Ihmiset

Naisia työssä: Kerro tarina 1950-luvulta!

Kotiliesi Naisia työssä!

Kotiliesi täyttää syksyllä 90 vuotta ja kerää sen kunniaksi tarinoita naisten työpäivistä yhdeksältä eri vuosikymmeneltä.

Kotiliedessä oli tuolloin palsta nimeltä Pikku äidin kirje. Idea oli yksinkertainen: Lukijat pyysivät apua erilaisiin elämäntilanteisiin, ja Pikku äiti neuvoi. Elokuun neuvo tarttuu palkkatyön tuomaan ongelmaan.

Nimimerkki ”Pellolleko?” kertoi näin: ”Pelkään lomalle lähtöä sukulaistilalle, sillä varmaan saan taas kuulla, että noin ne kaupunkilaiset lojuu nurmikolla, vaikka on kiireisin heinäaika.”

Elettiin aikaa, jolloin yhä useampi muutti maalta kaupunkiin töihin. Kesäisin sitten kaupunkilaissukulaiset palasivat maalle lomailemaan juuri siihen aikaan, kun maatiloilla oli eniten töitä.

Pikku äidin vastaus on varsin käytännöllinen: ”Sinulla on ollut raskas työ koko talven. Olet saanut istua päiväkaudet työhuoneessasi, jonne ei edes aurinko paistanut, totta sinulla nyt on oikeus nauttia lomastasi kuten itse parhaaksi näet. Sinun kiireisin työaikasi on talvella, maalaisten kesällä. Väkinäistä pellolle menoa et jaksa hyväksyä, eikä sellainen varmaan toisiakaan ilahduttaisi. Toista on, jos levättyäsi ensin tarpeeksi, joskus menet mukaan huiskimaan ja tuomaan iloisuutta toisten työtahtiin. Tämä on sellainen juttu, jossa kaupunkilaisten ja maalaisten on toisinaan vaikea ymmärtää toisiaan. Varmaan tässäkin tarvitaan enemmän kunnioitusta toisen elämää kohtaan.”

Kerro meille oma tai läheisesi tarina naisten työpäivästä 1950-luvulta. Voit kirjoittaa sen kommenttina tämän jutun perään tai lähettää sähköpostitse kotiliesi at otavamedia.fi. Kaikki tarinat julkaistaan täällä Kotilieden verkkosivuilla, ja niistä tehdään juttu 2.10. ilmestyvään juhlanumeroon.

Tuon vanhan Kotilieden innoittamana olisi myös kiinnostava kuulla kokemuksia siitä, miten näihin maalle lomailemaan saapuviin kaupunkilaistuneisiin naisiin suhtauduttiin.

– Susanna Niinivaara

ps. Juttu tuotetaan yhdessä Huuhkajan kanssa.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Naisia työssä: Kerro tarina 1950-luvulta!

Esikoistytär

Oma äitini oli kotiäiti, joka hoiti kolme lasta ja kodin sekä auttoi omaa vanhaa äitiään.
Äitini oli itsenäinen, suomalainen nainen, jolla oli 1950-luvulla, naisille harvinainen ajokortti. Isämme oli merimies ja paljon poissa kotoa. Äitimme hoiti kaikki kodin asiat kodinostoista lasten koulutuksiin. Kaikille päätöksilleen hän sai aina miehensä hyväksynnän.
Äitini oli hyvänä esimerkkinä meille tytöille. Hän ei jäänyt ihmettelemään vaan hoiti asiat itsenäisesti ja hyvin. Ehkä juuri siksi, meistä tyttäristä on tullut samanlaisia, itsenäisiä ja itsepäisiäkin naisia. Oma ura on ollut meille tärkeä, mutta sivussa olemme hoitaneet kodin ja harrastaneet monia mielenkiintoisia asioita.
Ei suomalainen nainen 1950-luvulla päässyt helpolla, kävipä töissä tai hoitiko maatilaa tai kaupunkikotia. Kodinkoneet eivät olleet apuna, pesukoneet alkoivat tulla koteihin. Mitään yhteiskunnalta saatuja palveluksia tai avustuksia ei ollut, ainoastaan nimellinen lapsilisä, joka oli todella pieni raha.
Rahan käyttö oli myös säästäväistä. Ei osteltu vaatteita eikä ruokatarvikkeita kuin tarpeellinen määrä. Kahviloissa ei istuttu, eikä kauneushoidoissa käyty. Kaikessa oltiin tarkkoja. Mitään ei heitetty pois.
Kaikki kunnia siis naisille 1950-luvulla.

