Onko pienokaisenne tullut uppiniskaiseksi?

Monen talon päivällisajan ruoantuoksuisessa rappukäytävässä näkyy hyvien ulkoiluilmojen aikana sattuvan samantapaisia murhenäytelmiä: siinä viedään sisälle pikku neitiä tai herraa, joka vähin voiminsa hankaa vastaan ja samalla ei niinkään vähin äänin ilmoittaa, että Maija tai Matti ei tahdo tulla sisään, vaan tahtoo vielä kelkkamäkeen, tahtoo!

Viimeaikainen lapsisielutiede on kiinnittänyt erikoisesti huomiota pikkulasten uhmanpuuskiin. Niitä tutkittaessa on tultu siihen tulokseen, että ne ovat määrätyssä iässä merkkinä eräänlaisesta sielunelämän murroksesta, oman tahdon heräämisestä.

Tässä iässä lapset kiihkeästi painottavat oman pienen persoonansa tahtomisia. 2 &12;-vuotias Liisa toisti kärsimättömästi: ”Liisa ei tule ruokasaliin, Liisa ei tule ruokasaliin” – ja samalla hän kuitenkin seurasi toisia ja katseli ikävöiden ruokavateja. Oli vain niin kamalan ärsyttävää kun toiset määräsivät tähän toimitukseen. Liisa kai koetti puheellaan edes itselleen vakuuttaa, ettei hän niin vain komenneltavissa ole.

Tältä pohjalta lähtien suhtautumisemme uppiniskaisuuden puuskiin muuttuu huomattavasti, kuin jos lähtisimme esim. siitä, että nyt alkaa pahuus saada jalansijaa viattomassa pienessämme ja pitää nopeasti juurinensa hävittää. Voimme ensinnäkin lohduttaa itseämme sillä, että se on osittain itsestään ohimenevä tila – ehkä muutaman kuukauden, mutta ehkä vuoden tai parikin kestävä.

Toiseksi huomaamme, että lapsen tila vaatii hienotunteisuutta ja varovaisuutta. Mikä on pingoitettua ja ärtynyttä, siihen eivät jyrkät toimenpiteet ole omiansa, vaan tyynnyttävät ja rauhoittavat. Sitä paitsi useatkin oppineet ovat sitä mieltä, että jos orastava tahto heti aivan muserretaan, niin se tuntuu myöhemmin henkisenä velttoutena ja selkärangattomuutena – mikäli ei pakon alla salassa kasva hirmusuhteisiin tai yleensä purkaudu myöhemmällä iällä ikävissä muodoissa.

Täten ei siis ”uhman murtamista”, joka ennen katsottiin niin tärkeäksi kasvatustoimenpiteeksi, enää pidetäkään niinkään tepsivänä tai suositeltavana. Päinvastoin, viisainta on olla tarttumatta kovin hanakasti joka pikku puuskaan. Jos käännämme puheen muihin asioihin, niin pienokainen unohtaa itsepäisen hokunsa, rauhoittuu ja perhekohtaus vältetään.

Teksti: Äiti Pauliina Kotiliesi 6/1935

Keskustelu

Kommentoi juttua: Onko pienokaisenne tullut uppiniskaiseksi?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X