Avioliittoa repivät alkoholismi, pettämiset, syöpä ja muistisairaus – kun puoliso kuoli, Kristiina ymmärsi, mikä kannatteli läpi vaikeuksien
Kun Kristiina Harjulan, 75, puoliso kuoli vuonna 2015 otsa-ohimolohkon rappeumaan, viha, häpeä, katkeruus ja syyllisyys tulivat yhtenä ryöppynä. Samalla Kristiina huomasi, miten vaikeaa kuolemasta ja surusta puhuminen yhteiskunnassamme on.
Kristiina Harjulan puhelin soi. ”Voisit tulla tänne”, sairaalasta sanottiin. Jukka-puoliso oli viety ryhmäkodista Tampereen yliopistolliseen sairaalaan pari päivää aiemmin. Happisaturaatio oli laskenut. Jukalla oli ilmarinta.
”Miten niin? Kuoleeko se mies?” Kristiina kysyi.
”Sinulle on varattu oma sänky huoneeseen. Voit olla siellä koko yön”, puhelimesta vastattiin.
Kukaan ei maininnut sanallakaan kuolemaa. Mutta Kristiina tiesi: nyt se sitten tapahtuu.
Kun Kristiina saapui osastolle, Jukka oli jo tajuton. Morfiini oli vaikuttanut. Kristiina istui vierelle, piti kädestä ja lauloi Meill´ on metsässä nuotiopiiri -laulua.
Muutama tunti myöhemmin Jukka veti viimeisen henkäyksensä. Ilmaan lehahti vaniljan tuoksu. Samanlainen haju oli leijaillut yhteisen kodin eteisessä, kun vanha kissa oli kuollut vuosia aiemmin. Joku sanoisi sitä kalman hajuksi. Jukka kutsui sitä silloin enkelipölyksi.
Nyt enkelipöly oli laskeutunut Jukan ylle, Kristiina ajatteli. Kuolema oli hyvä, kevyt kuin höyhen.
Kristiina nousi kuolleen miehensä vuoteen viereltä ja kertoi puolisonsa lähteneen. Lääkäri kysyi, mitä kello oli. Kristiina ei muistanut. Papereihin kirjoitettiin: exitus 21.9.2015, kello 22.45.
Kristiina lähti sairaalasta. Muovikassissa oli puolison vaatteet. Verkkarit ja linttaan astutut sandaalit Kristiina heitti matkalla roskakoriin. Kirpparilta ostetusta New York Rangers -collegepaidasta hän ei raaskinut luopua.
Kristiina Harjula: Emme osaa puhua kuolemasta
Vuonna 2022 Suomessa kuoli 63 219 ihmistä. Leskeksi jää vuosittain yli 18 000 henkilöä. Luku kattaa vain aviopuolisot. Jos siihen lisättäisiin seurustelukumppanit ja avopuolisot, määrä olisi sitäkin korkeampi.
Kuolema ja kuolemansuru koskettavat jollain tavalla tuhansia ihmisiä joka vuosi. Silti kuolemasta ei Kristiinan mielestä osata puhua. Hän uskoo, että se johtuu siitä, ettei kuolema enää kuulu jokapäiväiseen elinympäristöömme.
Kristiinan oli siivottava ja tyhjennettävä Jukan huone ryhmäkodissa heti seuraavana päivänä. Se tuntui julmalta. Eikö olisi voinut edes viikkoa odottaa?
Eräs ryhmäkodin asukkaista ihmetteli, miksi Kristiina tyhjensi huonetta. Muille asukkaille ei kerrottu, mitä oli tapahtunut. Kuolema oli asukkaan yksityisasia.
Kun piti lopettaa puolison yrityksen puhelinliittymä, hoitaa yrittäjäeläkeasioita ja selvitellä kuolinpesää, Kristiinan teki vain mieli huutaa: Ettekö ymmärrä, että mies on kuollut!
Kristiinan mielestä kuolema torjutaan jo kielen käytössä. Kun Kristiina työskenteli nuorena toimitusharjoittelijana eräässä lehdessä, hän sai toimituspäälliköltä pyyhkeitä kirjoitettuaan uutiseen, että paikallinen julkisuuden henkilö kuoli. Sitä sanaa ei olisi saanut käyttää. Olisi pitänyt kirjoittaa nukkui pois, lähti tai menehtyi.
