Pirkko, 83, päätti välttää yksinäisen vanhuuden ja muuttaa yhteisöön: ”Olen hirveän yksin maailmassa, kun olen perheetön”
Kuinka pärjätä kotona mahdollisimman pitkään ja välttää yksinäinen vanhuus? Ulla muutti tyttärensä naapuriin. Pirkko, Leena ja Marjut siirtyivät jo hyvissä ajoin yhteisölliseen senioritaloon.
Pirkko Tarvainen, 83, oli vasta nelikymppinen, kun alkoi suunnitella missä asuisi vanhoilla päivillään. Pohdintaan kannusti hänen tilanteensa.
”Olen hirveän yksin maailmassa, kun olen perheetön. Sukulaisiakin on vain muutama.”
Konkreettinen ratkaisu alkoi hautua Pirkon päässä jo 1980-luvulla, kun hän kuuli tanskalaisesta yhteisöasumisesta. Siis talosta, jossa jokaisella oli oma koti, mutta naapurusten kesken kokkaillaan yhteisiä aterioita yhteiskeittiössä ja muutenkin puuhataan yhdessä kaikkea mukavaa.
Tänään entinen television tuotantotoimittaja Pirkko asuu yhteisöllisessä senioritalo Kotisatamassa Helsingissä eikä voisi olla tyytyväisempi.
”Ajatusta vanhenemisesta väistellään helposti”
Moni keski-ikäinen ajattelee huolestuneena lähestyvää vanhuuttaan. Kuinka pitkään pärjään kotona? Monet elävät ihan normaalia elämää vielä kahdeksankymppisinä, jotkut jopa yhdeksänkymppisinä. Usein elämän loppuvaiheen vaikeampi jakso on suhteellisen lyhyt.
”Ajatusta vanhenemisesta väistellään helposti. Kotona pärjäämisen ongelma saattaa sitten tulla eteen kertarysäyksellä, jos jotain ikävää tapahtuu. Edessä voi olla kriisimuutto”, ikäihmisten asumista tutkinut sosiologi Outi Jolanki sanoo.
Useimmat kuitenkin pohtivat asumisratkaisujaan, kun ikää alkaa kertyä. Vakuutusyhtiö Ilmarisen omille asiakkailleen tekemässä tuoreessa kyselyssä kaksi kolmesta eläkeläisestä kertoo miettineensä, miten voisivat varmistaa itsenäisen pärjäämisen omassa kodissaan. Mieluiten vastaajat ratkaisisivat asian muuttamalla lähemmäksi läheisiään tai remontoimalla nykyisen asunnon sellaiseksi, että siinä voisi majailla mahdollisimman pitkään. Kaksi kolmesta on kiinnostunut yhteisöllisestä asumisesta ainakin ajatuksen tasolla. Varsinkin naiset syttyvät tälle vaihtoehdolle.
Ulla Kautto ei ole yksi heistä.
Välimatka kasvoi
Ulla Kautto on nyt 88-vuotias. Silloin, kun hän vielä oli tuore eläkeläinen, hän asui yksin tavallisessa kerrostalossa Helsingin Vuosaaressa. Kodin vieressä oli taiteilijatalo, jossa asui monta Ullan läheistä ystävää. Siellä oli yhteisöllinen meininki. Ulla vietti ystävien kanssa paljon aikaa, mutta ei harkinnut taloon muuttoa.
”Talossa oli liikaa draamaa.”
Ulla ei juuri ennakoi tulevaisuutta asumisratkaisuissaan, vaan reagoi tilanteisiin sitä mukaa kun ne tulevat vastaan. Noin 75-vuotiaana Ulla halusi asumaan paikkaan, jossa saisi tarvittaessa apua ja palveluita. Hän muutti senioritaloon kilometrin päähän taiteilijatalosta.
Alkuun Ulla tapasi taiteilijataloystäviään. Mutta kun rollaattori tuli mukaan kuvioihin, kilometrin matka kasvoi liian pitkäksi. Joskus ystävät tulivat häntä tapaamaan, mutta se ei pysäyttänyt asioiden kulkua.
”Aloin valua pois vanhasta tuttavapiiristäni. Tähän vaikutti sekin, että pari läheisintä ystävääni sieltä kuoli. Olin pian aika yksin.”
Ullan tytär, koreografi ja flamencotanssija Kaari Martin, kävi äitinsä luona aina kun pystyi. Se ei ollut usein. Kaari asui tuolloin perheineen Helsingin toisella laidalla. Hän pyörittää työkseen miehensä, muusikko Roni Martinin kanssa kansainvälistä taiteilijaryhmää. Työ on kaikin puolin epäsäännöllistä. Heidän arkensa vaativuutta lisäsi se, että toinen tuolloin vielä pienistä lapsista on autistinen.
