Vakavasti sairaiden lasten kanssa työskennellyt Auli: ”Yhä kaikkien vuosien jälkeen sairaan lapsen vuoteen vierellä herää yksi ja sama kysymys”
Aulin isä kuoli, kun tyttö oli kymmenvuotias. Se vaikutti myös ammatinvalintaan Oulun kaupunginsairaalan sairaalasielunhoidossa.
Vahvoja muistikuvia on kolme. Ensimmäisessä Auli Kipinä on aivan pieni, vilttiin kääritty taapero. Isä kantaa häntä sylissään pihan poikki saunalle. Isän sylistä Auli näkee pimeällä taivalla tuikkivat tähdet. Perille saunaan joku on jo sytyttänyt kynttilän.
”Tämä hetki tulee aina mieleeni, kun haistan kynttilävahan tuoksun”, Auli sanoo.
Seuraavassa muistikuvassa Auli on vähän vanhempi. Isä tulee pitkän päivän päätteeksi kotiin tiilitehtaalta. Auli on odottanut häntä kuumeisesti ja saa isältä tuliaisiksi pyöreän, tiilestä tehdyn pallon.
”Se oli ihmeellinen pallo, minun aarteeni.”
Viimeistä mielikuvaa Auli ei pystynyt ensimmäiseen kymmeneen vuoteen edes ajattelemaan ilman, että kyyneleet karkasivat poskille.
Tässä viimeisessä muistikuvassa isä on ollut jo pitkään sairas. Hän ei jaksa käydä töissä, istuskelee vain kotosalla. Auli on kymmenvuotias, kun isä lähtee käymään lääkärissä muutaman kilometrin päässä.
Pian kotioven eteen pysähtyy taksi, jota ajaa tuttu mies, Gunnar. Isä istuu taksissa, ja Gunnar tulee kertomaan Aulille, että isä pitää viedä sairaalaan. Isä ei nouse enää autosta. Auto lähtee liikkeelle, ja isä vilkuttaa Aulille vielä ikkunasta.
Se on viimeinen kerta, kun Auli näkee isän elossa. Seuraavaksi ovelle kiirehtii naapuri. Aulin kotona ei ole puhelinta, joten naapuria on pyydetty kertomaan, että isä on kuollut.
Sen jälkeen kuluu useita hiljaisia vuosia, joina isän kuolemasta ei puhuta mitään. Äiti, Auli ja hänen viisi sisarustaan jatkavat elämäänsä jotenkuten, eikä isän poismenosta puhuta, ainakaan lapsille.
Auli vaikenee itsekin. Vasta pitkälle päälle parikymppisenä hän alkaa käsitellä isän ikävää terapeutin kanssa.
”Isä oli niin kovin rakas.”
Lue myös: Kokemuksia läheisten saattohoidosta – näin Kotilieden lukijat kertovat
Auli päätyi kutsumusamattiinsa, koska häntä pyydettiin siihen
Isästä on kerrottava tämän tarinan aluksi, koska isällä on sormensa pelissä siitä, että Auli ryhtyy auttamaan työssään läheisensä menettäneitä.
Kuolemasta tulee hänelle ikään kuin työkaveri, sillä hän ryhtyy tekemään työtä vakavasti sairaiden lasten ja näiden vanhempien kanssa.
Auli on aina pitänyt lapsista. Nuorena tyttönä hän hoiti tuttujen muksuja. Reilusti parikymppisenä hän hakeutui kutsumusammattiinsa, seurakuntien lastenohjaajaksi.
Sairaalatyöhön Auli päätyy 2000-luvun alussa, mutta ennen kuin päästään sinne asti, täytyy vielä kertoa yksi tarina siitä, miksi Oulun seurakuntien johtava sairaalapastori pyytää Aulia työkaverikseen.
Raskas synnytys yhdeksän vuoden yrittämisen ja odottelun jälkeen
Tämä tarina alkaa siitä, että Auli ja hänen puolisonsa yrittävät lasta pitkään, yhdeksän vuotta. Viimein yritys onnistuu ja Auli tulee raskaaksi.
24. raskausviikolla ilmaantuu kuitenkin ongelmia. Aulia alkaa supistella voimakkaasti ja aivan liian aikaisin. Lääkäri ilmoittaa suoraan: mitään ei ole tehtävissä, lapsi tulee ulos. Tuskin jää henkiin.
”Sellaisessa tilanteessa kaikki muut asiat elämässä jäävät aivan taka-alalle,” Auli muistelee lähes 30 vuoden takaisia tapahtumia.
Auli otetaan sisään osastolle, missä synnytystä yritetään pidätellä. Viidentenä päivänä mitään ei ole enää tehtävissä. Lapsi syntyy ja hänet riipaistaan keskoskaappiin, jota isä lähtee hoitajan kanssa juoksuttamaan teho-osastolle toiselle puolelle sairaalaa.
Auli rukoilee, että lapsi saisi elää. Älä ota pois tätä lasta, hän toistaa.
Teho-osastolla kello kulkee aluksi sekunnin kerrallaan, sitten aletaan puhua tunneista ja pikkuhiljaa päivistä.
