Naisia työssä: 1970-luvun avainkaulalapset

Kotiliesi Naisia työssä

Työkaveri kysyi taannoin, peloteltiinko meitä 1970-luvulla lapsuutemme viettäneitä ahdistuneisuuteen asti ydinsodalla tai vähintäänkin ydinvoimalaonnettomuuksilla. Ikänsä puolesta kollega olisi voinut olla äitini, ja siksi asia vaivasi häntä.

Annoin työkaverilleni synninpäästön. En muista ahdistuneeni.

Sen sijaan minä kysyn teiltä 1970-luvulla työssäkäyviltä äideiltä, pystyttekö tänään syyllistymättä miettimään lapsuuttamme.

Kun nyt kuuntelette keskustelua siitä, miten pienet koululaiset eivät voi selvitä pitkää iltapäivää ilman iltapäiväkerhoa, kolkuttaako omatuntonne? Kun seuraatte päivähoitodebattia (miten vaarallista se voikaan olla liian pienille lapsille!) valtaako häpeäntunne mielenne? Tekeekö mieli pyytää polvillaan anteeksi omilta lapsiltanne viimeistään siinä vaiheessa, kun kuuntelette nykyvanhempien omistautumista lastensa harrastuksille?

Mitä te teitte, 1970-luvun naiset? Minä kerron, mitä me mukulat touhusimme.

Asuimme 1970-luvulla Lahdessa lähiössä, jonka piha täyttyi suurten ikäluokkien lapsista. Koulun jälkeen menimme yhden tai muutaman kaverin kanssa jonkun kotiin. Se oli lasten omaa aikaa, sillä vanhemmat olivat aina töissä: opettajina, siivoojina, konttoristeina, linja-autonkuljettajina…

Te 1970-luvun työssäkäyvät vanhemmat ette tajunneet vaatia meille iltapäiväkerhoja tai pyöräilykypäriä. Äidit menivät töihin, kun tuskin vielä konttasimme. Te panitte ekaluokkalaisille avaimet kaulaan – ja käskitte ottamaan välipalaa jääkaapista.

Sekoitimme kaakaojauhetta kylmään maitoon (miksi ihmeessä se maistui kylmänä paremmalta kuin kuumana?) ja söimme voileipiä.
Mutta älkää ahdistuko 1970-luvun työssäkäyvät äidit. Meillä avainkaulalapsilla riitti tekemistä!

Luimme porukalla, leikimme mitä lie ja teimme läksyt. Hyvällä säällä juostiin pihalla, haettiin naapureiden koiria ulos ja tiputtiin suurilta kiviltä. Taisi joku tippua myös puusta. Metsätiellä juostiin ja poljettiin karkuun erityisen nopeasti silloin, kun itsensäpaljastaja aukoi takkinsa liepeitä. Kyllä, me osasimme kutsua ukkoa todella ronskilla nimellä.

Talvella laskettiin pulkkamäkeä, syötiin lunta ja maattiin hangessa ihailemassa tähtitaivasta. Paitsi silloin kun pelattiin piilosta kerrostalon kellarin käytävissä ja aina välillä jonkun pää jäi liian nopeasti sulkeutuvan oven väliin.

Harrastuksiin mentiin pyörillä tai linja-autolla – no hyvä on, kyllä silloinkin jonkun isä tai äiti kuskasi autolla. Varsinkin ratsastustallilta siihen autoon sitten pakkautui kakaroita tuplasti sallittu määrä.

Kotiin mentiin, kun äidit huutelivat parvekkeilta: Syömään! Paitsi joidenkin perheiden mielestä huutelu oli maalaista ja lasten piti tajuta mennä syömään siihen aikaan, kun oli sovittu. Usein harmitti, että hyvä meno jäi kesken. Saatoimme kinuta lisäaikaa. Edes vielä puoli tuntia!

Kuljimme usein äitien neulomissa villapaidoissa, ja niiden ikää venytettiin kyynärtaipeen nahkaisilla vahvistuspaikoilla. Viikonloppuna rappukäytävän valtasi korvapuustien tuoksu.

Lapsen silmin te 1970-luvun äidit teitte kovasti töitä: palkkatöitä ja kotitöitä. Sellaisen esikuvan te meille annoitte.

Kerro meille oma kokemuksesi naisen työpäivästä 1970-luvulta. Voit kirjoittaa sen kommenttina tämän jutun perään tai lähettää sähköpostitse kotiliesi at otavamedia.fi. Kaikki tarinat julkaistaan täällä Kotilieden sivuilla, ja niistä tehdään juttu 2.10. ilmestyvään juhlanumeroon

– Susanna Niinivaara

ps. Juttu tuotetaan yhdessä Huuhkajan kanssa.