Kauheaa: joka päivä bingoa
Ulla yritti hakea seuraa muista senioritalon asukkaista, mutta hengenheimolaisia löytyi vain yksi. Tutustuminen oli tehty helpoksi, sillä tarjolla oli erilaisia kerhoja. Luku- ja taidepiiri kiinnostivat Ullaa, joka oli tehnyt työuransa WSOY:n studiopäällikkönä. Hän johti kustannusliikkeen visuaalisesta puolesta vastannutta taiteilijajoukkoa ja oli itsekin nuorena haaveillut taidemaalarin urasta.
Senioritalon kerhotoiminta kuitenkin näivettyi määrärahojen puutteeseen. Jäljelle jäivät bingo ja yhteislaulut.
”Joka päivä bingoa. Ihan kauheaa”, Ulla sanoo.
Kaari ihmettelee, miksi ikäihmisiä aletaan kohdella kuin päiväkotilapsia.
”Kaikilla on takanaan elettyä elämää ja kokemus siitä, minkälaiset ihmiset ja toiminta ovat heille tärkeitä. Yhtäkkiä oletetaan, että kaikki ikäihmiset haluavat hengata toisten ikäihmisten kanssa ja kuunnella hanurimusiikkia.”
Mitä enemmän Ulla alkoi tarvita Kaarin apua, sitä vaikeammaksi yhtälö muodostui. Runsas vuosi sitten he tekivät ison ratkaisun: he kaikki muuttivat pois pääkaupungista, jotta voisivat asua lähekkäin ja perhe voisi olla Ullan turvana. Paikaksi valikoitui Karjalohja, koska Kaarin perheellä oli siellä tontti ja talo. Ullalle ostettiin kaksio läheisestä senioririvitalosta, sillä vuokra-asuntoja ei ollut tarjolla.
Lue myös Anna.fi: Perushoitaja Eeva Siitonen halusi hoitaa vanhuksia kiireettä – perusti kyläkouluun pienen hoivakodin, jossa tunnelma on kuin mummolassa
Uusi koti oli pettymys
Paperilla hieno järjestely oli tuolloin 87-vuotiaalle Ullalle hyvin rankka. Ensimmäiset viikot uudella paikkakunnalla Ulla vietti sairaalassa. Viime kevät ja kesä kuluivat kuntoutuskodeissa, joissa hän elpyi kotona-asumiskuntoon. Parissa kuntoutuspaikassa Ulla sai kokea, miltä yhteisölliseksi järjestetty asuminen tuntui.
”Se oli ahdistavaa, kun yhteisö ei tuntunut omalta.”
Toivuttuaan kahdeksan kuukautta Ulla oli fyysisesti valmis siirtymään uuteen kotiinsa. Henkinen sopeutuminen on vielä käynnissä.
”Tämä asuminen on ollut pettymys. Kuvittelin etukäteen, että näkisin Kaarin perhettä enemmän.”
Äidin ja tyttären kotien välissä on ylämäki, jota Ulla ei pääse kulkemaan rollaattorillaan. Häntä pelottaa istua pyörätuolissa, kun vävy kuljettaa hänet kylään. Perheen koti ei myöskään ole esteetön. Erityisen hankalaa on wc:ssä käynti.
Kaaria puolestaan sitovat uudessa kotipaikassa samat arjen tiukat reunaehdot kuin aiemminkin: epäsäännöllinen työ ja nyt teini-ikäiseksi kasvanut esikoinen, jota ei autismin takia voi jättää hetkeksikään yksin. Kaari ei voi lähteä äidin luo ilman järjestelyjä.
”Näemme kuitenkin äidin kanssa tuhat kertaa useammin kuin Helsingissä. Käyn hänen luonaan niin usein kun pystyn.”
Ulla ei pärjäisi ilman kunnan kotihoitoa, joka käy auttamassa häntä neljä kertaa päivässä.
Ei äidin kohtaloa
Helsinkiläinen Leena Vahtera, 77, jäi yllättäen leskeksi kuusikymppisenä. Pari kuukautta myöhemmin hänen vanha äitinsä kuoli. Menetykset vaikuttivat Leenaan kahdella tavalla. Yhtäältä oli pakko hyväksyä, että tulevaisuus olisi miehen kuoltua kovin toisenlainen kuin hän oli ajatellut. Toisaalta äidin viimeiset vuodet saivat Leenan varmaksi siitä, että samanlaista vanhuutta hän ei halua itselleen.