Susanna Niinivaara

Kiitos, Esikoistytär, tarinasta. Itse voisin kuvitella eläväni ilman lähestulkoon kaikkia kodinkoneita – paitsi pesukonetta. Jonkun palkinnon sen keksijälle mielelläni soisin!

Toimitus

Näin Kotiliedelle kirjoitti Aino:

Entisaikaan oli naisten ja miesten työtä. Naisten töitä olivat karjanhoito, siivous, pyykinpesu, ruuanlaitto ja lastenhoito. Miehet olivat pelto- ja metsätöissä.

Menin naimisiin vuonna 1956 pienviljelijän kanssa. Tilalla oli seitsemän lehmää, vasikoita, lampaita, sika ja muutama kana. Omavaraistalous.

Aamulla noustiin aikaisin puuron ja kahvin keittoon. Aamupalan jälkeen oli aika kiirehtiä navettaan. Navetan ylisiltä pudotettiin lehmille heinät. Eläinten saatua ruokaa, lypsytouhu alkoi käsin, koska konetta ei ollut. Kesällä lehmät laskettiin ulos laitumelle ja kanat aitaukseen multaa kuopsuttelemaan. Myös muut eläimet saivat ruokansa.

Yhdeksän aikoihin maitoauto tuli hakemaan maitotonkat laiturilta. Kello kymmeneltä juotiin aamupäiväkahvit. Ruokailu oli kello 12.30, uutisten aikaan. Iltapäiväkahvi oli noin kello 15 aikoihin. Kello 17 aikoihin ruokittiin pienkarja ja pumpattiin vettä lehmien juoma-astioihin. Illallista varten laitettiin ruoka uuniin tai hellalle hautumaan. Noin kello 18 lehmät otettiin navettaan lypsyä varten.

Lypsyn jälkeen tuli rauha navettaan. Maito vietiin jäävesialtaaseen jäähtymään samoin kuin aamulla. Päivän ulkotyöt on tehty, illallinen odottaa. Astioiden pesu ja muut kotityöt odottavat.

Ilta on pitkällä, kun työt on tehty.

Keväällä keitettiin saippuaa: sianrasvaa ja -luita, lipeäkiveä ja vettä, hajusteeksi tervaa tai pihkaa.

Vapun lähestyessä tehtiin sima käymään ja parin päivän päästä se pullotettiin. Kaljamaltaat keitettiin rukiista saunan padassa, kuivattiin saunan parvella ja jauhettiin myllyssä. Talkkunajauhot tehtiin samoin. Talkkuna sekoitettiin piimään – se oli hyvä kesäruoka.

Juhannusviikolla pestiin joenrannassa pyykit, lakanat, matot, villavaatteet ynnä muut. Omatekoinen saippua ja soopa olivat hyviä pesuaineita. Valkopyykki keitettiin padassa.

Keväällä oli kylvetty juurikasvit ja yrtit. Rikkaruohot kasvoivat, pian oli kitkemisen aika. Kesä-heinäkuun vaihteessa tehtiin koivunoksista vihdat eli vastat.

Heinäkuussa oli heinänteko. Heinät kaadettiin niittokoneella, haravoitiin karheelle, laitettiin seipäille. Kun heinät olivat kuivia, ne ajettiin latoon.

Seuraavaksi oli vuorossa rukiin leikkuu. Sirpillä leikattiin rukiit sitomille. Sitomat sidottiin rukiin korsilla ja pystytettiin kuhilaille. Yksi sitoma taitettiin hatuksi. Sade ei kastellut tähkiä. Rukiin lyhteiden kuivuttua ne puitiin ja ennen vanhaan riihittiin. Riihi kuumennettiin, ja jyvät otettiin irti kepakoilla lyömällä. Riihellä olo oli pölyistä ja kuumaa puuhaa. Okran niitto ja herneen – ja viimeksi valmistui kaura. Kaikki viljat niitettiin, laitettiin seipäille, ja tavallisesti viikon tai kahden jälkeen ne olivat kuivia puitavaksi.