”Mitä siinä silloin ajattelin, en osaa sanoa, mutta sen osaan, että menettämisen pelko on vahva tunne.”
Parin päivän ikäisellä vauvalla todetaan verenvuotoa aivoissa. Lääkäri arvioi, että hänelle jää pysyviä vaurioita. Kahden viikon ikäisenä hänet otetaan pois hengityskoneesta, mutta vauva on yhä liian heikko hengittämään itse.
Viimein kahta viikkoa ennen virallista laskettua aikaa parikiloinen uusi ihminen pääsee vanhempiensa kanssa kotiin. Lopulta ainoa vamma, joka hänelle jää, on hieman vuotava ääni.
”Tänä kesänä tämä pienokainen muuttaa puolisonsa kanssa Oulusta Helsinkiin. Hänestä on tullut sairaanhoitaja”, Auli kertoo.
Sairaalasielunhoitajan työssä tarvitaan ennen muuta hyviä tuntosarvia
Oulun seurakuntien johtava sairaalapastori on koko matkan Aulin tukihenkilönä lasten teho-osastolla. Vuosia myöhemmin hän pyytää Aulia töihin sairaalaan.
Nyt Aulilla on yli 20 vuoden kokemus siitä, millaisia tunteita ja ajatuksia käydään läpi vakavasti sairaiden lasten perheissä. Hän on kohdannut satoja syöpään sairastuneita, onnettomuuksissa loukkaantuneita, vaikeasti vammaisia tai monella muulla tavalla apua tarvitsevia lapsia ja heidän vanhempiaan.
Auli miettii menneitä vuosia kotisohvallaan Oulun Hintassa.
Hän on ensinnäkin huomannut, että sairaalaan päätyvät yhä sairaammat lapset, jotka myös viipyvät siellä pidempään.
”Mutta vaikka lapsi olisi kuinka sairas, hänestä löytyy aina iloa, mitä yhä vieläkin ihmettelen.”
Käytännössä hänen työnsä on ollut järjestää lapsille mukavaa puuhaa, leikkejä, askartelua, vaihtelua sairaalan rutiineihin. Hän on pitänyt osastoilla kerhoa ja kiertänyt potilashuoneissa. Ja siinä sivussa kuunnellut myös lasten vanhempia.
Sairaat lapset eivät välttämättä jaksa leikkiä pitkään, eikä kaikilla pysy vaikkapa sakset käsissä.
Tärkeimmiksi työkaluikseen Auli mainitsee toimivat tuntosarvet. Sairaalassa törmää usein tilanteisiin, joissa on hyvä pysyä taka-alalla, ja toisaalta tilanteisiin, joissa perheen ulkopuolinen ihminen tuo hetken helpotusta.
”Monelle vanhemmalle on tärkeintä, että paikalle tulee joku ulkopuolinen, joka pystyy antamaan lapselle iloa. Että on joku sellainen, joka ei pistä eikä puristele.”
Monet potilaat ovat jääneet Aulin mieleen. Hetken mietittyään hän muistaa uransa alkuvaiheilta viisivuotiaan pojan, jolla oli pahoja kipuja. Potalla istuessaan pieni potilas pyysi päästä Aulin vetämään kerhoon. Hoitaja kysyi pojalta, mahtaako tämä jaksaa. Poika jaksoi, ja hänet saateltiin pyörätuolilla paikalle. Muutaman päivän päästä hän menehtyi.
”Sairaalassa ja vaikeissakin tilanteissa ollaan vahvasti elämän puolella, koska lapsissa on luonnostaan aina iloa ja toivoa.”
Masennus on seuraillut Aulin kintereillä läpi koko elämän
Auli pitää surua tiukkana työkaverina, joka on jokaisella omanlaisensa. Se ei ole ytimeltään mikään siisti tunne, joka valuisi kyynelinä poskille. Se on myös vihaa, epätoivoa ja raivoa, koko kirjo.
Kun sairaalasta lähtevät vanhempien kanssa kotiin vain lapsen tavarat, suru tuntuu myös ammattilaisen rintakehässä.
Auli ajattelee, että työ sairaalassa on antanut hänelle itselleen ennen kaikkea ymmärrystä erilaisuutta kohtaan.
Senkin hän sanoo ymmärtävänsä, ettei elämä ole tasa-arvoista. Toisille annetaan painavampia kuormia kuin toisille.
”Yhä kaikkien vuosien jälkeen sairaan lapsen vuoteen vierellä herää yksi ja sama kysymys: miksi elämä on toisinaan rujoa.”
Suru on seuraillut Aulia myös kotiin. Ehkä hän siksi hymyilee puhuessaan paljon.
Välillä työstä on täytynyt pitää taukoa, koska sairaalaan ei voi mennä oman pahan olonsa kanssa.
Aulilla on ollut murheellisiahetkiä, kuten eräs maaliskuinen päivä, jolloin hän käveli tapansa mukaan töihin. Matkalla hän tuli ajatelleeksi, että aurinko paistoi ihanasti, mutta se ei tuntunut miltään. Itse asiassa mikään ei tuntunut miltään.