”Kuolema-sanaa ei sanota niin kuin siinä olisi jotain häpeällistä. Se pitää saada äkkiä pois ajatuksista. Suru viestii kuolemasta. Siksi surevaa ihmistä ei jakseta. Minua ei kutsuttu enää tuttavien mökeille”, Kristiina sanoo.
Kristiina toivoo, että myös kuolemasta ja surusta puhuttaisiin. Siksi hän kirjoitti leskeydestä kirjan, johon hän haastatteli asiantuntijoita ja muita leskiä. Suru, jollaista en tiennyt olevan – Kertomuksia leskeydestä (Kirjapaja) ilmestyi huhtikuussa 2023.
Samalla kun Kristiina kirjoitti kirjaa, hän ymmärsi, että oma puoliso kuoli jo kolme vuotta ennen kuolemaansa.
Muistisairaus vei puolison jo kolme vuotta aiemmin
”Isä on viety Pitkäniemen sairaalaan psykoosissa”, Kristiinan tytär kertoi puhelimessa syksyllä 2012. Kristiina oli lomalla Italiassa.
Jukka oli käyttäytynyt oudosti jo jonkin aikaa. Aiemmin estynyt ja pidättyväinen mies saattoi istua kahvilassa tuntemattomien pöytään ja kuuluttaa: ”Onpa lihava nainen.”
Yhteisiä vitsejä puoliso ei enää ymmärtänyt. Se mies, jonka Kristiina tunsi, katosi.
Pahinta oli kuitenkin pettäminen. Jukka alkoi kertoa kotona pitelemättömästi tarinoita siitä, kuinka hänellä oli ollut toinen nainen Virossa vuosien ajan.
Ensin puolisolla epäitiin masennusta, sitten kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Lopulta Pitkäniemen sairaalassa otetut magneettikuvat paljastivat diagnoosin: pitkälle edennyt otsa-ohimolohkon rappeuma, etenevä muistisairaus.
Otsalohkot ohjaavat ihmisen käyttäytymistä ja impulssikontrollia. Kun niiden toiminta häiriintyy, muuttuu usein myös sairastuneen käytös. Sairauteen ei ole parannuskeinoa.
Kun Kristiina palasi tyhjään kotiin Italiasta, hän romahti eteisen lattialle ja tajusi huutavansa äitiä.
Muistisairausdiagnoosin jälkeen puoliso ehti olla kotona kaksi kuukautta, kunnes Kristiina sairastui rintasyöpään. Kristiina ei kyennyt hoitamaan puolisoaan oman sairautensa vuoksi, joten Jukka muutti ryhmäkotiin. Siellä hän asui viimeiset kaksi ja puoli elinvuottaan. Loppuaikoina puoliso ei juurikaan puhunut. Kotilomilla häntä oli syötettävä ja hänelle oli vaihdettava vaipat.
”Koen, että rintasyöpä pelasti minut, vaikka meinasin kuolla siihen. Se kuvaa sitä omaishoitajana olemisen rankkuutta.”
Kristiina Harjula löysi rakkauden nuorena – ero meinasi tulla puolison juomisen takia
Sellainen älykkö, aivan James Deanin näköinen, Kristiina kertoi ystävälleen lukion pihalla tammikuussa 1966. Hän oli tavannut uudenvuodenaaton tansseissa pojan, joka oli ollut Saksassa lastaamassa rekkoja.
Jukka oli pyytänyt Kristiinaa mukaansa kolme kertaa, ennen kuin tämä suostui. Illan päätteeksi poika saattoi Kristiinan kotiin ja sanoi: ”Tiedätkö sää tyttö itsekään, kui suloinen sää olet.”
”Eihän sitä voinut vastustaa millään”, Kristiina muistelee.
Häitä vietettiin syyskuussa 1968. Kahdeksan kuukautta myöhemmin syntyi esikoinen. Vuonna 1972 syntyi toinen lapsi.
”Ei silloin mietitty, olemmeko sopivia toisillemme. Toisen iho ja tuoksu riittivät. Vieläkin välillä kaipaan sitä tuoksua pojan poskella tai nenänpielellä”, Kristiina sanoo.