Elokuussa marjat kypsyivät. Oli mehujen ja hillojen keittämisen vuoro. Usein tuli avomaankurkkuja säilöttäväksi joko suola- tai etikkaliemeen.

Syyskuulla kalakauppias kulki talosta taloon, ja silakka teki kauppansa. Silakka suolatiin karkealla merisuolalla. Pippuria ja laakerinlehtiä laitettiin mausteeksi.

Perunajauhot tehtiin itse. Perunat kaivettiin maasta kuokan avulla. Isolla raastinraudalla raastettiin perunat saavin päällä olevalle säkkikankaalle. Mäski pestiin moneen kertaan. Perunajauho irtosi saavin pohjalle, mäski puserrettiin lehmille. Perunajauho pestiin useana päivänä ja kuivattiin lopuksi paperilla uunin päällä. Kuivat perunajauhot hienonnettiin kaulimen avulla.

Puolukat kypsyivät ja niitä survottiin puusaaviin. Ensin poimittiin ja sitten perattiin roskat pois.

Joulukuussa teurastettiin sika. Lihat suolattiin puusaaviin. Karkea suola oli ainoa suola, joka säilöi tuotteet. Tehtiin pääsylttyä sekä veri- ja lihamakkaraa. Tuhkaliemessä liotettiin livekalat jouluksi.

Jouluksi leivottiin pullat, kakut sekä piimä- ja perunalimput. Reikäleivät tehtiin syksyllä. Ne kuivattiin orressa ja säilytettiin kaurojen seassa laarissa.

Jouluksi tehtiin ja paistettiin porkkana-, peruna-, ja lanttu- ja maksalaatikot. Pyhien jälkeen alkoivat härkäviikot ja reikäleivät.

Talvi kului jokapäiväisissä askareissa, myös käsitöitä tehtiin.

Pääsiäisen lähestyessä keitettiin mämmiä, joka paistettiin uunissa tuohisissa.

Kesällä tehtiin koivusta, tuohesta, tuokkosia.

Keväällä ja syksyllä kerittiin lampaat. Villoista kehrättiin lankaa. Ensin villat karstattiin hahtuville. Kotitekoisista villalangoista kudottiin lämpimät sukat ja villapaidat.

Olen nyt käsitellyt vuodenaikojen erikoiset työt. Joka päivä oli omat navetta-askareensa. Lasten synnyttyä oli lisää askaretta. Joskus olen ihmetellyt, millä kaikki on jaksettu tehdä. Nuorena sitä on voimaa, jaksamista, nopeutta. Koskaan ei ollut vapaapäivää, oli pyhä tai arki.

– Neljän lapsen isoäiti, yli 80-vuotias Aino Ylhäinen

Sirpamamma

Aino Ylhäselle ja muille maalaistalon ahkerille emännille nostan hattua. Elämä oli täynnä työtä ja n.s. omaa aikaa ei varmasti ollut ollenkaan.

Elämä maaseudulla poikkeaa ja poikeea paljon kaupunkilaisen elämästä mutta töitä riitti kummasakin.

Sodan jälkesinä vuosina oli ruuasta pula ja silloin oli maaseudulla ehkä parempi olla. Kaikki ideat käytettiin hyväksi ja uusia ruokia syntyi silloin paljon.

Toimitus

Näin Kotiliedelle kirjoitti Henna Heikkilä isoäidistään:

Hilkka syntyi Rymättylän saaristossa maatilaperheeseen vuonna 1923. Nuorena tyttönä, 17-vuotiaasta eteenpäin, hän oli sota-aikaan pikkulottana tähystystornissa kiikaroimassa lentokoneiden saapumisia.

Sota-aikana hän löysi myös miehensä, kun pappani Osmo Vehmanen pyysi siskoaan tutustuttamaan hänet johonkin mukavaan tyttöön. Siskon rippikaverina oli mammani Hilkka, ja niin alkoi kirjeenvaihto, joka johti lopulta häihin vuonna 1945.

Hilkka sairasti nuorena polion, josta jäi vaivaksi toisen jalan ontuminen. Kulkeminen hankalassa saaristomaastossa

oli siis välillä haasteellista.

Aluksi kotia pidettiin Rymättylän Ampuminmaa nimisessä saaressa, jossa viljeltiin maata ja hoidettiin lehmiä, lampaita, sikoja ja kanoja. Apuna peltotöissä oli pari hevosta. Perheessä oli tytär Ritva.

