Reima Virtanen: ”Olin täysin muiden vietävissä”

Reima Virtanen, 68, juoksi lapsena koulunpihalla karkuun kiusaajia. Aikuisena hänestä tuli juhlittu urheilija, jonka viina melkein vei.

Reima Virtanen kotonaan, kuva: Jyrki Nikkilä, copyright: Otavamedia

”Voitin nyrkkeilyn olympiahopeaa vuoden 1972 kisoissa Münchenissä. Tai hävisin, miten sen nyt ottaa. Finaaliottelussa minut tyrmättiin ensimmäisessä erässä.

Olin pettynyt itseeni, sillä olin otellut kuin olisin ollut nakkikioskilla tappelemassa. Istuin hotellihuoneessani ja tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Juoksija Juha Väätäinen aavisti fiilikseni ja koputti ovelle kossupullon kanssa. Joimme pullon kahteen pekkaan ja puimme tappioitamme.

Kotona Kemissä luulin saavani neilikan käteen niin kuin aiemmin arvokisojen jälkeen. Alkoikin älytön pyöritys. Tuli kutsuja kaiken maailman juhlatilaisuuksiin. Kaupungilla selkääntaputtelijoita riitti. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt olla elämäni parasta aikaa. Olinhan juhlittu sankari.

Mutta minä en ollut koskaan tuntenut oloani yhtä tyhjäksi.

Itsetuntoni on heikko, on aina ollut. Pienenä juoksin koulunpihalla pakoon kiusaajia ja lyhyellä koulumatkalla tuli aina nokkiin. Olin pienikokoinen itkupilli, minua oli helppo kiusata. Luulin, että minua kiusattiin pihallamme olevan kuormaauton takia. Isä oli ainoa kuorma-autoilija, jonka tiesin. Myöhemmin olen tajunnut, että ehkä syy olikin äitini sairaus. Hän sairastui vakavaan depressioon, ja se tarkoitti siihen aikaan samaa kuin hullu. Varmasti kavereiden kotona puhuttiin ja lapset ymmärsivät sen mitä ymmärsivät.

12-vuotiaana eno vei minut nyrkkeilysalille paikallisen työväentalon ullakolle. Kiusaamiset jäivät siihen. Valmentajana oli legendaarinen Taisto Tuominen. Tase oli meille pojille puolijumala.

Hän ei opettanut vain nyrkkeilemään, vaan elämää ylipäätään. Hän neuvoi avaamaan oven naisille ja puolustamaan heikompia. Jo silloin päätin, että en koskaan löisi naista. Se päätös on pitänyt.

Minulle Tase oli myös isähahmo. Äiti muutti kotoa, kun olin 16-vuotias. Jäimme siskon ja isän kanssa kolmisin. Olin sellainen äidin poika, isän kanssa otimme usein yhteen. Isä oli paljon reissutöissä ja jäi minulle vähän etäiseksi.

Kotona oli ajoittain hankalaa, mutta kehässä alkoi tulla menestystä. 19-vuotiaana voitin nuorten SM mestaruuden ja parikymppisenä yleisen sarjan mestaruuden. Vuosi 1969 oli elämäni paras vuosi. Voitin sekä Suomen mestaruuden että EM-pronssia ja minut valittiin Suomen parhaaksi nyrkkeilijäksi. Pääsin hienoihin kisoihin ja maailmalle.

Virtasen olympiamitali vuodelta 1972, kuva: Jyrki Nikkilä, copyright: Otavamedia

Seuraavana vuonna sain vakituisen työpaikan ravintola Reimarin portsarina. En pitänyt työstä ja olin jo järjestänyt itselleni hyvän työn ja uuden asunnon Etelä-Suomesta. Elämäni olisi voinut muuttua. Mutta silloin kohtalo puuttui peliin.

Päästin eräänä iltana hieman liian humalaisen miehen pitkän suostuttelun jälkeen sisään ravintolaan. Vähän myöhemmin mies kaatui ravintolan edessä maahan ja löi päänsä pahasti. Hän kuoli.

Jouduin asiasta käräjille. Minua syytettiin kuolemantuottamuksesta. Ylpeys ei antanut periksi lähteä kaupungista. Minua olisi pidetty pelkurina ja syyllisenä. Oli pakko haudata unelmat etelään muutosta. Tapahtuma on kummitellut mielessäni vielä myöhemminkin, vaikka lopulta tehtiin syyttämättäjättämispäätös.

Ryyppäys lähti käsistä vuoden 1972 olympialaisten jälkeen. Jokaisella oli näkemys finaaliottelusta. Kyseltiin kuinka paljon ruplia olin ottanut tappiosta. Ei sitä kestänyt selvin päin. Samaan aikaan kiusauksia sateli. Oli naisia ja juhlia. En osannut vastustaa niitä. Olin täysin muiden vietävissä.

Vähän olympialaisten jälkeen yritin hirttää itseni putkassa. Pääni tutkittiin sen jälkeen oikein perusteellisesti. Kaikki oli kuulemma kunnossa, mutta myöhemmin luin papereista, että kärsin lääkärin mukaan vakavasta depressiosta. Ei minulla ollut hajuakaan mitä sellainen sana tarkoittaa. Kaikkikuvittelivat, että kusi oli noussut päähän ja olin mennyt sekaisin menestyksestä. Mutta sisälläni oli vain mustaa.