Pelkkää onnea ja auvoa ei avioliitto ollut. Kristiina huomasi jo suhteen alkuaikoina, että Jukalle maistui alkoholi. Sitten juominen alkoi olla päivittäistä.
Keväällä 1986 Kristiina sai tarpeekseen. Kristiina odotti, että puoliso on selvinpäin ja kertoi muuttavansa pois ja aloittavansa uuden elämän. Samalla hän kertoi pettäneensä miestään.
Jukka käveli yläkertaan sanomatta sanaakaan. Seuraavana aamuna hän odotti keittiössä. Kahvi oli keitetty valmiiksi.
”Mää kuitenkin rakastan sua”, Jukka sanoi ja katsoi Kristiinaa silmiin.
Juominen loppui kymmeneksi vuodeksi. Se oli yhteisen liiton parasta aikaa. Rakkaus syveni.
”Tajusimme, mitä sitoutuminen oikeasti tarkoittaa ja mistä meidän kannattaa pitää kiinni. Jälkeenpäin olen ajatellut, että onneksi oli se aika. Se on voimavarani”, Kristiina sanoo.
Hautajaiset menivät sumussa
Hautajaisista Kristiina muistaa vain välähdyksiä. Hän istui etupenkissä. Joku antoi nenäliinan, mutta itku ei tullut. Tyttärillä oli valkoiset ruusut, Kristiinalla punaiset. Arkku oli vaaleaa puuta.
Kristiina tuijotti arkkua, eikä tuntenut mitään. Sitten hän kuuli mielessään Jukan sanat: Lähre ny jo. Sun kuuluu ny mennä, ku sää olet sureva leski.
Arkulla pääsi itkun tapainen. Kristiina mietti, itkikö vain siksi, että niin lesken kuului tehdä. Seuraava itku tuli, kun arkku nostettiin autoon ja verhot vedettiin kiinni.
Puoliso haudattiin samaan hautaan kuin Kristiinan mummu ja vaari. Koska puoliso ei kuulunut kirkkoon, isovanhempien haudasta oli tehtävä sukuhauta. Se oli ainoa keino saada seurakuntaan kuulumaton henkilö haudatuksi tutulle hautausmaalle.
Muistotilaisuuteen Kristiina oli valinnut Nat King Coylen Smile-kappaleen. Kun nauhalta kuului: “Smile, though you heart is aching; smile though it’s breaking”, Kristiina ajatteli, että hänen miehensä lauloi kappaletta hänelle.
Kun Jukan kuolemasta oli kulunut vuosi, sama kappale soi radiossa Muistojen bulevardi -ohjelmassa. Itku tuli jälleen. Nyt se oli vapautuneempaa kuin aiemmin.
Viha, häpeä, syyllisyys ja katkeruus tulivat ryöppynä
Surua kuvataan usein vaiheiden kautta. Yhden teorian mukaan niitä on neljä: sokki, reaktio, käsittely ja sopeutuminen. Tunnetuin lienee psykiatri Elizabeth Kübler-Rossin käsitys. Siinä vaiheita on viisi: kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyntä.
Kristiina ei tunnista vaiheita. Hän ei edennyt surussaan systemaattisesti ensimmäiseltä tasolta toiselle. Kun Kristiinan puoliso kuoli, tunteet tulivat yhtenä rytäkkänä.
Kristiina vihasi miestään. Että toinen kehtasi kuolla ja jättää yksin tuulien tuiverrettavaksi ja säiden armoille!
Hän kadehti ystäviään. Heillä oli Rike tai Make, jonka kanssa mennä kesälomalla mökille ja jonottaa yhdessä koronatestiin. Kristiinalla ei ollut ketään. Kukaan ei kantanut edes hänen kauppakassejaan.
Kaiken maailman neuvojat ärsyttivät. Eivät tässä mitkään Eino Leinon Nocturnet auta! Antaisivat minun olla ja surra, Kristiina ajatteli.
Samaan aikaan hän häpesi itseään. Kuinka hän voi ajatella näin? Kuinka hän voi olla näin alhainen?
Kerran eräs ystävistä kysyi, vieläkö Kristiina suree. Olihan kuolemasta kulunut jo vuosia. Eikö pitäisi mennä eteenpäin? Kristiina tunsi itsensä huonoksi: Enkö osaa edes surra oikein?