Vuonna 1950 oli perheeseen syntymässä toinen lapsi. Osmo-pappani lähti mantereen puolelta hakemaan kätilöä apuun. Jää oli erittäin heikkoa, ja oli etsittävä paikka, mistä olisi lyhin matka mantereelle ja takaisin saareen. Pappa työnsi kätilön kanssa soutuvenettä heikkoa jäätä pitkin. Välillä päästiin sulassa kohdassa vähän soutamaan ja sitten taas työntämään soutuvenettä pitkin jään reunaa. Lopulta kätilö pääsi apuun liukastellen kallioista polkua pitkin ja syntyi Janne-poika.

Maatilan arki alkoi aikaisin. Kello viideltä aamulla Hilkka nousi lypsämään lehmät kahden lapsen jäädessä vielä nukkumaan. Nuoremman lapsen herätessä vanhempi juoksi navettaan huutamaan äitiä apuun. Iltaisin oli edessä sama lypsyrumba.

Kesäisin lehmiä vietiin proomulla mantereen puolelle niitylle laiduntamaan. Silloin Hilkan piti aamuisin ja iltaisin soutaa soutuveneellä lypsämään lehmiä mantereelle ja maitoa tuotiin tonkissa veneen kanssa takaisin saareen.

Päivisin muiden maatilan askareiden lomassa hoidettiin lapset ja tehtiin ruokaa perheelle sekä satunnaisille työmiehille.
Miehet kävivät kalastamassa verkoilla, ja lopuksi Hilkka osallistui verkkojen selvittelyyn. Saaliista loihdittiin hyvä ateria, ja paikalliseen tapaan myös naapurit saivat osansa herkuista.

Kaikenlaisia herkkuja osattiin valmistaa itse, esimerkiksi makkaraa tehtiin eläinten suolista.

Pitkin kesää käytiin poimimassa marjoja ja sieniä metsistä mantereen puolelta. Joskus saatettiin soutaa kilometritolkulla, jotta pääsisi hyvään marjapaikkaan. Pari kertaa viikossa käytiin veneen kanssa Turussa kesätorilla myymässä perunoita, vihanneksia ja marjoja.

Talvisin Hilkka oli apuna nuotanvedossa niin sanottuna tynnyrivahtina. Rymättylä on kuuluisa silakkapitäjä, ja nuotanveto oli jokatalvista hommaa.

Töiden ohella Hilkka hoiti sairasta anoppiaan loppuun asti.

Maatilan pito saaressa oli erittäin rankkaa puuhaa, joten syksyllä 1954 Hilkka ja Osmo päättivät muuttaa Turkuun pieneen kaksioon. Osmo alkoi ajaa taksia, ja Hilkalle ostettiin ompelukone. Perheeseen odotettiin kolmatta lasta. Kotona Hilkka hoiti lapsia ja kotia sekä ompeli paikalliseen lyhyttavaraliikkeeseen satoja ellei tuhansiakin esiliinoja, jotta sai tienattua ompelukoneen hinnan takaisin. Lisäksi hän ompeli kaikille kolmelle lapselle vaatteet. Näiden lisäksi syntyi tuhansia erilaisia käsitöitä villasukista pöytäliinoihin ja verhoihin sekä päiväpeittoihin. Lienee pari ryijykin ilmestynyt seinille.

Myöhemmin perheen asuessa omakotitalossa Hilkalle hommattiin kangaspuut, ja hän teki niillä kaikki talon räsymatot, mattoja riitti myös mökille ja vieraillekin. Hilkka aloitti myös satunnaiset siivoustyöt paikallisessa firmassa.

Vuonna 1955 Hilkka ja Osmo rakensivat vanhaan kotipitäjäänsä Rymättylän saaristoon mökin, Teerenkari nimiseen saareen. Saari oli ihan alkuperäisen maatilan viereisessä saaressa. Viisihenkinen perhe – mukana oli helmikuussa syntynyt Maija-vauva – asui koko kesän teltassa, kun mökkiä rakennettiin. Ruokaa tehtiin kaasukeittimellä yhtä kattilaa käyttäen.

Osmo kävi saaresta käsin töissä Turussa. Siihen aikaan ei ollut puhelimia, joten Hilkka sousi lasten kanssa mantereen puolelle ja joutui välillä tuntikausia odottamaan, että Osmo tulee töistä takaisin. Samalla hän kutoi talveksi villasukkia, käsineitä ja villapaitoja.

