Tarinat

Kun Sirman 11-vuotias tytär menehtyi auto-onnettomuudessa, äidin sydämestä riistettiin palanen: ”Suru on tie, jota taivalletaan eteenpäin”

Miltä tuntuu, kun oma lapsi lähtee maan päältä ennen vanhempiaan? Sirma Pekkanen tietää. 

Kun Sirma Pekkaselta, 43, kysyy, miltä sinä päivänä tuntui, vastaus on selvä. Epätodelliselta.

Epätodellinen tunne valtasi mielen ensimmäisen kerran silloin, kun puhelin soi elokuisena keskiviikkoaamuna viisi vuotta sitten. Langan toisessa päässä oli poliisi, joka kertoi, että oli tapahtunut vakava onnettomuus. Poliisi epäili, että uhrina olisi Sirman 11-vuotias tytär Susanne.

Ei tämä voi olla todellista, Sirma mietti seuraavan kerran poliisin kyydissä matkalla sairaalaan. On varmasti tapahtunut virhe. On muitakin vaaleita, pitkähiuksisia tyttöjä, joilla on pinkki reppu. Mistä he muka tiesivät, että kyseessä oli Susanne?

Niin kuitenkin oli.

Lue myös: Kaija ja Juha Juurikkala tietävät mitä rakkaudelle tapahtuu, kun toisen aivot vaurioituvat

Perheestä vietiin palanen

Ennen onnettomuutta Susanne oli ollut matkalla kouluun. Viime tipassa ja puolijuoksulla, kuten hänen tapoihinsa kuului. Tavallinen reitti oli täynnä tietöitä, joten viidesluokkalainen oli valinnut toisen reitin. Hän menisi mieluummin yli toiselta suojatieltä, koska kaivinkoneet pelottivat.

Sillä suojatiellä sekä jalankulkijoille että kääntyville autoille paloi vihreä valo samaan aikaan. Mutkan takaa ajoi täysperävaunurekka, kun suojatielle kiirehti pieni tyttö.

Tampereen yliopistollisessa sairaalassa Susanne kiidätettiin leikkaussaliin. Vammat olivat vakavat.

Lääkäri kertoi Sirmalle, ettei tyttö ehkä selviäisi. Hän kuitenkin lupasi, että tekisi kollegoidensa kanssa kaikkensa niin kauan kuin jotain olisi tehtävissä. Pieni toivo oli jäljellä, ja siihen toivoon Sirma takertui.

Susanne oli koko päivän leikkaussalissa. Leikkauksen jälkeen lääkäri tuli kertomaan uutiset. Susanne ei selviäisi. Yöllä Susanne menehtyi.

Seuraavina viikkoina Sirma itki ja itki. Juuri kun itku tuntui helpottavan, se vyöryi aaltona takaisin. Suru tuntui fyysisenä kipuna, hengenahdistuksena ja paniikkikohtauksina.

Päivät menivät sumussa, kun muistamisia tulvi joka paikasta ja ihmisiä kävi vierailulla.

Kotona oli ahdistavaa, varsinkin yksin. Susannen läsnäolo tuntui kaikkialla. Hänen huoneessaan, tavaroissaan ja vaatteissaan. Sirma mietti, että ehkä tyttö oli vain kylässä ja tulisi vielä takaisin. Mutta ruokapöydän yksi tuoli jäi pysyvästi tyhjäksi.

Lue myös Seura.fi: Menehtynyt Leon kulkee aina äitinsä Lotta Merenmiehen mukana: ”En pääse poikani menettämisestä koskaan yli”

Yliajaja selvisi sakoilla

Susannen yliajaja sai ajokiellon ja sakkoja, vaikka syyttäjä ajoikin miehelle syytettä kuolemantuottamuksesta ja törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.

Sirma ei usko, että rekkaa ajanut mies olisi ajanut tytön ylitse tarkoituksella.

”Eikä se meidän Susannea tuo takaisin, vaikka hän olisikin joutunut vankilaan. Kyllä normaali ihminen järkyttyy tällaisesta jo pahasti. En tiedä, pystyykö hän ajamaan rekkaa enää. Aikamoinen rankaisu hänenkin elämässään”, Sirma sanoo.

Yliajajaa Sirma ei ole koskaan tavannut kasvotusten. Sen verran hän tietää, että rekkaa ajaneella miehellä on samanikäisiä lapsia.

”Oikeudenkäynnin aikaan ajattelin, että oma tilanteeni vain pahenee, jos joudun hänet näkemään. Nyt jälkeenpäin mietin, olisiko ollut parempi, jos hänellä olisi ollut kasvot”, Sirma sanoo.

Anteeksipyyntöä Pekkasten perhe ei ole yliajajalta saanut. Ei korttia, kukkia tai tekstiviestiä.