Joskus Kristiina itki, ettei jaksa enää olla yksin. Vaikeimpia olivat illat. Viereltä puuttui joku, jonka viereen nukahtaa ja jonka vierestä herätä.
”Suru on jotain, josta juuri ja juuri räpiköi. On kuin haaksirikkoutunut, joka hakee uppotukkia”, Kristiina sanoo.
Paras lohduttaja on ollut arki
Yksinäisyys helpotti, kun nuorempi tytär toi Kristiinalle uuden kissan, Maijan. Kissa oli hyvä kuuntelija. Se ei ottanut kantaa eikä neuvonut ja oli riittävän itsekäs. Kissa tuli yöksi kainaloon ja herätti aamuisin tökkimällä emäntäänsä.
”Paahdoin pitkin Tamperetta diesel-käyttöisellä vanhalla pösöllä ja hain Pirkka-merkkistä kissan tonnikalaa peltipurkissa. Se ei huolinut mitään muuta. Unohdin, että olen leskimummu, kun kissalle piti saada tonnikalaa”, Kristiina sanoo.
Edelleen on aamuja, jolloin Kristiina manaa, että heräsi tähän päivään. Paras lohduttaja surussa on ollut arki. Kristiina tekee heti herättyään aamulenkin Pyynikin ympäri, halaa tuttua puuta ja hokee mielessään Isä meidän -rukouksen pyynnön: Päästä meidät pahasta.
”En ole uskossa, mutta olen huomannut, että rukoukset tuovat lohtua. Mietin aina, mikä on tänään minun pahani – onko se se, että nykerryn itsesääliin? Saan kiinni silloin tunteesta, josta minun on päästettävä irti”, Kristiina sanoo.
Kotona hän keittää kahvin ja puuron ja ripottelee puuron päälle mustikoita ja raejuustoa ja kaataa mehukeittoa. Sitten Kristiina hakee lehden. Hän lukee aina ensimmäiseksi Kamala luonto -sarjakuvan.
Tulevana syksynä puolison kuolemasta tulee kahdeksan vuotta. Suru ei ole kadonnut. Siitä on tullut ystävä. Kun Kristiina ajaa autoa, puoliso istuu repsikan paikalla ja kertoo, mikä kaista pitää seuraavaksi ottaa.
Yksi yhteinen hetki ei koskaan unohdu
Kun Kristiina haastatteli kirjaansa varten muita leskiä, hän päätti esittää heille lopuksi viisi kysymystä, jotka palauttaisivat vaalimaan muistoja. Niistä ensimmäinen oli: Millainen oli yhteisen elämänne varrella se hetki, joka ei koskaan unohdu?
Oman vastauksensa hän tiesi. Kolmisenkymmentä vuotta sitten Kristiina oli pyöräilemässä Ahvenanmaalla puolisonsa kanssa. Hän oli kymmenien kilometrien polkemisesta niin väsynyt, että rojahti illalla kengät jalassa telttaan makaamaan makuupussin päälle.
Jukka kyykistyi vierelle, pyyhkäisi kenkiä ja sanoi: ”Raksun tossuun on tullut pyöränrasvaa.”
Sitä hetkeä ei kuolemakaan veisi pois.
Viimeiseksi Kristiina kysyi haastateltaviltaan: Mitä vielä haluaisit kysyä puolisoltasi?
Kristiina ja Jukka olivat yhdessä 47 vuotta. Silti kysymättä jäi paljon: Millaista oli tulla isäksi 22-vuotiaana? Miltä tuntui mennä naimisiin kanssani? Millaista oli melkein erota? Miksi petit minua? Miltä tuntui, kun rähjäsin vaihtaessani sinulle vaippoja?
Lopuksi Kristiina kertoisi, miten paljon rakasti. Se oli kaikkein tärkeintä.
Lue myös Seura.fi: Sittenkin alkoholistin muija – Vertaistukiryhmässä Kristiina Harjula ymmärsi, ettei toisen juominen ole koskaan puolison vika
Juttua muokattu 12.7.2023: Otsikkoa muutettu.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Avioliittoa repivät alkoholismi, pettämiset, syöpä ja muistisairaus – kun puoliso kuoli, Kristiina ymmärsi, mikä kannatteli läpi vaikeuksien