Pariin ensimmäiseen vuoteen saaressa ei ollut omaa kaivoa lainkaan, joten vettä käytiin hakemassa viereisestä saaresta tonkkien kanssa.

Mökin valmistuttua saareen istutettiin iso määrä puita. Hilkka leikkasi nurmikkoa puutarhasaksilla talon edustalta isolta alueelta. Saaressa kasvatettiin perunaa ja kaikenlaisia vihanneksia ja marjoja. Myös kukkamaita oli paljon hoidettavana. Lähes kaikki ruoka piti saada omasta takaa, koska lähimpään kauppaan oli viisi kilometriä matkaa eikä rahaa juuri ollut.

Talvet perhe asui Turussa Osmon eläkeikään asti. Silloin veri veti takaisin Rymättylään, ja lopulta mantereen puolellekin rakennettiin eläkeajoiksi uusi mökki, jossa oli mukavaa viettää loppuelämän kesät jo vähän rennommin eläen. Viimeiseen asti oltiin kuitenkin apuna lasten ja lastenlasten viljellessä peltoa Teerenkarin saaressa. Hilkalla oli aikaa hoitaa myös lapsenlapsia. Usein olinkin yökylässä heillä Rymättylässä.

– Henna Heikkilä

Toimitus

Näin Kotiliedelle kirjoitti Liisa Saimintytär:

Muistikuvia ja kuultuja tarinoita 1940- ja 1950-luvuilta nykypäivään

Äidilläni oli taaksepäin taipuisat peukalot ja vikkelät sormet. Perin ne isältäni Juhankustaalta, kertoi äiti. Äitini oli menettänyt äitinsä 8-vuotiaana. Ehkä hän ei tiennyt mitä oli voinut periä äitinsä taipumuksista.

Vanhemmat tädit olivat lohduttaneet pientä Saimi-tyttöä, että sellaiset peukalot merkitsevät hyviä käden taitoja. Ukkini oli ollut käsistään taitava, puusuutari ja värkkien korjaaja. Äidistänikin tuli monitaitoinen.

Äitini syntymästä oli heinäkuussa 100 vuotta. Vuonna 1912 elettiin vielä tsaarin aikaa. Niukka toimeentulo ei antanut mahdollisuutta koulunkäyntiin, vaikka opettaja kävi kotona puhumassa, vaan Saimin oli kansakoulun jälkeen heti tartuttava työhön. Valokuvat kertovat paljasjalkaisesta tytöstä valkoisessa essussa ja valkoisessa hilkassa suuren rasvapadan äärellä paistamassa munkkeja leipomon takahuoneessa, nuoresta naisesta siistissä työtakissa järjestyksessä olevien kangaspakkojen edessä kannakselaisessa talouskaupassa, mustassa leningissä valkoisessa pitsiessussa tarjoilemassa kahvia herrasväelle. Näin äiti lienee oppinut tekemään maukasta ja herkullista ruokaa, leipomaan piiraita, kattamaan kauniisti ja myös itse pukeutumaan muodikkaasti.

Äitini ja isäni avioituivat vuonna 1937, veljeni syntyi juuri ennen talvisodan alkua. Äiti joutui lähtemään evakkoon Kannakselta Satakuntaan vanhan isänsä ja pienen vauvan kanssa, pakkaamaan uuteen yhteiseen kotiin hankitut tavarat, käyttämään kaiken kekseliäisyytensä pelastaakseen tarpeellisen.

Maatalouden ja teollisuuden piirissä työpäivänsä tehneistä naisista on tutkimuksia ja kirjallisuutta, mutta entä ne naiset, jotka tekivät päivätyönsä kotona tai kaupan ja muiden palvelujen aloilla?

Sodan aikana kaikki naiset ovat varmasti joutuneet tekemään pitkän päivätyön ja käyttämään luovuuttaan selviytyäkseen lasten ja vanhuksien hoidosta, ruuan hankkimisesta ja valmistuksesta. Vaikeaa se oli varsinkin niille, jotka olivat joutuneet lähtemään kodeistaan täysin vieraaseen ympäristöön.