Keskustelu

Tämähän oli kuin omasta 70-luvun peruskoululaisen elämästäni Turussa. 1. luokan ensimmäisenä päivänä isä vei minut kouluun, mutta sen jälkeen kuljin yksin pyörällä tai linja-autolla. Paitsi jos myöhästyin bussista – sitten piti kävellä. Aika äkkiä oppi pitämään aikatauluista kiinni. Niin, ja talvella usein hiihdin kouluun. Ei ihan 30 kilometriä eikä umpihangessa, mutta kuitenkin. Kotiavain oli pujotettu valkoiseen kanttinauhaan ja se roikkui kaulassa koko päivän siihen asti, kunnes pääsin koulusta kotiin. Ruoka oli valmiina kaapissa odottamassa. Söin sen joko kylmänä tai joskus oli lämmitysohjeet kirjoitettu viereen lapulle. Kotona leikin tai luin, tv:stähän ei siihen aikaan tullut päivällä muuta kuin lumisadetta. Aika usein kyllä tein läksyjäkin valmiiksi ennen kuin vanhemmat tulivat kotiin. Silloin tällöin ”eksyin” kavereiden luokse ja ulkona oltiin paljon. Ja kyllä muistan minäkin pariin otteeseen juosseeni porukan mukana itsensäpaljastajaa karkuun. Ei siitä sen kummempia traumoja jäänyt niin kuin ei siitäkään, että vietin niin paljon aikaa yksin ja jouduin tekemään asioita omin nokkineni. Enemmän ahdistaa se, että äiti vielä tänäkin päivänä kyselee että oliko hän ihan kamala äiti, kun jätti niin pienen lapsen yksin. En minä sitä niin ole koskaan kokenut. Äidille vaan ei tunnu mitkään vakuuttelut kelpaavan.

Kanttinauha – sen minäkin muistan! Ja jotenkin hämärästi, että avainnauhoja myös virkattiin. Ja tekikö joku sen myös kuminauhasta?

Ehkä äitisi miettii tuota sinun lapsuuttasi juuri siksi, että nyt pikkukoululaisten iltapäiväkerhojen tarpeellisuudesta puhutaan niin paljon.

Omat lapseni olivat kotona hoidossa. Naapurissa asuva tyttö tuli meille kun minä lähdin puolipäivätöihin. Tyttö lämmitti laittamani ruuat ja hoiti lapset. Muuta kotihommaa hän ei tehnyt. Niin sovittiin. Yli puolet pienestä palkastani meni tytölle mutta itse halusin päästä kotoa välillä aikuisten maailmaan ja olin tyytyväinen ratkaisuun.
Myöhemmin tyttö sai työtä tehtaalta, samalla paikkakunnalla ja silloin naapurin kotirouva otti lapset iltapäiviksi kotiinsa. Koulun alkaessa he saivat mennä naapuriin kun läksyt oli ensin kotona tehty. Naapurissa oli aina joku aikuinen kotona, joten heillä oli turvallista ja pitivät kovasti naapurin tädistä, joka jaksoi leipoa ja askarrella heidän kanssaan.
Olen kuisesti kiitollinen Ritvatädille, joka nyt sairastaa Alzheimerintautia ja on hoitokodissa.
Huonoa omaatuntoa en ole joutunut kokemaan tässä lastenhoitoasiassa.
Kaikilla ei ollut asiat näin hyvin, sen tiedän. Oli paljon lapsia, jotka olivat yksin kotona jo ennen kouluunmenoakin.
Onneksi nykyisin asiat hoidetaan paljon paremmin tässä suhteessa….

Kiitos, Äiti 1941! Vielä kiinnostaisi tietää, minkä tyyppisessä työssä kävit ja missä päin Suomea?
Ystävällisesti,

Susanna

Kollegani Annikka Mutanen kertoo äitinsä tarinan 1970-luvulta näin:

”Äitini Tupu Mutanen työskenteli 1970-luvun alussa terveyssisarena. 1972 ammattinimike muuttui terveydenhoitajaksi mutta työn sisältö pysyi samana. Tupu ei ole enää elossa, joten kerron hänen työstään sellaisena kuin se jäi lapsen muistiin.