”Espoolainen äitini eristäytyi kotitaloonsa eikä päässyt liikkumaan sieltä mihinkään. Hän oli hirveän yksinäinen. Siitä se lähti, että rupesin etsimään tämmöistä vaihtoehtoa.”
”Tämmöinen vaihtoehto” on yhteisöllinen senioritalo, sillä Leena halusi, että hänellä olisi ihmisiä ympärillään ja helppo liikkua minne haluaa. Kahden poikansa harteille hän ei halunnut sälyttää taakkaa.
Vähän ennen kuin Leena jäi eläkkeelle kiinteistönvälittäjän työstään, hänen silmiinsä osui lehtijuttu yhteisöllisestä senioritalo Loppukiristä. Talo oli Aktiiviset Seniorit -yhdistyksen idean tulos. Kun Leena huomasi, että yhdistys suunnitteli toista yhteisöllistä senioritaloa, hän lähti hankkeeseen mukaan. Sitä tietä hän päätyi Kotisataman asukkaaksi ja Pirkko Tarvaisen naapuriksi, kun talo valmistui vuonna 2015.
Lue myös Anna.fi: Minna Lindgren, 58, odottaa uteliaana villejä ja vapaita seniorivuosia, mutta yhdestä asiasta hän ei haaveile: ”En voi asettaa unelmiani muiden varaan”
”En halua kenenkään vaivoiksi”
Myös kirjailija ja entinen toimittaja Marjut Helminen, 76, on heidän naapurinsa. Hänellä on samanlainen kokemus oman äitinsä viimeisestä kymmenestä vuodesta.
”Voi kun kuolisi jo pois, äiti sanoi, kun menin hoitamaan hänen asioitaan. Hänen yksinäisyytensä oli todella raskasta.”
Kuusikymppisenä Marjut alkoi katsella silloista kerrostalokotiaan kriittisellä silmällä. Häntä oli alkanut huipata hissittömän talon kierreportaissa. Hirvitti ajatella, miten vaikeaksi tilanne muuttuisi iän karttuessa.
Hän alkoi haikailla hissitaloon, mutta vielä enemmän häntä houkutteli paikka, jossa elämä olisi sosiaalista ja virikkeellistä ilman suurempia järjestelyjä.
”Olen eronnut ja minulla on yksi lapsi. Sisaruksia kyllä on, mutta en halua kenenkään vaivoiksi.”
Kotisatamassa asuvien aikuiset lapset ovat tyytyväisiä: kun äiti on aktiivinen kotiyhteisössään, hän sekaantuu heidän asioihinsa vähemmän.
Johtajattomuus vaatii asukkailta paljon
Kotisataman asukkaat päättävät yhdessä kaikista yhteisistä asioista. Kuten siitä, että talossa kokataan yhteinen ateria jokainen arkipäivä, tai että siellä harrastetaan ja juhlitaan yhdessä. Kukin allekirjoittaa asunnon ostaessaan sopimuksen, jossa sitoutuu toimimaan yhteisöllisyyden eteen voimavarojensa mukaan.
Iso juttu Kotisatamassa on johtajattomuus.
”Se vaatii meiltä paljon, koska me ollaan kaikki sen ikäisiä, että työyhteisöissämme on ollut melkomoiset hierarkiat”, Marjut sanoo.
Johtajattomuudella taataan se, että vahvat persoonat eivät jyrää muita ja ala päättää asioista oman mielensä mukaan. Päätökset tehdään yhteisessä kokouksessa, mutta ennen sitä asiat valmistellaan ja niistä keskustellaan pienemmissä ryhmissä, jotta hiljaisemmatkin saavat äänensä kuuluville.
Kotisataman yhteisöllisyys syntyi jo ennen talon valmistumista, koska kaikki olivat mukana suunnittelemassa tulevaa toimintaa. Yhteen hiileen puhaltamisen tunne on ollut vahvaa. Sittemmin taloon on muuttanut joitain, joille yhteinen tekeminen ei ole yhtä tärkeää.
”Se herättää keskustelua, vaikka täällä ei pakoteta ketään. Miksi muuttaa tällaiseen taloon, jos ei halua olla tekemisissä muiden kanssa?” Leena sanoo.
Nainen puhuu usein miehen muuttamaan senioritaloon
Seitsemänkymppiset naiset ennakoivat, suunnittelevat ja muuttavat miehiä helpommin esteettömiin senioritaloihin, kertovat tutkimukset. Pariskunnissa nainen puhuu miehen muuttamaan.