Äitini kertomukset, sitten kun osasin häneltä kysyä, olivat silti myönteisiä. Kun ihmettelin kuka oli opettanut hänet neulomaan puikoilla niin nopeasti että silmissä vilisi, hän vastasi: työ tekijäänsä neuvoo ja Kotiliesi. Hän kertoi myös miten Satakunnassa evakkopaikassa sai opettaa talon naisväkeä piirakoiden tekoon. Äiti näytti peukaloitaan nauraen, että taipuisat peukalot ovat hyviä rypyttämään.

Olin syntynyt vuonna 1943 armeijan jeeppiin toukokuun lopulla äidin kiireisen työpäivän jälkeen. Hän oli kiirehtinyt pesemään ikkunoita, kylvämään porkkanoita ja pessyt pyykin. Sairaalaan asti ei ehditty.

Isä oli rintamalla, ja kirjeenvaihto oli tiivistä. Karjalaiset alkoivat muuttaa takaisin Kannakselle, niin teki myös äitini mukanaan ukkini, viisivuotias veljeni ja minä alle yksivuotiaana.

Uuden kodin perustaminen, (tosin entiset huonekalut löytyivät), ja elämä aloitettiin äidin mukaan toiveikkaasti. Työhön hän ei päässyt kodin ulkopuolelle, kahden pienen lapsen kanssa, mutta leipoi ja kutoi kotona ja auttoi naapureita mahdollisuuksien mukaan. Kauan emme saaneet paikallamme olla, kun lähtökäsky taas tuli. Ukki kai oli päättänyt jäädä Karjalan multiin, äiti kertoi, kun ukki sairastui, eikä halunnut enää ottaa elämästä kiinni.

Äiti pakkasi taas kodin ja meidät lapset, ompeli vehnäjauhosäkeistä kaksi suurta pussia, joista toisessa keikuin ylimpänä. Jollain kyydillä olimme Ensosta päässeet Lappeenrantaan ja sieltä proomun laidoilla kyyröttäen Ristiinaan ja junalla Satakuntaan. Äidiltä, kuten kaikilta naisilta, vaadittiin rohkeutta, samanlaista kuin miehiltä sodassa. Epätoivoon ei voinut vaipua, lapsia oli ajateltava ja perheen tulevaisuutta. Varsinainen päivätyö oli elämän säilyttämisessä, lasten turvaamisessa, myös lähellä olevien kohtalotovereiden ja oman itsen, samalla kantaen huolta rintamalla olevasta puolisosta.

Kolme evakkovuotta vielä sodan jälkeen kului Satakunnassa. Niiltä ajoilta ovat omat ensimmäiset muistoni. Isä työskenteli kauempana, äiti osallistui talon työhön keittiössä, kasvimailla ja perunannostossa. Itsekin taisin ansaita ensimmäisen markkani keräämällä ämpärillisen perunoita äidin rinnalla.

Keittiöpuuhien lisäksi äiti neuloi sukkia ja puseroita, kun villalankoja alkoi saada. Olomme oli rauhallista, kun talossa oli mukava isäntä ja nuori emäntä ja hyvä kohtelu. Kaikesta huolimatta vanhempani halusivat lähemmäs ystäviään ja mie-kielen alueelle Kymenlaaksoon, jossa teollisuudessa oli työpaikkoja tarjolla.

Muutimme joulun ja uuden vuoden välillä Kotkan Karhulaan vuonna 1948. Isä sai töitä lasitehtaalla ja äiti sekatavarakaupassa. Äidin työpäivä alkoi jo aamuvarhain. Maitotonkat piti olla ottamassa vastaan ennen kaupan aukeamista.

Äidin pyörän tarakalla melkein nukkuvana pääsin tutun karjalaismummon hoiviin. Kauppa aukeni klo 8. Ruokatunnilla äiti tuli katsomaan minua ja syömään eväitä. Kauppa meni kiinni kello 17, mutta seuraavaa päivää varten piti vielä tehdä valmisteluja. Muistan, että odotin äitiä portailla istuen, tosin joskus isä ehti hakea minut aikaisemmin, kun oli vuorotyössä.

Iltaruoka oli usein jo valmis, kun äiti osasi suunnitella ja valmisteli aterioita useammaksi päiväksi kerrallaan. Illalla äiti vielä korjasi vaatteita ja kenkiä liimaten ja ommellen, silitti, neuloi, ompeli ja kyseli läksyjä. Aika varhain äiti opetti minut silittämään, sain kostuttaa vaatteita äidin isän siis ukin tekemällä varpuvispilällä. Koulun käsityössä olin mestari virkkamaan ketjusilmukoita, kun äiti oli jo aikaisemmin opettanut.