Tupu oli kotoisin Rantasalmelta. Hän piti koulusta ja olisi mielellään käynyt lukion, mutta Tupun äidin mielestä nuorten olis paras hankkiutua nopeammin kiinni leivän syrjään. Isä oli kuollut Tupun ollessa 9-vuotias, ja Elsa-äiti elätti perhettä pienellä kanslistin palkalla. Tupu pääsi Savonlinnaan sairaanhoitajakouluun, työskenteli vähän aikaa myös Helsingissä Auroran sairaalassa, erikoistui terveyssisareksi ja päätyi virkaan Polvijärvelle.

Siellä Tupun vastuualueeseen kuului lastenneuvolan pitäminen ja koululaisten terveystarkastukset. Koti oli neuvolan yläkerrassa, kunnes Tupu meni naimisiin ja tuore aviomies rakensi perheelle talon. Heidän esikoislapsenaan ennätin itsekin asua ensimmäiset elinkuukauteni vanhassa puisessa neuvolatalossa.

Tuossa neuvolassa Tupu 1970-luvulla punnitsi, mittasi ja rokotti vauvoja, jotka tuotiin säännöllisiin tarkastuksiin samaan tapaan kuin nykyisinkin. Tiedot kunkin lapsen kasvusta ja kehityksestä kirjattiin neuvolakorttiin, jonka ylälaidassa kulki värillinen raita, tytön kortissa punainen ja pojalla sininen. Samalla äidit saivat kertoa kuulumisiaan ja kysyä mieltä askarruttavista asioista. Tupu on myöhemmin kertonut, että hän nautti työstään iloisten ja avointen polvijärveläisten kanssa.

Työpäivä alkoi puoli yhdeksän maissa ja päättyi viideltä. Kerran viikossa tai kahdessa oli iltaneuvola niille, jotka eivät päässeet tuomaan lapsiaan päiväsaikaan.

Tupu teki myös kotikäyntejä, jos kodeissa oli erityisiä vaikeuksia tai äidit eivät päässeet lasten kanssa kirkonkylään. Koti- ja kouluvierailuita varten Tupulla oli ruskea neliskanttinen nahkalaukku, joka suljettiin kahdella painosoljella. Laukun moniin lokeroihin Tupu pakkasi mukaan oikeiden lasten neuvolakortit, rokotepullot, ruiskut ja neulat sekä ne kulmikkaat, littät, teräväkärkiset piikit, joilla tuikattiin reikä sormenpäähän verinäytteen saamiseksi. Laukussa oli myös telineessä putket verinäytteiden kuljettamista varten. Sieltä löytyi myös stetoskooppi ja verenpainemittari.

Kahdeksan kilometrin työmatkan, kotikäynnit ja kouluvierailut Tupu teki omalla autolla. Ensimmäinen oli perheeseen 1960-luvulla hankittu pikku-Mini, seuraava valkoinen Datsun Bluebird, joka oli autoistamme Tupun suosikki ketteryytensä ja kiihtyvyytensä takia. 1974 saapunut diesel-Peugeot oli hänen makuunsa jähmeä.

Auton ominaisuuksilla oli väliä, sillä olosuhteet olivat välillä hankalat. Osa Tupun piiristä oli vaarakyliä, joihin oli mäkiset, mutkaiset, kapeat ja tiet. Todella hankalaan keliin äiti joutui talvipäivänä, jona valmiiksi jäiselle tielle vihmoi vettä. Tienpinnasta hävisi pito täysin, ja kevyt pikkuauto liukui auttamattomasti hankeen. Onneksi paikalle ajoi traktorilla isäntä, joka veti auton takaisin tielle. Parin kilometrin päästä tie vei taas, ja auto päätyi uudestaan ojaan. Hetken kuluttua perästä körötteli jälleen sama traktori. Tupu oli kiitollinen avusta ja kauhean nolo.

Meistä lapsista tuntui turvalliselta, että äiti tiesi kuinka hoitaa meitä, kun olimme sairaana. Tuhkarokon jälkeen hän ei päästänyt minua kouluun pitkään aikaan, koska mahdolliset jälkitaudit olivat niin vakavia. Terveystarkastuksemme äiti hoiti itse ja rokotti meidät kotona. Siskoni kohdalla se oli toisinaan hankalaa, koska hänet piti ensin löytää ja sitten kiskoa esiin sängyn alta.

Äiti osasi myös pelotella meidät varomaan joitakin tyypillisiä lasten onnettomuuksia. Hän oli hoitanut ruokatorvensa pahasti polttaneita lapsia, jotka olivat ryypänneet lipeää kaapista löytämästään limsapullosta. Hän oli poistellut kesäisin ongenkoukkuja lasten nahasta. Myös lahoja kaivonkansia opin välttämään huolellisesti. Enkä koskaan yrittänyt työntää sukkapuikkoja pistorasiaan.”