”Tämä voi muuttua tulevaisuudessa, kun uusilla sukupolvilla on erilaiset roolit”, tutkija Outi Jolanki sanoo.
Tutkimukset kertovat myös sen, että yhteisöllinen asuminen parantaa elämän laatua. Se lievittää yksinäisyyttä ja tuo turvallisuuden tunnetta.
”Naapureilla on kotiavaimeni. Minulla on myös muutaman täällä asuvan kanssa WhatsApp-ryhmä, jossa me laitetaan joka päivä puoleen päivään mennessä viesti, että kaikki on ok”, Pirkko Tarvainen kertoo.
Yhteisöllisessä talossa asukkaat osallistuvat taloyhtiön ja yhteisön päätöksentekoon. Ihmiset pääsevät hyödyntämään osaamistaan ja taitojaan muiden hyväksi. Tämä lisää tunnetta oman elämän merkityksestä.
Miksi ihmeessä yhteisöllistä senioriasumista ei ole enemmän?
”Syitä on varmaan monia. Ajatellaan, että kyseessä on jonkinlainen hippikommuuni, tai pelätään, että asukkaille lastataan liikaa velvollisuuksia. Yhteisöllinen rakentaminen mielletään kalliimmaksi kuin tavallinen rakentaminen”, Jolanki luettelee.
Kovempi hinta muodostuu, kun rakennuttaja joutuu jyvittämään yhteistilojen hinnan asuntojen hintaan tai vuokraan. Aina hintaero tavalliseen rakentamiseen ei ole merkittävä. Kotisatamassa on viisisataa neliömetriä yhteistilaa. Se ei kuitenkaan juuri nostanut asuntojen neliöhintoja, kun vertaa samalle tontille rakennettuun tavalliseen taloon.
Ristiriidoilta ei vältytä
Tarkkaa lukumäärää yhteisöllisissä senioritaloissa asuvista ei ole. Yhteisöllisyyttä hyödyntäviä konsepteja on muutamia. Esimerkiksi Jyväskylässä Jaso-asumisoikeustaloissa asukkaiden tukena on asukastoiminnan ohjaaja. Anne Höyhtyä on yksi heistä. Hän ohjaa ja neuvoo arjen sujumisessa, mutta työn ydintä on kätilönä toimiminen yhteisöllisyyden synnyttämisessä.
”Innostan, kannustan ja autan alkuun. Kaikki toiminnan ja tekemisen ideat tulevat kuitenkin asukkailta itseltään, ja he pääosin vetävät ja ylläpitävät toimintaa”, Anne Höyhtyä sanoo.
Palvelutaloissakin yhteisöllisyyttä on hyödynnetty: turkulaisessa Nonna Linnassa asuu ikäihmisiä ja nuoria, ja tamperelaisessa Kuusela-keskuksessa päiväkoti ja palvelutalo toimivat samassa rakennuksessa.
Juuri nyt trendinä ovat monisukupolviset yhteisökorttelit. Niissä yksi talo voi olla senioreille, toinen opiskelijoille, kolmas vuokralaisille neljäs omistusasujille.
”Yhteisöllisyyden mahdollisuus tulee siitä, että tilat luovat kohtaamiselle paikkoja, kun kaikki kulkevat korttelipihan läpi tai tapaavat yhteistiloissa”, Jolanki sanoo.
Yhtä hyvin tilanne voi kääntyä kyräilyksi, sillä yhteisöllisyys ei synny itsestään. Asukkaiden on sitouduttava yhteisön rakentamiseen.
Missään yhteisössä ei myöskään vältytä ristiriidoilta. Kotisatamassa asia on ratkaistu niin, että yksimielisyyttä ei edes tavoitella.
”Tavoittelemme sitä, että kaikki pystyvät elämään päätöksen kanssa, vaikka olisivat eri mieltä. Emme halua sitä, että kaikkien pitäisi olla yhtä mieltä. Ihmisillä on erilaisia näkemyksiä omien kokemustensa pohjalta ja se vain rikastaa elämää”, Marjut sanoo.
Ulla Kauton asumisratkaisusta puuttuu tällainen yhteisön tuoma kuorma. Sen kääntöpuolena on usein yksinäisyys. Onneksi edessä on pian kesä, jota hän pääsee viettämään tyttären pihan siimekseen –mikäli kunto kestää lyhyen pyörätuolimatkan.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 8/2024.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Pirkko, 83, päätti välttää yksinäisen vanhuuden ja muuttaa yhteisöön: ”Olen hirveän yksin maailmassa, kun olen perheetön”