Koulun kevät- ja joulujuhliin sain usein uuden mekon, äidin ompeleman tai neuloman. Veljeni sai polvihousut, jotka äiti ompeli kävelypukunsa hameesta. Jälkeenpäin muistan, miten äidin kutomat pitkät sukat (puolipatenttia, sanoi äiti) kutittivat ja kuinka koko asuni oli samaa väriä puolukkapuuroväriä, kun äiti oli saanut ostaa samaa lankaa kaksi kiloa, muuta kun ei ollut. Tuloksena oli lainepitsikuvioinen mekko, malli Kotiliedestä, vyötäröllä musta samettinauha, myssy, lapaset, kaulaliina ja vielä villatakki. Ne olivat kauniit, mutta lakkasin syömästä puolukkapuuroakin värin vuoksi useaksi vuodeksi.

Pikkuserkkuni Oulujärven rannalta, kylmältä tilalta sai pieneksi käyneet vaatteeni, oli iloinen joka paketista, jotka äitini lähetti serkulleen vielä kovempiin olosuhteisiin. Saimme laatikkokameralla otetun kuvan Senja-Seijasta villamekko yllään.

Äitini kädet eivät levänneet vielä vanhempanakaan. Ensimmäinen tyttäreni sai neulottuja villanuttuja, hattuja, sukkia, damaskeja, ennen kuin itse ehdin aloittaa. Äiti aina soitti, että nyt on tulossa sitä ja tätä. Sitten kun lääkäri kielsi kutomisen, äiti solmi vielä narukasseja, teki nahkatöitä, virkkasi pitsiliinoja muillekin tilauksesta. Mummi ehti vielä opettaa tyttärilleni piirakoiden tekoa ja rypytystä ja todeta ainakin toisella lapsenlapsellaan olevan taitavan peukalon.

Äidin työpäivän kaari oli pitkä. Eläkepäiviäkin riitti 86-vuotiaaksi asti. Sinä aikana ehdimme saada perinnöksi taitoja ja tietoja karjalaisista perinteistä mutta myös oppia myönteistä elämänasennetta, rohkeutta ja uskoa tulevaisuuteen. Lisäksi minullakin on taakse taipuva peukalo.

Toimitus

Näin Kotiliedelle kirjoitti Raija Hella:

Vanhempani muuttivat Pohjanmaalta 1954 Kokemäelle. Isäni Antti Mäkelä oli Osuuskaupan myymälänhoitajana. Kauppaan palkattiin muutaman vuoden kuluttua liikeapulaisen virka. Äitini Kirsti oli kotiäitinä kolmen lapsen kanssa kaupan yläkerrassa. Häntä kiinnosti kovasti päästä ansiotyöhön. Niinpä hän laittoi lehteen ilmoituksen: kotiapulainen saa paikan kolmen lapsen hoitajana. Lapset olivat syntyneet vuosina 1952, 1954 ja 1956.

Vastauksena muun muassa eräs hieno rouva, rikaskin oli, olisi halunnut pestin. Lapsien serkkutytöistä saatiin ensin hoitoapua, kunnes eräs ihana Marja-Liisa lupautui pidemmäksi aikaa. Niinpä äitini työskenteli yhdessä miehensä kanssa kaupassa yli 30vuotta.

Kaupassa kävivät tutut asiakkaat. Monesti he halusivat jutella omista asioistansa. Asiakkaille oli kaupan ohessa tärkeää myös sosiaalinen kanssakäyminen, tuttujen tapaaminen ja kuulumisien vaihtaminen.

Tavarat olivat järjestyksessä virtaviivaisesti. Ja kaikkea oli saatavilla kattiloita, kankaita nappeja lankoja, hevosenkenkiä, ruuveja, muttereita maataloustyökaluja, ruoka-aineita, lihoja ynnä muuta sellaista. Kattolevyjäkin suuleihin, taloihin ja navettoihin myytiin. Polkupyöriä, leikkuupuimurikin myytiin.