Olin 70-luvulla kansakoululainen ja äiti oli emäntänä meillä kotona. Aamulla hän meni navettaan kuudelta, kävi seitsemältä herättämässä minut aamupalalle ja koulutielle ja siinä yhdeksään mennessä oli aamuaskareet navetassa tehty. Päivänsydämellä askarten välissä äiti siivosi, pyykkäsi, kokkasi, leipoi, hoiti appivanhempiaan, vahti keinosiementäjän ja eläinlääkärin käynnit sekä poikimiset, hoiti puutarhaa, ruokki milloin heinäväkeä milloin metsätöissä kävijöitä, perkasi hukkakauraa säkkitolkulla, passasi vanhapikatätiäni joka tuli kesälomallaan meille (ja koulukeittäjällähän on pitkä kesäloma) kutoi mattoja ja seinävaatteita, marjasti ja sienesti; kaikkia noita vuodenajan mukaan. Iltapäivällä oli taas kiire navettaan. Ehtooaskareiden jälkeen iltaisin hän ehti kutoa joululahjoja, pakastaa hirvenlihat, lukea postit ynnä muuta rauhallista. Televisiosta katsottiin Naapurilähiö, Rintamäkeläiset, Kivikasvot, Kotilääkäri ja Tänään kotona sekä tietysti Heikki Kahilan lukemat uutiset kello 9; television ääressä ei ollut äiti jouten: hän leikkasi matonkuteita tai sitten hänellä oli joku kudin tai muu askare. 70-luvulla maatilan emännällä oli vielä paljon puuhaa siitä huolimatta, että hänen apunaan olivat jo painevesi, kannulypsykone, tilatankki, automaattinen pyykkikone, sähköhella puuhellan rinnalla, jääkaappi, arkkupakastin ja lankapuhelin. Avainlapsi en koskaan ollut, kun vanhemmilla oli työpaikka kotona. Kuljin heidän mukanaan navetassa, pelloilla ja metsässä eikä kukaan puhunut päivähoidosta, vaarallisista koneista tai eläimistä, omanikäisten seurasta tai liian pitkästä koulumatkasta -kyllä silloin kaikki lapset jaksoivat koulukyydillä käydä koulunsa kirkonkylässä asti -kyläkoulu kun sulkeutui meidän kylästä jo 60-luvun lopulla.

Asuimme Varsinais-Suomessa, mutta Satakunnan puolella olevan naapurikunnan rajalle oli kotipihasta pari kilometriä ja metsämme toinen reuna itse asiassa ylti tuonne kunnan- ja maakunnanrajalle asti.

Näin nimimerkki ”Inkeri” kertoi Kotiliedelle oman tarinansa:

Synnyin Lohjalla vuonna 1939. Vanhempani olivat tehtaassa työtä tekeviä ihmisiä. Isä oli palkkitehtaalla, äiti vaneritehtaalla. Minulla oli yksi veli, joka nukkui pois, ja sitten minulle syntyi pikkusisko. Elämämme oli ihan tavallista työssä ja koulussa käymistä.

Aloitin työnteon 15-vuotiaana, kun pääsin kesätöihin myymään jäätelöä. Työ oli iltapainotteista ja sitä tehtiin kahdeksan tuntia päivässä. Oli hauskaa, kun työssä sai tavata paljon erilaisia ihmisiä.

Seuraava työpaikkani oli kauppa. Sitten sain kolme lasta. Perheen perustaminen muutti työn tekemistä siinä mielessä, että jäin kotiin, kun lapset syntyivät. Perheemme muutti Espooseen.

Kävin nuorena kansakoulun ja jatkokoulun. Lasten saannin jälkeen kävin vielä ammatillisen kauppakoulun ja konttoriopiston. Sitä vähän vanhentui, viisastui ja huomasi, että kouluja pitäisi vielä käydä.

Vuonna 1975 menin töihin paino- ja reprofirmaan. Olin siellä konttoritehtävissä 23 vuotta. Minulle oli tärkeää, että sain tehdä omaa työtäni itsenäisesti. Yrityksen sisällä tapahtui yhtä ja toista vuosien varrella, mutta pääsin aina mukaan muutokseen.

Jossain vaiheessa yritys muutti Helsingin keskustaan. Vitsailimme silloin työkavereiden kanssa, että valitaan joku ravintola kantapaikaksi ja pistetään elämä risaiseksi. Emme kuitenkaan käyneet juuri ollenkaan. Se oli vain hyvä vitsi, että elämä muuttuu, kun pääsemme suureen Helsinkiin.

