Sirkka Hämäläinen koki urallaan sovinismia ja vähättelyä – vaikka hän rikkoi itse lasikattoja, hän vastustaa naiskiintiöitä
Suomen Pankin entinen pääjohtaja Sirkka Hämäläinen noudatti äidin neuvoja, ja se vei hänet pitkälle. Pidemmälle kuin kenetkään toisen naisen: ensin rouva markaksi, sitten rouva euroksi.
Tänä aamuna, niin kuin kaikkina muinakin aamuina, Sirkka Hämäläinen on heti herättyään tehnyt sataviisi toistoa viidestä joogaliikkeestä. Moni 84-vuotias ei moiseen taivu, mutta Sirkka taipuu, sillä hän on harjoittanut viideksi tiibetiläiseksi kutsuttua liikesarjaa jo vuosikymmenten ajan.
”Liikkeet pitävät kummasti yllä sekä fyysistä että henkistä tasapainoa. Välillä olen sairastelun takia joutunut pitämään taukoa ja silloin kyllä huomaan eron.”
Viisi tiibetiläistä on ollut Sirkan tukena elämän stressaavimpina aikoina. Liikkeet auttoivat, kun Sirkka vuonna 1992 valittiin Suomen Pankin pääjohtajaksi ja Suomi kynti historian pahimmassa lamassa.
Aamuinen harjoitus auttoi myös silloin, kun Sirkka oli vuosituhannen vaihteessa synnyttämässä euroa Euroopan keskuspankin johtajistossa ja oli lähellä palaa loppuun.
Jos Sirkkaa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, sana olisi velvollisuudentuntoinen. Sirkasta siinä piirteessä ei ole mitään erityistä. Sellaisia ihmisiä on Suomi pullollaan.
Ehkä, mutta heistä vain Sirkka rikkoi lasikattoja rahan maailmassa. Jotain erityistä tässä kantahämäläisessä maatalon tyttäressä siis on. Ehkä se selviää, kun antaa Sirkan itsensä kertoa, mikä teki Sirkasta Sirkan.
Äidin kaksi oppia tyttärille: hanki ammatti ja omaa rahaa
Kaikkein isoin vaikutus Sirkka Hämäläiseen oli lapsuuden maalaisympäristöllä ja äidillä. Aune Hinkkala oli työteliäs oman aikansa uranainen. Hän oli maatalon emäntä, mutta teki sen ohella täyttä työpäivää kodin ulkopuolella kotitalousopettajana. Tässä roolissa hän kirjoitti artikkeleita myös Kotilieteen.
Äidillä oli kaksi ohjetta tyttärilleen. Hanki oma ammatti ja omaa rahaa. Älä mukaudu muiden toiveisiin vaan tee sitä, mitä itse pidät tärkeänä. Tätä jälkimmäistä äiti ei kokenut päässeensä itse toteuttamaan.
Sirkka omaksui äidin opit. Julkilausuttujen oppien ohella nuoreen mieleen livahti myös ristiriitaisempia asioita.
”Olin keskimmäinen kolmesta lapsesta. Paikkani sisarusten välissä tarkoitti sitä, että en tuntenut itseäni mitenkään erityiseksi. Itsetunto ei päässyt kasvamaan, mutta asetelma kehitti oma-aloitteisuutta.”
Kun Sirkka ja isosisko laitettiin naapuriin lainaamaan sokeria, Sirkka oli se, jonka uskalsi hoitaa puheet.
Vuotta nuorempi pikkuveli sairasti lapsena vaikeaa astmaa, johon ei siihen aikaan ollut mitään lääkitystä.
”Minä ja sisareni koimme, että emme saaneet olla taakaksi, koska vanhemmilla oli niin kova huoli veljestäni.”
Siskokset valvoivat astmakohtauksen iskiessä öitä pikkuveljen sängyn laidalla, avasivat ikkunaa ja nostivat velkeä istumaan, jotta tämän olisi helpompi hengittää. Iän myötä veljen astma kaikkien helpotukseksi hellitti.
Hinkkalassa opittiin työntekoon kuin vahingossa. Taaperoista lähtien lapset kulkivat vanhempien mukana ja omaksuivat tilan työt leikin varjolla. He tekivät maatilan töitä lapsesta asti. Vasta murrosiässä Sirkkaan iski kapinamieli. Kaverit saivat käydä lauantaisin tansseissa, ja niin toki saivat myös Hinkkalan tytöt.
”Saatiin mennä, kunhan ensin käytiin aamulypsyllä, tehtiin päivä töitä pellolla ja siinä välissä tiskattiin lounastiskit. En tuon kaiken jälkeen usein jaksanut polkea 17 kilometrin päähän lavalle.”
Vanhemmille, ja varsinkin äidille, oli itsestään selvää, että tytöt käyvät koulua lukiotakin pidemmälle. Naimisiin ette mene ennen kuin teillä on koulutus ja ammatti, äiti painotti tyttärilleen.
Koulunkäynti tuntui Sirkasta etuoikeudelta, kun tiesi, miten tiukalla raha vanhemmilla oli.
