Kirsi päätti etsiä isänsä, jota ei ollut nähnyt 50 vuoteen: "Ajoimme 500 kilometriä tietämättä, löydämmekö oikean ihmisen vai emme”
Kirsi Kaunomäki ei ollut tavannut isäänsä 50 vuoteen, kun tajusi tämän varmaankin vielä olevan elossa. Spontaanisti alkanut tutkimusmatka toi Kirsin elämään paljon uutta ja yllättävää.
Kun ero tuli, isä katosi ja jatkoi omaa elämäänsä. Lapset jäivät äidin huollettaviksi ja kasvatettaviksi. Tämä oli tavallinen tarina monelle avioerolapselle aikana, jolloin yhteishuoltajuutta ei vielä tunnettu eikä ollut kirjattu lakiin.
Kirsi Kaunomäki, 61, oli parivuotias, kun hänen vanhempansa 1960-luvun alussa erosivat. Sen jälkeen Kirsi kasvoi Lahdessa äidin ja tämän kaksoissiskon yhteistaloudessa. Kotona asui myös vaari, joka kuoli kun Kirsi oli kahdeksanvuotias.
Eron jälkeen Kirsi ei enää isäänsä tavannut. Hänestä ei kotona koskaan edes puhuttu, mutta se ei ollut Kirsille ongelma. Hän ei isäänsä muistanut eikä tätä osannut kaivata tai tästä edes kysellä.
Soittaako joulupukki?
Vuonna 1978 vietettiin Kirsin 18-vuotissyntymäpäiviä, kun puhelin yhtäkkiä soi. Kirsi vastasi siihen ja kuuli miesäänen sanovan, että toisessa päässä on hänen isänsä.
”En tajunnut mistä oli kysymys. Sehän oli sama kuin joulupukki olisi soittanut. Ojensin puhelimen äidilleni, joka puhui hetken ja lopetti sitten puhelun asiaa sen kummemmin selittämättä.”
Ehkä äiti ei halunnut sekoittaa tyttärensä elämää, Kirsi miettii nyt. Itse hän ei jäänyt asiaa sen kummemmin miettimään. Nuoren naisen pää täyttyi muusta mielenkiintoisemmasta, poikakaverikuvioista ja ylioppilasvuoden kiireistä.
”Koska isä ei ollut koskaan ollut elämässäni, unohdin hänet ja ajattelin tärkeämpiä ja ajankohtaisempia asioita.”
Salapoliisityö alkaa
Asia unohtui yli kolmeksi vuosikymmeneksi, kunnes kesällä 2012 Kirsi löysi itsensä uudesta elämäntilanteesta. Hänen ainoa lapsensa oli aikuistunut ja muuttanut pois kotoa ja Kirsillä alkoi olla enemmän aikaa miettiä omaa elämäänsä.
Tuolloin, 52-vuotiaana, hän yhtäkkiä tajusi isänsä todennäköisesti olevan vielä elossa. Ainakaan Kirsille ei ollut tullut tietoa isän kuolemasta – ei kutsua perunkirjoituksiin tai hautajaisiin. Hän mietti, että kai sellainen olisi pitänyt tulla, koska vanhemmat olivat olleet aviossa Kirsin syntyessä.
Omasta syntymätodistuksestaan Kirsi sai selville isän syntymäajan. Sen avulla hän saattoi alkaa kysellä isän nykyistä asuinpaikkaa eri paikkakuntien kirkkoherranvirastoista. Selvisi, että isä asuu Joensuussa.
Paikkakunnalla oli kuitenkin monta samannimistä miestä. Kirsi soitti vuoronperään jokaiselle, joiden numeron hän sai tiedustelusta. Osasta kuuli jo äänestä, että kyse oli nuoresta miehestä.
”Silloin sanoin, että anteeksi, väärä numero, etsin vanhempaa henkilöä.”
Kun soitot vetivät vesiperän, Kirsi otti yhteyttä väestörekisteriin ja sai lopulta isän nimisen joensuulaismiehen osoitteen, jonka omistajalla oli salainen puhelinnumero.
Illalla Kirsi kertoi asiasta ystävälleen. Tämä innostui ja kannusti Kirsiä viemään tutkimuksensa loppuun. Hän voisi lähteä mukaan tueksi katsomaan, löytyykö Kirsin isä.
”Osoite selvisi keskiviikkona, ja jo saman viikon lauantaina ajoimme 500 kilometriä Joensuuhun tietämättä, löydämmekö oikean ihmisen vai emme.”