Meillä oli työpaikalla paljon kerhoja. Oli kamerakerhoa ja kalakerhoa, ja suurin osa työtovereista kuului johonkin. Kerhot tekivät lyhyitä retkiä: kävimme teatterissa tai vähintäänkin ravintolassa syömässä. Saatoimme myös tehdä lyhyitä matkoja muihin kaupunkeihin.

Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia löytää itselleni töitä. On voinut suurin piirtein vain kävellä ovesta sisään. Minulla on ollut mahdollisuus valita, millaisia töitä haluan tehdä. En esimerkiksi ole koskaan halunnut tehdä vuorotyötä, eikä minun ole tarvinnutkaan.

Palkkauksesta minulla oli sellainen 1970–80-lukujen yleinen mielipide. Naiset saivat pienempää palkkaa kuin miehet, mutta olin ihan tyytyväinen. En muista, että palkkaus olisi siihen aikaan herättänyt erityistä huomiota. Kerran jouduimme töistä pakkolomalle, mutta kaikki ottivat ne kaksi viikkoa rentoutumisen kannalta. Palkka meni siltä ajalta, mutta olimme kaikki liitoon jäseniä ja saimme sieltä jonkinlaista korvausta.

Olen aina varannut aikaa harrastuksille, kuten voimistelulle ja käsitöille. Vapaa-ajalla olemme pitäneet kiertävää käsityökerhoa ystävieni kanssa. Käymme toistemme luona ja teemme kaikenlaista esimerkiksi kuivakukista ja helmistä.

– Ilona Tikkanen

Näin Kotiliedelle kirjoitti Synnöve:

Synnyin vuonna 1931 Helsingin Eirassa Ensi-sairaalassa. Isäni, filosofian maisteri, ja äitini olivat menneet naimisiin kesällä 1922. En paljon pienenä autellut kotitöissä, koska äitini oli kotirouva ja meillä oli kotiapulainen Vieno 12 vuoden ajan syntymästäni saakka. Kuivasin tiskejä ja ”autoin” leipomisessa.

Sota-aikana oli kaikenlaista työtä, koska lasten ja nuorten työpanosta arvostettiin. Koulussa oli myyjäisiä sotaorpojen hyväksi, ja teimme käsitöitä niihin. Keräsin lähitaloista pulloja, lumppuja, metalliromua ja lehtiä keräyspisteeseen. Myin vappukukkia ”Maitopisaran” hyväksi. Keräsin kaduilla lippaaseen rahaa sotaleskien ja orpojen hyväksi. Järjestin kotona luokkatovereille ja heidän sisaruksilleen arpajaiset, tarjoilua, näytelmiä ynnä muuta, josta pienet tulot myös kertyivät koulun lippaaseen.

Kesähuvilallamme saaressa oli puutarhatöitä, marjojen poimintaa, kalastusta (onkiminen, pälkkikoukut, katiska, uistin), veden kantoa ja kastelua ja joukko muita tehtäviä, jotka koulusta saamani talkookirjan mukaan toivat ”työtunteja” ja joista syksyllä sain kultaisen talkoolapiomerkin.

Meillä oli tukeva soutuvene. Kaksissa pareissa soudettiin saaresta kaupunkiin ruokaa, postia ynnä muuta noutamaan. Jos tuuli oli suotuisa, purjehdimme. Ruokavettä noudettiin toisesta saaresta, luonnon lähteestä, painavilla emaliämpäreillä ja ”tonkalla”. Samalla kerättiin lehmänlantaa vanhoihin sankoihin ja pärekoreihin, vietiin kotiin puutarhakompostiin. Siellä saarella oli hiehoja ja lampaita kartanosta kesälaitumella.

Iltaisin kuivaan aikaan oli kannettava kaivosta vettä (joka ei ollut juomakelpoista) mäkeä ylös puutarhaan saaveihin omenapuita ja erilaisia kasveja varten.

Naapurisaaren torpasta saimme vähän maitoa. Soudin sinne myös iltaisin. Autoin siellä myös heinänteossa.

Hoidettua tulivat myös kesä-kotieläimet: lammas, kanit ja kukonpojat eri kesinä. Puuhaa riitti aamusta iltaan. Autoin myös äitiä eri tavoin. Isän reumakylpyyn keräsin suopursuja, kuusentelkkiä, lepänlehtiä.

