaa luoda TTT:hen kansainvälisen tason ohjelmiston, myös suurelle näyttämölle. Ne kun ovat laitosteattereissa olleet viime aikoina usein omistettuja musikaaleille ja farsseille.

Kautto aikoo ottaa riskejä ja tehdä yhteistyötä pienten teatteriryhmien kanssa. Uusia vakisopimuksia hän ei lupaile. Kun laitosteattereita aikoinaan perustettiin, 80 prosenttia näyttelijöistä työskenteli niissä. Nyt 80 prosenttia työskentelee niiden ulkopuolella.

”En usko, että tulevaisuus syntyy vanhoja menestyksiä kopioimalla. On pakko uskaltaa tehdä uutta.”

Vielä 1980-luvulla Suomessa tehtiin suurille näyttämöille muotokieleltään uutta teatteria, jota ihmiset tulivat katsomaan. Sitten iski lama.

”Ryhdyttiin ajattelemaan, että teatterin pitää tarjota vain hetken unohdus.”

Oltiin varovaisia. Ajateltiin bussilasteja.

Niin sanotut kukkahattutädit, jotka kansoittavat teatterit, eivät ole Kauton mielestä kehityksen jarruna. Nykyiset seitsemänkymppisethän toivat Suomeen rockin, vapaan seksin, huumeet ja modernin kirjallisuuden.

”Ajatus mummojen bussilasteista, jotka haluavat jotain mummotavaraa, pitää päivittää.”

Vaikuttava teatteri synnyttää kauneuskokemuksen, joka muistuttaa rakastumista.

”Se ravisuttaa fyysisestikin.”

Nyt alkaa seikkailu!

Kun Otso Kautto oikein innostuu, hänen lukuisten sormusten koristamat kätensä halkovat ilmaa. Ihan kuin hän kroolaisi.

”Tää on tosi kuumottavaa!”

Hän kokoaa TTT:hen kotikirjoittajien ja ohjaajien joukon, joka tekee yhteistyötä. Hyvien tekstien synty vaatii aikaa. Kiihkeässä tuotantotahdissa tekstit tuppaavat jäädä usein raakileiksi.

Valta, josta meillä puhutaan usein väärinkäytösten kautta, ei häntä himota. Häntä kiinnostaa vastuu teatterin linjasta, ihmisistä. Ja tietysti tuloksesta.

”Kaikki hyvät johtajat, joiden kanssa olen työskennellyt, ovat vastuunkantajia.”

Kautto ei aio myöskään ottaa johtajan roolia. Eihän hän parikymppisenä isäksi tullessaankaan ottanut isän roolia.

”Minusta vain tuli isä.”

Alkaako levoton matkaaja asettua pikkuhiljaa kumminkin aloilleen?

Ei suinkaan!

”Tämä on seikkailu ja toivon mukaan myös sadonkorjuu.”

Hän ei ole hankkinut Tampereelta loppusijoitusasuntoa. Pienen vuokrakaksion vain.

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 18/2018.

Keskustelu

Kommentoi juttua: Kilpauimari, nomadi ja surffari – Tampereen Työväen Teatterin uudella johtajalla Otso Kautolla on kiehtova tausta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X