Lämmin vastaanotto tiilitalon kuistilla
Perillä Pohjois-Karjalassa matka päättyi tiilitalolle, jonka pihalla vanhempi nainen laittoi pyykkejä kuivumaan. Kirsi nousi autosta ja tiedusteli naiselta, asuuko osoitteessa hänen isänsä niminen henkilö. Nainen viittasi talolle päin ja vastasi, että tuossahan hän on, kuistilla.
Kirsi suuntasi askeleensa talon kuistilla istuvaa vanhusta kohti.
”Tuntui, että kävelin kuin hidastetussa filmissä kohti tuntematonta, jonka kuitenkin jotenkin tunsin.”
Kirsi esitteli itsensä ja kysyi, kuulostaako nimi tutulta.
Isä vastasi: ”Minun rakas tyttäreni, minun tyttöni”, tarttui Kirsiä kädestä kiinni, sulki sen kämmeniinsä ja taputti sitä lämpimästi.
Silloin Kirsistä tuntui, että happi loppuu. Sekavat ajatukset kulkivat hänen päässään eikä hän saanut sanaa suustaan.
”Ystäväni sai aluksi hoitaa puhumisen. Minä vain tuijotin isääni ja etsin tuttuja piirteitä. Millainen nenä hänellä on, millaiset korvat, silmät?”
Vaikka sanoja ei heti löytynyt, tunnelma oli ilahtunut ja lämmin. Isän naisystäväkin tuli kuulolle, ilahtui uutisista ja keitti yllätysvieraille kahvit.
Yllätys: kolme siskoa
Pöydän ääressä juttu jatkui. Isä kysyi Kirsin äidistä ja sai kuulla tämän kuolleen jo vuonna 1986, 26 vuotta aiemmin. Kirsi sai puolestaan tietää, että isällä on toisesta, jo päättyneestä avioliitostaan kolme muuta tytärtä.
Isä kävi hakemassa puhelinmuistionsa, johon tytärten yhteystiedot oli kirjattu allekkain, ja Kirsi soitti saman tien listassa ylimmäisenä olleelle Tainalle, sisarista vanhimmalle.
Ensin Taina luuli Kirsiä sairaanhoitajaksi ja pelästyi. Onko isälle sattunut jotain? Kun Kirsi kertoi kuka on, Tainakaan ei tiennyt mitä sanoa. Sen sisarpuolet saivat kuitenkin sovittua, että Taina kertoisi asiasta muille ja sisarukset tapaisivat toisensa ensi tilassa.
Kirsi istui kahvipöydän ääressä rupattelemassa vielä puolisen tuntia, mutta alkoi sitten tehdä lähtöä.
”Siinä oli niin paljon tunnekuohua ja uutta tietoa, että minun oli pakko päästä tilanteesta pois. En voinut ottaa enempää vastaan, aivoni eivät yksikertaisesti pystyneet käsittelemään enempää.”
Lähtiessä sovittiin, että soitellaan.
Kirsi ajoi ystävänsä kanssa 500 kilometriä takaisin Helsinkiin. Paluumatkalla ei paljoa puhuttu, mutta Kirsin mieli oli iloinen ja herkistynyt. Hyvä että isä löytyi. Oli kannattanut lähteä häntä etsimään.
Iloinen tapaaminen sukukartan äärellä
Kesti hetken, kunnes Taina sai kerrottua nuoremmille siskoille Aulille ja Eijalle uudesta sisarpuolestaan. Sovittiin, että kaikki tapaisivat toisensa Riihimäellä Tainan kotona.
Kirsiä jännitti; hän ei tiennyt mitä odottaa. Hän osti tapaamiseen ison ja värikkään, eri osista koostuvan kukkakimpun symboloimaan suurta perhettä.
Tavatessa jännitys suli nopeasti pois, sillä Taina, Eija ja Auli ottivat Kirsin avosylin vastaan, halaillen ja nauraen elämän ihmeellisyyttä.
”Olimme hämillämme, mutta onnellisia näkemisestä. Ihmettelimme nyt yhdessä sitä, muistutammeko toisiamme, vaaleatukkaisia ainakin olimme kaikki. ”
Sitten käytiin läpi tärkeimmät: asuinpaikat, ammatit, perheet ja lapset. Eija oli ottanut mukaansa sukukartan, josta Kirsi sai tietää isän sisaruksista ja isän puoleisista serkuistaan.
”Mietin jälkikäteen pitkään, miltä se kaikki tuntui. Tuntuivatko siskopuolet kavereilta vai sisarilta? Ihan heti se ei ollut selvää”, Kirsi kertoo.