”Kyllä sille osasi antaa arvoa. Koin, että minulla oli velvollisuus tehdä oma osuuteni.”
Vasta työelämä kouli pois turhan itsensä vähättelyn
Lukiovuodet Karkkilassa avasivat Sirkan yhteiskunnallista ymmärrystä. Hausjärvellä ihmiset olivat melko lailla samasta isänmaallisesta puusta veistettyjä, mutta Karkkilan kaltainen vanha tehdaspaikkakunta oli erilainen, hyvin punainen. Luokkakaverit tulivat monenlaisista taustoista.
Vuoden 1956 yleislakko mellakoineen osui juuri Sirkan lukiovuosiin. Kun ulkona kaadettiin autoja ja poltettiin bensa-asemia, Sirkan luokkalaiset kävivät oppituntien jälkeen poliittisia keskusteluja, joissa maailma laitettiin järjestykseen rakentavasti keskustellen.
”Se oli upea ja opettavainen kokemus.”
Opintomenestyksestä huolimatta huono itsetunto kulki mukana kuin varjo. Se ei Sirkan mielestä ollut pelkästään hänen ominaisuutensa vaan paremminkin kansallinen luonteenpiirre, joka kumpusi tuon ajan tavasta kasvattaa lapsia.
Kun Sirkka myöhemmin tutustui nykyisen miehensä Bo Lindforsin suomenruotsalaiseen kulttuuriin, hän havahtui, miten iso ero siinä oli verrattuna suomalaiseen.
”Suomenruotsalaisessa kulttuurissa on aina annettu niin lapsille kuin aikuisille paljon enemmän positiivista palautetta.”
Suomalainen kasvatustapa oli sitä, että ei vahingossakaan kehuttu, ettei mukula ylpistyisi.
”Se oli tapa osoittaa rakkautta. Jos lapsi tulisi ylpeäksi, hän kärsisi itse siitä eniten. Oli siis lapsen etu olla nöyrä.”
Vasta työelämä kouli turhan itsensä vähättelyn pois.
Sirkka Hämäläinen oppii kestämään kritiikkiä
Suomen Pankista tuli Sirkan pitkän uran keskeinen yhteisö, jossa hän viihtyi 35 vuotta. Se teki hänestä sen kovia paikkoja kestävän Sirkka Hämäläisen, jonka opimme 1990-luvulla tuntemaan Suomen Pankin pääjohtajana.
Ei se tosin mitään selkään taputtelua ollut.
”Jo uran alussa opin, että on tärkeää pystyä kestämään kritiikkiä. Se taitaa olla miehille helpompaa, koska he oppivat sitä joukkuelajeissa ja armeijassa.”
Suorapuheisessa kulttuurissa Sirkan itsetunto vahvistui, eikä hän ottanut asioita henkilökohtaisesti.
Pankki oli tuohon aikaan miehinen maailma. Sirkallekin sanottiin, että hän vie yhden perheensä elättävän miehen paikan. Se oli Sirkalle vierasta ajattelua, sillä kotona maaseudulla emäntä oli yhtä tärkeä kuin isäntä.
Vuonna 1964, kahden kuukauden äitiysloman jälkeen, Sirkalta kysyttiin, oliko hän valmis jättämään tutkijan työn ja siirtymään sihteeriksi.
”Se oli tervetullut tönäisy, koska siinä kohtaa työpanokseni oli aidosti heikko. Ajattelin, että tässähän täytyy terästyä, kun tällaisia ehdotuksia rupeaa tulemaan.”
Sen ajan yhteiskunnassa kysymys ei ollut yllättävä, sillä koulutetutkin naiset yleensä jättivät työelämän lasten synnyttyä.
Ajan työkulttuuri: sovinisteja ja ahdistelija
Tuon ajan työkulttuurissa oli myös silkkaa sovinismia. Kun Sirkka nimitettiin 1980-luvun alussa valtiovarainministeriöön kansantalousosaston ylijohtajaksi, hänen kykyjään epäiltiin, koska hän oli nainen. Ei auttanut, että takana oli kaksikymmentä vuotta työuraa. Talouselämän vaikuttaja Heikki Tavela puhutteli Sirkkaa tytyksi ja haukkui kaikkien aikojen surkeimmaksi ylijohtajaksi.
Tölväisyt eivät menneet nahan alle ja Sirkka osasi pitää puolensa. Se sen sijaan tuntui ahdistavalta, kun eräs näkyvä poliitikko ahdisteli häntä seksuaalisesti.
”Ei siksi, ettenkö olisi pärjännyt tilanteessa ja selvinnyt siitä, vaan siksi, että joku otti oikeudekseen käyttäytyä sillä tavalla. Suoraan sanoen halveksin tätä henkilöä.”
Sirkka ei nosta nimeä esiin. Hänen mielestään me too -liike menee metsään liiallisessa vanhojen kaivelussa. Pitkän ajan jälkeen tapahtumia on vaikeaa arvioida tasapuolisesti. Tapaukset pitäisi aina hoitaa tuoreeltaan.