Koulutyöt sain tehdä kokonaan itsenäisesti. Tosin koulunkäynnissä oli paljon katkoja pommitusten ja koulujen sulkemisen takia. Mummolassa ollessani vastasin lehdessä julkaistujen, tärkeimpien aineiden koulutehtäviin. Vastaukset lähetin kouluni opettajille korjattaviksi. Autoin 12-vuotiaana siellä ollessani myös taloustöissä. Pikkusiskoni autteli navettahommissa.

Opetin myös ruotsin kieltä – toinen koti- ja koulukieleni – erään suuren talon tyttärille. Ompelin vaatteita siskoni nukelle. Järjestimme näytelmä-laulu-tanssiesityksiä vaaleanpunaisissa kreppihameissa naapuritalon samanikäisten lasten kanssa. Laskettelimme vesikelkalla hankea myöten alas viettäviä peltoja pitkin. Hiihdin.

Ylioppilaaksi tulon jälkeen vuonna 1949 opiskelin vuoden Helsingin Käsityöopettajaopistossa ja tein paljon käsitöitä. Opiskelin kaksi vuotta Tammisaaren ylioppilasluokalla. Sen jälkeen aloitin 20-vuotiaana valmistuneena opettajana 40-vuotisen työurani Lauttasaaren ruotsinkielisessä koulussa. Viimeiset 11 vuotta olin koulun johtajana opetustyön ohella.

Luokilla oli paljon oppilaita, minulla alkuvuosina 39–41. Töitä riitti korjaamisessa. Viihdyin hyvin, eikä kurinpito-ongelmia ollut koskaan. Ainoa ”riesa” ensimmäisenä vuonna oli kaikin keinoin kiusaava johtajaopettaja, jolle kuitenkin sanoin kerran tarvittaessa ”suorat sanat”. Täten taltutin hänen pahanilkisyytensä kokonaan.

Asuttuani pari vuotta vanhempieni luona Korkeavuorenkadun varrella, ostin oman yksiön Lauttasaaresta. Vanhemmat lainasivat myös ostoon rahaa ilman korkoa. Koulutyön ohessa opiskelin yliopistossa ja Jyväskylän kesäyliopistossa. Pidin myös kesäisin useita Folkhälsanin järjestämiä uimakursseja maaseudulla.

Minusta tuli humanististen tieteiden kandidaatti melko lyhyessä ajassa. Laadin myös suomenkielisen alkeiskirjan ruotsinkielisille kouluille. Kouluradiossa aloitettiin suomen kielen opetus, ja aloitin pyynnöstä siellä opetuksen oppilaan kanssa. Laadin hyvissä ajoin tekstit, äänitehosteet ja kuvituksen kouluradiovihkoon.

Tämä jatkuin monta vuotta, kunnes aloin odottaa ensimmäistä lastamme vajaa vuosi naimisiin menomme jälkeen.

Koska ostin naimisiin mennessäni isomman, kahden huoneen ja keittiön huoneiston, tarvittiin rahaa lainan takaisinmaksuun. Opetin myös muutamia iltoja viikossa ”butikssvenskaa” eli ruotsia kaupan myyjille Töölön kauppaopiston tiloissa, jossa oli myös ”oikea” harjoituskauppa.

Mieheni, joka oli minua huomattavasti nuorempi, opiskeli vielä ja kävi sotaväen vanhemman poikamme syntymän jälkeen. Äitiysloma kesti 2 kuukautta, jonka jälkeen vein poikani koulutyöni ajaksi erään oppilaan äidin hoiviin kolmen muun vähän vanhemman hoitolapsen mukaan. Tarvittaessa äitini, joka oli ollut leskenä vuodesta 1960, tuli avukseni.

Kaksi vuotta myöhemmin, odottaessani nuorempaa poikaamme, olin itse 35-vuotias, ja miehelläni oli toimi ja meillä auto. Tosin hänellä oli usein työmatkoja eri puolille Suomea, myöhemmin myös ulkomaille. Mutta muuten hänellä oli lauantait vapaat. Koulut toimivat lauantaisinkin. Silloin mieheni hoiti poikia.

Ongelma oli, miten järjestää hoito vauvalle 2 kuukauden äitiysloman jälkeen. Onneksi minulla oli yksiöni jäljellä vuokrattuna ja sain pätevän kodinhoitajan. Hän sai tästä asunnon itselleen ja miehelleen, mikä vähensi kulujani huomattavasti. Myöhemmin he muuttivat Saloon, missä heille syntyi vauva. Nyt apunani oli eräs talossamme asuva professorin rouva, jolla oli pieni tyttö. Rouva vei vanhemman poikani puistoon, ja nuorempi poikamme nukkui vaunuissaan parvekkeella.