Parin vuoden tuttavuus isän kanssa
Suhde isään alkoi ensitapaamisen jälkeen rakentua pikkuhiljaa viikoittaisten puheluiden ansiosta. Kirsi kävi myös tapaamassa isäänsä Joensuussa. Silloin isä ja Kirsi katselivat yhdessä vanhoja valokuvia Kirsistä ja hänen äidistään.
Juttelu sinänsä oli helppoa, mutta se pysytteli pintatasolla, säässä ja ajankohtaisissa kuulumisissa. Kysellä Kirsi ei oikein osannut, koska yhteistä historiaa ei ollut.
Kirsi kysyi, miksi isä ja äiti aikanaan erosivat ja miksi hän ei ollut pitänyt Kirsiin yhteyttä, muttei saanut kysymyksiinsä kunnon vastauksia.
”Ehkä isällä ei yksinkertaisesti ollut työkaluja käsitellä vanhoja asioita. Ja olihan isä jo vanha ihminen. 82-vuotiaana jokainen on puheissaan ja olemisessaan toisenlainen kuin voimansa päivinä.”
Isän ominaisuudet eivät sinänsä tuntuneet olennaisilta, mutta häneen tutustuessaan Kirsi tunsi oman olemassaolonsa täydentyneen.
”Löysin sen puuttuvan palan. Minusta tuli kokonainen, kun sain tietää toiset 50 prosenttia taustastani.”
Muuttiko se Kirsin identiteettiä?
”Voi olla, mutten osaa sanoa miten. Ehkä olemiseeni on tullut jonkinlaista varmuutta.”
Kovin lämmintä isä-tytär-suhdetta ei ehtinyt kuitenkaan koskaan syntyä. Pari vuotta ensitapaamisen jälkeen isä sai sydänkohtauksen ja kuoli.
Kirsille jäi kuva miehestä, jota nuoruudessa tehdyt valinnat vaivasivat. Työuransa hän oli tehnyt kuljetusalalla autonkuljettajana.
”Hän oli sellainen automies. Nuorempana varmaan aika eläväinenkin.”
Jotain jäi tähän päivään
Isän hautajaisissa vuonna 2014 sisarpuolet jättivät isälleen jäähyväiset sisarina, arkun vierellä käsi kädessä seisoen.
Suhde Tainaan, Eijaan ja Auliin on sen jälkeen syventynyt ja tullut Kirsille tärkeäksi. Sisaruksia yhdistävät paitsi samat piirteet myös samankaltainen huumorintaju.
”Näemme useamman kerran vuodessa ja vietämme joka vuosi tapaamisemme synttäreitä. Nyt olemme sisarina kymmenvuotiaita, ajanlasku alkaa siis tapaamisestamme.”
Sisariin tutustumisen myötä Kirsin olo on entisestään eheytynyt.
”Olisi ollut paljon vaikeampaa, jos isä olisi ehtinyt kuolla. Olisin silloin tavannut siskoni vasta hautajaisissa, ja se olisi ollut tietysti erilainen lähtökohta tutustua toisiimme. Nyt tein itse sen työn, että lähdin selvittämään asioita. Se oli voimaannuttava kokemus.”
Sisarten ansiosta isän etsiminen kantaa hedelmää vielä tänäkin päivänä.
”Jos olisin tuntenut vain isän kahden vuoden ajan eikä sisaruksia olisi ollut, kaikki isään liittyvä olisi tällä hetkellä vain mennyttä elämää. Nyt minulla on jokapäiväisessä elämässä kolme bonussiskoa, pysyvästi.”
Kirsi jää miettimään, mikä olisi oikea sana kuvaamaan hänen kokemaansa ja olemistaan nyt.
”Rauha? Seesteisyys? Kiitollisuus? Lempeys elämän monimutkaisuutta kohtaan? Jokin sen kaltainen. Puuttuva palanen löytyi, ja sen lisäksi sain perheenlisäystä 52-vuotiaana.”
Elämään on tullut paljon sellaista uutta, mitä Kirsi ei voinut Joensuun reissulle lähtiessään kuvitellakaan.
Lue myös Anna.fi: 10 syytä miksi olet erityisen onnekas, jos sinulla on isosisko
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 5/2023.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Kirsi päätti etsiä isänsä, jota ei ollut nähnyt 50 vuoteen: "Ajoimme 500 kilometriä tietämättä, löydämmekö oikean ihmisen vai emme”