”Olisin odottanut edes jonkinlaista osanottoa. Pieni ele olisi merkinnyt paljon. Se, että hän olisi edes jollain tavalla lähestynyt meitä.”

Sirma miettii, mitä haluaisi sanoa kuskille tänä päivänä. Eikä ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Sitä hän on miettinyt vuosien varrella paljon.

”En tiedä, mitä olisin tehnyt viisi vuotta sitten. Olisin varmaan käynyt päälle. Ahdisti ajatuskin kohdata henkilö, joka on tappanut lapseni”, hän sanoo.

”Mutta jos nyt hänet tapaisin, pystyisin varmaan keskustelemaan. En ole enää niin syvällä tuskassa ja surussa kuin alkuaikoina. Kysyisin, miltä tuntuu tappaa ihminen.”

Vertaistuki auttoi surussa

Kun Susannen kuolemasta oli kulunut jonkin aikaa, sairaalasta soitettiin Sirman miehelle. Oletteko tutustuneet kriisimateriaaleihin? Tarvitsetteko apua?

”Mies oli sanonut, että kyllä me pärjätään”, Sirma sanoo nyt naurahtaen.

”Ehkä he olisivat voineet soittaa mieluummin minulle. Minä kyllä kaipasin tukea ja väylää puhumiselle.”

Pian niitäkin onneksi löytyi. Sairaala järjesti Pekkasten perheelle istunnon, jossa käytiin tapahtunutta läpi psykologien ja kriisityöntekijöiden avustuksella. Sirma sai työterveyslääkärin kautta lähetteen psykologille, joka on auttanut käsittelemään surua ja menetystä. Myös sukulaiset ja muut läheiset ovat olleet tukena.

”Joku ei ehkä tiedä mitä sanoa ja on hiljaa, mutta kaikki kuuntelevat. Heistä on ollut valtavasti apua.”

Iso apu on ollut myös vertaistukea tarjoavasta KÄPY ry:stä, joka auttaa lapsensa menettäneitä perheitä ja vanhempia. Koska Sirman ystäväpiirissä ei ole ketään lapsensa menettänyttä, järjestön tarjoama vertaistuki on ollut korvaamatonta.

Sirman miehelle tunteista puhuminen on vaikeampaa. Hän käsittelee asioita yksinään esimerkiksi lenkkeillessään.

”Hän suree niin eri lailla kuin minä. Kesti pitkään, että opin hyväksymään, että me olemme erilaisia surijoita. Hän on minun tukenani ja kuuntelee, mutta itselle on hetkittäin tullut huono omatunto ja riittämätön olo, kun en osaa häntä auttaa”, Sirma sanoo.

Nykyään Sirma ymmärtää aiempaa paremmin, että kaikki käsittelevät vaikeita tunteita eri tavoin. Saman viestin Sirma haluaisi välittää myös muille menetysten kanssa kamppaileville.

”Ei ole yhtä oikeaa tapaa selvitä surusta. Toinen kuuntelee musiikkia, toinen puhuu, toinen menee kävelylle metsään. Mikään ei ole parempi tai huonompi tapa.”

Syvyyksistä on tie ylöspäin

Sirma ei halua jäädä vellomaan huonoon oloon ja kantamaan kaunaa Susannen yliajalle. Viisi vuotta onnettomuuden jälkeen olo on jo parempi eikä jokainen hetki ei ole enää niin raastava. Silti Susanne on mielessä päivittäin.

”Ajattelen, että suru on tie, jota taivalletaan eteenpäin. Välillä se on kivikkoinen polku, välillä tulee raskas ylämäki, mutta olen mennyt omalla taipaleellani eteenpäin.”

Yhä tulee päiviä, jolloin ikävä kuplii vahvana pintaan. Susannen syntymäpäivänä, onnettomuuden vuosipäivänä, äitienpäivänä. Silloin Sirma vie haudalle lyhdyn tai vaaleanpunaisia ruusuja. Sytyttää kotona Susannen kuvan viereen kynttilän.

”Ei Susanne haluaisi, että lopetan elämisen”, Sirma sanoo.

”Appiukkonikin sanoi joskus, että onhan sinulla vaikka kuinka paljon syitä jatkaa. Toinen lapsi ja meidät kaikki. Sinua rakastetaan. Sinulla on paljon syitä elää.”

Ja totta se on, Sirma miettii. Kaikkea ei kannata heittää hukkaan. Ei, vaikka pala sydämestä on poissa.

”Kaipaan Susannessa ihan kaikkea. Mitään piirrettä en jättäisi hänestä pois, koska silloin hän ei olisi Susanne, vaan joku muu. Haluan muistaa hänet äidin tyttönä. Iloisena, ystävällisenä ja mielikuvitusrikkaana lapsenani.”