Kodin työt, lastenhoito, kouluhommat, kokeiden ynnä muiden korjaamiset työllistivät minua. Lisäksi oppilaitteni vanhemmat soittelivat meille usein, kertoivat omista ongelmistaankin.

Ompelin ja neuloin lapsille vaatteita. Tapasin myös ystäviäni ja sukulaisia kotonamme. Kesät vietin lasten kanssa huvilallamme Uudenkaupungin saaristossa. Työt jaoin äitini ja sisareni perheen kanssa. Miehelläni oli lyhyt kesäloma. Aikaisemmin hän oli kesät töissä Kotkan satamassa lastaushommissa.

Ennen muuttoamme Espoon Matinkylään rakennettavaan, kolmikerroksiseen taloon ja isompaan huoneistoon vuonna 1971 lapsiamme hoiti reipas, jatkokoulun käynyt Anne-tyttö. Hän hoiti vielä loput kevätkuukaudet Matinkylässä poikia.

Myin Lauttasaaren asunnot, eikä lainaa tarvinnut ottaa. Jäi vielä rahaa uusien huonekalujen, verhojen ynnä muiden ostoon.

Pakkaaminen, muutto ja sisustaminen sekä kodin ja koulun työt ja perheen huoltaminen täyttivät päiväni. Pääsin aamuisin töihin bussilla tai mieheni kyydissä.

Pojat olivat syksystä asti yksityisessä tarhassa, koska esikoululainen ei saanut aloittaa Matinkylässä ennen kuin olimme asuneet Espoossa vuoden. Hoito tuli aika kalliiksi.

Sitten järjestyi kuitenkin suomenkielinen esikoululuokka, koska lapsia oli muuttanut Matinkylään paljon. Kotona puhuimme ruotsia, mutta selvisi esikoulussa. Kaksi herätyskelloa soi aamuisin merkiksi, että hänen piti lähteä avain kaulassa kouluun. Pehmolammas ”Bäbä” jäi eteisen pöydälle odottamaan.

Pikku-Peter ei viihtynyt yksin meluisassa tarhassa. Hän istui ikkunassa ja itki. Onneksi taloyhtiössämme asuva rouva otti hänet hoiviinsa muutaman muun hoitolapsen kanssa. Peter oli iloinen. Lasten ollessa vähän vanhempia suostuin kouluni johtajaksi. Minulla oli tarvittaessa kanslisti hoitamassa apunani puhtaaksi kirjoitettavat protokollat, koulun tiedotuslehteä ynnä muuta. Itselläni oli eläkettä ajatellen maksimimäärä tunteja, muun muassa koko koulun suomenkielinen opetus, jonkin aikaa saksan ryhmä ynnä muuta. Itse opetin viidettä ja kuudetta luokkaa luokanopettajana.

Viimeinen kuudes luokka oli ongelmaluokka, jota muutamat opettajat olivat aikaisemmin opettaneet. Selvisin hyvin oppilaitteni kanssa. Meillä oli muun muassa joulujuhlassa suuri näytelmäprojekti, Topeliuksen Rinaldo Rinaldiini, johon koko luokka osallistui.

Minulla on vain hyviä muistoja työvuosiltani koulussa. Sain paljon kiitosta sekä oppilailta ja vanhemmilta että kouluviraston taholta.

Myös molemmat poikani ovat toimineet luokanopettajina ja kerhojen ohjaajina koulussani. Vanhempani on kasvatustieteen maisteri, ja hän on toiminut Korppoon koulujen rehtorina. Nuorempi, insinööri on myös koulutustehtävissä ja ohjelmien suunnittelijana.

Pääsin eläkkeelle vuonna 1992. Samana keväänä syntyi ensimmäinen seitsemästä lapsenlapsestani. Mieheni oli kaksi vuotta aiemmin saanut aivoinfarktin. Hän toipui kuitenkin työkykyiseksi. Sitten hänellä todettiin muun muassa diabetes. Hän sai muitakin sairauksia, jotka pahenivat, ja hän joutui työkyvyttömäksi. Palkkaa ei tullut lainkaan, ja olimme kokonaan minun eläkkeeni varassa. Kesti kauan ennen kuin hänelle myönnettiin pieni sairauseläke.