Vuonna 1979 sain lapsen nuorelle naiselle. Vaimo olisi antanut anteeksi, mutta en kehdannut jäädä kotiin. Uusi liitto kesti vain pari vuotta.

Raitistuminen oli tärkeä käänne Reiman elämässä, kuva: Jyrki Nikkilä, copyright: Otavamedia

Kaksi vuotta myöhemmin sain työnantajaltani Kemin kaupungilta viimeisen varoituksen. Jos en menisi AA-kerhoon, menettäisin työni. Se säikäytti niin, että korkki meni kerrasta kiinni.

Voin sanoa, että AA-kerhoon meneminen on suurin saavutukseni. Kun kävelin ensimmäisestä kokouksesta kotiin, tuntui kuin olisin lähtenyt lentoon. Kokouksessa oli paljon vanhoja kavereita. Vuosia aiemmin olin ilkkunut heille uskoontulemisesta, mutta he jaksoivat kannustaa minua.

Kolmen kuukauden raittiuden jälkeen tapasin Pirkon. Elimme yhdessä 19 vuotta. Pirkosta tuli tukeni ja turvani. Aloimme käydä tanssimassa ja keilahallilla. Raittius tuntui uskomattoman hyvältä.

Aloin arvostaa terveyttä ja sitä, että välit läheisiin ovat kunnossa. Suhde isän kanssa parani, kun aloin ymmärtää, kuinka vaikean elämän hän on joutunut elämään. Ei ollut aivan pikkujuttu toimia yksinhuoltajana 60-luvun pikkukaupungissa. Sodassa olosta puhumattakaan.

Elämästäni tehtiin näytelmä Hopeanyrkki vuonna 1990. Ensi-illassa ex-vaimo istui vasemmalla ja Pirkko oikealla puolella. Se oli hieno hetki. Kävin katsomassa näytelmän moneen kertaan. Joka kerta itkin eri kohdissa. Minulle se oli parasta terapiaa. Sain näytelmästä rohkeutta olla rehellinen. Ei ollut enää mitään salattavaa.

Viitasesta tehtiin näytelmä Hopeanyrkki, kuva: Jyrki Nikkilä, copyright: Otavamedia

Nyrkkeilyurani päättyi olympialaisiin. Silloin tällöin kiipeän työväentalon ullakolle seuraamaan harjoituksia. Portaat tuntuvat entistä raskaammilta, mutta salilla kaikki kivut ja vaivat unohtuvat.

Kehässä olen aina tuntenut oloni turvalliseksi. Hyvä kaverini, entinen nyrkkeilijä, sairastui alzheimeriin, ja se vähän mietityttää. Tuntuu, että olen alkanut unohdella itsekin asioita.

Yritän pitää itsestäni hyvää huolta. Syön joka aamu kaurapuuroa mustikkakeitolla ja ruoaksi laitan kanaa tai kalaa ja paljon kasviksia. Minulla on alakerran kellarissa oma punttisali ja käyn myös keilaamassa monta kertaa viikossa. Kesät pelaan golfia.

Virtanen pyrkii pitämään itsestään hyvää huolta, kuva: Jyrki Nikkilä, copyright: Otavamedia

Syksyisin minut valtaa edelleen alakulo. Treenaan silloin entistä kovempaa, että saisin itseni liikkeelle. Isä ja äiti erosivat joulun aikoihin, enkä edelleenkään tykkää viettää joulua. Mutta kun uuden vuoden raketit on ammuttu taivaalle, tuntuu kuin uusi elämä alkaisi taas.

Erot ovat elämäni suurin suru. En osannut olla isä enkä aviomies. Olen kuitenkin hyvissä väleissä kaikkien entisten naisteni kanssa. Myös molemmat tyttäreni ovat eronneet. Olisi tärkeää saada sukupolvien eroketju katkeamaan.

Asun nyt yksin yksiössäni ja viihdyn hyvin. Olen sinut itseni ja menneisyyteni kanssa. Minulla on kaverit, harrastukset sekä isoisän velvollisuuksia.

Lapsenlapsia on nyt neljä. Heidän elämässään haluan olla läsnä. Olen käynyt keittämässä aamupuuroja vanhimmalle lapsenlapselle ja laittanut häntä kouluun, kun äitinsä on töissä. Nuorimpien kanssa peuhataan yhdessä. Ai saatara se tuntuu hienolta, kun lapsenlapset kiipeävät syliin ja halaavat. Tippa siinä tulee linssiin.

Olympiamitalin aion antaa vanhimman tyttären pojalle. En halua olla kenenkään idoli, mutta ehkä siinä jotain hienoa on, että isoisä on olympiamitalisti.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 6/15.

Teksti: Susanna Chazalmartin
Kuvat: Jyrki Nikkilä

Avainsanat

Keskustelu

Kommentoi juttua: Reima Virtanen: ”Olin täysin muiden vietävissä”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X