Maitoa myytiin omiin kannuihin isosta hinkistä samoin kermaa pienemmästä. Hinkit täytyi aina iltasella pestä huolella ja lähetettiin meijeriin. Helpotusta toi, kun maitoa ja piimää alettiin myydä litran pusseissa. Paitsi välillä asiakkaalta putosi pussi ulkorappusille, se näytti meistä lapsista aikahurjalta.

Sellaista tavaraa ei ollutkaan, mitä kaupasta ei siihen aikaan olisi saanut. Bensaa mopoihin ja traktoreihin ostettiin ja kaikenlaisia apulantoja, kalkkia ynnä muuta sellaista. Kiirutta oli vanhemmillani, täystyöpäiviä. Ja kun kaupan ovet suljettiin kello 17, alkoivat siivoustyöt ja tilauksien kirjaamiset ja kassanlaskeminen. Joku vielä poikkesi ostamaan jotain tuiki tärkeää.

Jälkeenpäin olen saanut kuulla asiakkailta paljon kiitosta vanhempieni hyvästä kaupan hoitamisesta ja ystävällisestä ilmapiiristä. Oli lämminhenkistä asioida heidän kanssaan. Kaupassa asiointi oli erilaista kuin nyt, kun ei oikein tahdo ehtiä tavaroitakaan ottaa pois liukuhihnalta, kun jo seuraavan ostokset ryöppyävät samaan.

Liekö ihmisten pahoinvointi johtuvan osittain tästäkin kiireestä?!?

Kauppa avattiin kello 9. Mutta sitä ennen autot toivat tilaustavaroita ynnä muuta sellaista, ja kaikki oli laitettava kuntoon aikaisin aamulla. Siihen aikoihin äitini ei ehtinyt paljon harrastella mitään. Hän oli Marttojen perustajajäsen ja ehti käydä myöhemmin laulukuorossa. Ja kyllä sitä asioita oppii vanhempanakin: äitini oli niin innokas nypläyksestä, että meni kansalaisopiston nypläyskurssille 70-vuotiaana. Ja nyplää kauniita liinoja…

Kotityöt veivät silloin lisäksi aikaa, ei ollut imureita. Vesi piti hakea kaivolta ja kotiliedessä laitettiin ruokaa. Yhteiset ruokahetket olivat hyviä, kun kaikki olivat pöydän ääressä ja kuulumisia vaihdettiin perheen kesken iltakuudelta.

Leikimme usein kavereiden kanssa. Lapsia asui Risteellä paljon, ja yhdessä keksittiin aina mukavia leikkejä, pelejä, joskus kepposiakin. Mutta äiti piti huolen, että illalla kouluaikaan oli tultava ruokailuun ja läksyjen lukuun, vaikka kuinka olisi ollut kivaa toisten kanssa.

Kesät olivat eri asia, kun ei ollut koulua. Silloin sai olla myöhempään. Syksyisin käytiin marjametsässä, säilöttiin syksynsatoa. Äitini ompeli vaatteita meille lapsille, kun olimme pieniä. Kesälomaksi lähdimme aina pois kotoa. Usein vietimme kesää maalaistaloissa mummoloissa, ensin Lappajärvellä ja sitten Hämeenkyrössä. Siellä oli mukavaa yhdessä serkkujen kanssa. Pakkasimme Opel Kadetin tiukkaan tavaroita ja matka kului rattoisasti. Äidilläni oli myös ajokortti ja hän ajelutti meitä, mikä siihen aikaan oli harvinaista. Transistoriradiota kuunneltiin takapenkillä korvan vieressä. Se ritisi ja rätisi. Ei ollut vielä autoradioita.

Äitini on harvinainen teräsnainen. Sodan ajat kokenut. Karjalasta vanhempiensa ja sukunsa kanssa lähtenyt 10-vuotias lapsi. Karjalan joutuivat jättämään ja evakossa kulkemaan. Mutta jo silloin he luottivat Jumalan johdatukseen ja veisasivat innolla virsiä, jotta jaksaisivat eteenpäin ja rukouksen voimalla. Rukous on kantava voima. Kiitos ÄITI kaikesta huolenpidostasi myös nyt myöhemmin meitä kaikkia kohtaan! Iloitsemme sinusta ÄITI, MUMMO ja ISOMUMMO.

Isoäiti

Hei! Kiinnostaisi tietää, kuka oli Pikku Äiti, mikä hänen nimensä oli?

Sinun täytyy kommentoidaksesi.