Vaivat pahenivat vuosi vuodelta. Hoidin häntä kotona, joskin minun oli kutsuttava ambulanssi pari kertaa Matinkylään ja samoin meriambulanssi saareen pari kertaa. Koska mieheni oli hyvin kookas ja painoi yli sata kiloa, minun ei ollut pienikokoisena helppo auttaa häntä. Olin siis nimellisesti hänen omaishoitajansa pientä korvausta vastaan. Sain kaksi kertaa jonkin päivän vapaata matkaa varten, kun olin onnistunut samaan hänet hoidettavaksi Olarin hopeakuuhun, palvelutaloon. Jouduimme käyttämään taksia, koska minulla ei ollut ajokorttia eikä autoa. Taksiseteleitä hän sai neljästä kuuteen kappaletta kuussa mutta sairaaloihin tai terveysasemiin niitä ei saanut Espoossa käyttää.

Vaikka mieheni kunto oli aika huono, olin valmistautunut lähtemään hänen kanssaan maalle saareen kesällä 2007. Hänellä oli rollaattorin lisäksi nyt myös pyörätuoli. Espoossa asuva poikani ajoi muuttokuormamme peräkärryineen Uuteenkaupunkiin. Vanhempi poikani ja vanhin lapsenlapseni oli siellä isolla moottoriveneellä vastassa. Perillä söimme lounasta, ja mieheni meni makuulle. Ei hän halunnut vaihtaa vaippaakaan. Kuulin viereiseen keittiöön hänen avunpyyntönsä. Huomasin heti hänen saaneen jonkin kohtauksen. Meriambulanssi kuljetti hänet kaupunkiin ja sairaalaan. Siellä hän menehtyi joidenkin tuntien kuluttua. Koko perhe ja 15-vuotias Robin-poika saivat olla koolla hänen lähtiessään saaresta viimeisen kerran.

Perhehautamme on Uudessakaupungissa, ja siunaus tapahtui siellä kappelissa. Perheet kokoontuivat luokseni saareen, ja myöhemmin uurnan laskun jälkeen yhteiselle lounaalle kaupunkiin. Syksyllä järjestin eri alojen kirjoja hänen kirjastostaan kuljetettavaksi eri paikkoihin. Onneksi hakivat laatikot kotoa. Mieheni vaatteita veimme poikani kanssa eri tahoille.

Mieheni kuolemasta on kulunut runsaat viisi vuotta. Sisareni kuoli viisi kuukautta ennen häntä. Olen toistaiseksi selvinnyt yksin asumisesta ja kesänvietoista saaressa krempoista ja muutamista loukkaantumisista huolimatta.

Pari lastenlasta oli viime syksynä pesemässä kotini ikkunat ja parvekelasit. Linda-tyttö on ollut siivoamassa pari kertaa ja tulossa nyt syksyn (osa)ylioppilaskirjoitusten ja 18-vuotissyntymäpäiviensä jälkeen. Muut hommat olen hoidellut itse.

Kulkemiseni ja tasapainoni ovat huonontuneet. Selvisin kuitenkin suurimman osan viime kesästä, kaksi ja puoli kuukautta, yksin saaressa. Noudin ruokaa ja postia moottoriveneelläni kaupungista. Kalantulo verkkoon oli heikkoa. Ongin jonkin verran. Onneksi sain vesijohdon pari vuotta sitten, ettei ruokavettä ole enää tarvinnut noutaa kaupungista. Kuuntelin radiota paljon, televisiosta uutiset ja muun muassa saksan- ja ranskankieliset ohjelmat, jotta kielet eivät ihan unohdu. Omaiset soittelivat kännykkään kuullakseen, että kaikki oli hyvin.

Muutto oli rankka. Oli pakattava muun muassa mehut ja hillot, kerättävä jonkin verran omenia ja kriikunoita sekä hyviä pihlajanmarjoja. Tomaatit jouduin ottamaan vihreinä kasvihuoneestani. Oli järjestettävä sisätilat talvikuntoon, pakattava, tyhjennettävä ja puhdistettava jääkaappi-pakastin…

Toinen poikani nouti minut ja muuttokuormani sateessa 31. elokuuta, ja toinen oli autolla vastassa. Iltamyöhällä olin jälleen kotona Matinkylässä.

Lapsenlapseni, viisi poikaa ja kaksi tyttöä, ovat nyt 11–20-vuotiaita. He ovat aina olleet suuri ilonaiheemme. Saamme olla onnellisia, että kaikki ovat terveitä ja kunnollisia, osa erittäin musikaalisia – itse en ole! – ja taiteellisia, urheilullisia ja hyvin koulussa menestyneitä. Molempien poikien tyttärillä on kunnolliset, sympaattiset poikaystävät. Ehkä sukupolvien ketju tästä jatkuu.

Kommentoi juttua: Naisia työssä: 1970-luvun avainkaulalapset

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X