Masennus seurailee yhä ajoittain hänen kintereillään. Auli toteaa, ettei ammattilainen ole ammattilainen omissa suruissaan, se on nähty.
”Tällaista työtä ei voi tehdä, jos on kovasti omien murheittensa keskellä. Sydämen täytyy olla vahvasti mukana. Ei voi lähteä sellaisella asenteella, että työ on vain työtä. Ihmisten kanssa on oltava rehellinen. Varsinkin lapset aistivat heti, jos teeskentelee. Lapsille ei esitetä mitään.”
Samaan syssyyn hän lisää, ettei omia tunteitaan voi myöskään peitellä.
”On ihan luonnollista, että välillä tulee itku tulee silmään, kunhan ei ala itse velloa siinä surussa.”
Uskontoa ei tyrkytetä kenellekään, sururyhmään saa tulla uskomattakin
Yhdessä sairaalapastorin kanssa Auli on vetänyt vuosia myös lapsensa menettäneiden vanhempien sururyhmiä.
Se on ollut hänestä antoisaa työtä, vaikka onkin vaatinut säännöllistä purkutyötä työparin kanssa. Ryhmät ovat raskaita myös vetäjille.
”Mutta ohjaajana minua auttaa se, etten ota toisen surua kantaakseni. Minun tehtäväni on yhdessä työparin kanssa luoda ryhmäläisille turvallinen ilmapiiri, jotta he voivat jakaa suruaan toisten kanssa.”
Sururyhmissä näkyy hyvin se, että parasta terapiaa on toisten lapsensa menettäneiden vanhempien vertaistuki. Vaikka lähtötilanne sururyhmän aloittaessa saattaa olla jopa kaoottinen, viimeisessä tapaamisessa jokainen on päässyt surussa eteenpäin.
”Jälleen kerran, suru tulee monenlaisina tunteina. Lapsensa menettäneet vanhemmat ovat vihaisia maailmalle ja jopa sille kuolleelle lapselleen, joka mennyt kuolemaan ja jättänyt heidät suremaan. Kaikki tunteet, vaikeimmatkin, kuuluvat surutyöhön.”
Joka vuosi Mikkelin päivänä sairaalasielunhoito järjestää kuolleiden lasten muistohartauden Oulun Kastellin kirkossa. Paikalla on aina vertaispuhuja, joka kertoo omasta menetyksestään.
Mukaan saa tulla uskoen tai uskomatta. Kenenkään vakaumusta ei kysellä eikä ketään lähestytä Raamattu ojossa.
”Alussa jokainen saa sytyttää omalle lapselleen tuohuksen. Olemme huomanneet, että se on usein hyvin konkreettinen lohdutus. Yhdessä palavat kynttilät viestivät, että moni muukin on menettänyt paljon.”
Eläkkeelle jäätyään Auli osti maalit ja älykkään kellon
Nyt Aulin työura on päättynyt. Vuodenvaihteessa lähimmät työtoverit järjestivät hänelle läksiäiset. Ne olivat siitä kummalliset läksiäiset, että lähtijä myönsi puheessaan, ettei millään haluaisi lopettaa.
Reilut puoli vuotta Auli on opetellut päästämään työstään irti ja elämään eläkeläisenä. Ensitöikseen hän osti itselleen akryylivärit ja liikuntasuoritteita mittaavan älykellon, laittoi tomaatintaimia kasvamaan ja opetteli katselemaan kissan kanssa ikkunasta ulos.
Mutta ihan kokonaan työ tai oikeastaan elämänasenne ei ole päästänyt hänestä irti. Keväällä Auli ilmoittautui saattohoidon tukihenkilöksi Oulun kaupunginsairaalan palliatiiviselle osastolle.
Toistaiseksi hän on ehtinyt olla tukena parantumatonta syöpää sairastaneelle iäkkäälle miehelle. He ehtivät tavata muutaman kerran miehen kotona ja sairaalassa ennen kuin mies menehtyi.
Miksi Auli haluaa jatkaa surun parissa vielä eläkkeelläkin?
”Olen ajatellut, että johdatus on vienyt minua tilanteesta toiseen. Niinpä myös saattohoito on jatkumoa sille”, hän vastaa hetken mietittyään.
Häntä koskettivat erityisesti miehen sanat: tulit kuin enkeli juuri kun tarvitsin, kiitos paljon.
Auli ajattelee, ettei saattohoito ole vain antamista, se on myös saamista.
”Ajattelen niin, että se, että saan tehdä tällaista arkienkelin työtä, olla lähimmäinen toiselle elämän loppuhetkillä, tuo itsellenikin luottamusta ja kiitollisuutta siitä, että meitä kannatellaan läpi elämän kuolemaan asti.”
Lue myös Anna.fi: Mirkku toteutti äidin saattohoitoon viimeisen tapaamisen, jota ei tiennyt mahdolliseksi: ”Niinpä tulivat sairaalaan ja jättivät äidille hyvästit”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 15/23.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Vakavasti sairaiden lasten kanssa työskennellyt Auli: ”Yhä kaikkien vuosien jälkeen sairaan lapsen vuoteen vierellä herää yksi ja sama kysymys”