Sirkka vastustaa naiskiintiöitä johtavilla paikoilla, sillä kiintiöt leimaavat naiset ilman omia avuja edenneiksi. Hän on itsekin saanut osansa leimasta, vaikka hänen hoitamissaan asemissa ei ole ollut naiskiintiöitä.
”Kun minut valittiin Euroopan keskuspankin johtokuntaan, käytiin kansainvälisesti keskustelua, että täytyyhän sinne yksi nainenkin saada.”
Sirkka tuli vastuunkantajaksi kulkemalla koko ketjun alhaalta ylös.
Sirkka Hämäläinen ja laman hinta
Sirkka Hämäläisestä naisia saadaan johtaviin asemiin rohkaisemalla ja kannustamalla. Juuri niin hän itsekin nousi Suomen Pankin pääjohtajaksi keskellä 1990-luvun lamaa, vaikka aluksi epäili kykyjään ja vastusti nimitystään. Sitten velvollisuudentunto otti vallan ja hän tarttui pestiin.
”Oli veitsen terällä, minkälaiseen katastrofiin me laman takia joudumme. Pahin vaihtoehto oli, että olisimme joutuneet samantyyppiseen säännöstelytalouteen kuin sodan aikana ja heti sen jälkeen.”
Sirkka kantoi laman vaatineen valtavan työpanoksen seuraukset myös henkilökohtaisesti. Hänen pitkä avioliittonsa päätyi eroon.
Työelämän raskaimmat vuodet vaihtuivat uuden, Euroopan keskuspankin johtokuntatyön myötä vuonna 1998 valoisampiin tunnelmiin.
”Pääsin mukaan rakentamaan uutta valuuttaa. Se oli valtavan innostavaa, mutta hyvin tiivistä työskentelyä.”
Niin tiivistä, että Sirkka huomasi itsessään ensimmäistä kertaa uupumisen merkkejä. Tilanne ei pahentunut, koska hän otti heti käyttöön hyväksi koetut lääkkeensä: tiibetiläisen joogan, liikunnan ja sen, että tekee vapaa-ajallaan jotain muuta kuin töitä. Myös tuore suhde Bo Lindforsin kanssa auttoi.
Pakko selviytyä, myös pahimmasta painajaisesta
Pitkällä urallaan Sirkka Hämäläinen pitää yhtenä tärkeimmistä teoistaan sitä, että otti Suomen Pankin pääjohtajana keskeiseksi tavoitteeksi johtamisen kehittämisen ja henkilöstön motivoimisen. Hän sai koko johtokunnan sitoutumaan tähän tavoitteeseen täysillä.
”Henkilöstö on aidosti jokaisen yrityksen voimavara ja sen hyvinvointi tulee yhä tärkeämmäksi, kun siirrymme työvoimapulan aikakauteen.”
Elämässään Sirkka on kuitenkin kaikkein ylpein lapsistaan. Samaan hengenvetoon hän sanoo olleensa huono äiti.
”Olin paljon pois kotoa. Työpäivät olivat pitkiä ja sitten vielä opiskelin ja tein väitöskirjaa. Kaikki tämä aiheutti huonoa omaatuntoa. Hyvä äiti olisi ollut enemmän läsnä lapsilleen.”
Oli kuitenkin rutiineja, joista Sirkka piti kiinni. Hän luki joka ilta lapsille iltasadun, koska se loi turvallisuuden tunnetta. Lapset ovat jälkeenpäin sanoneet, että hyvä vain, ettei äiti ollut paljon kotona.
”Olisin kuulemma ollut hirveä jyrä.”
Lapsenlapset ovat tuoneet Sirkan elämään uuden kierroksen rakkautta ja hurahtamisen isoäitiyteen.
Viimeisen vuoden ajan Sirkka on joutunut sopeutumaan äidin pahimpaan painajaiseen, oman lapsen kuolemaan. Esikoinen Salla kuoli 58-vuotiaana täysin yllättäen sairauskohtaukseen nukkuessaan.
”Suru ei häivy koskaan, mutta sen luonne muuttuu. Ensimmäiset kuukaudet olivat kaikkein raskaimmat.”
Sirkkaa auttaa surussa se yksinkertainen tosiasia, että me kaikki kuolemme. Jäljelle jääneiden on vain pakko selviytyä.
Lue myös Anna.fi: Helmi-Leena Nummela ja muut julkkikset kertovat, millaista elämä oli omana ylioppilasvuonna: ”Tulevaisuus tuntui olevan ääretön”
Sirkka Hämäläinen ja kuolinsiivous
Eläkkeelle jäätyään Sirkka Hämäläinen toimi vuosien ajan hallitusammattilaisena kolmessa kansainvälisessä yrityksessä ja kahdessa taideinstituutiossa.
”Iso ongelmani on ollut se, että en osaa sanoa ei. Osittain se johtuu siitä, että olen aina niin imarreltu, kun minua pyydetään johonkin.”
Nykyisin hän on jättänyt luottamustoimet nuoremmille. Viimeiset viisi vuotta hän on tehnyt inventaariota elämästään. Sirkka kutsuu sitä kuolinsiivoukseksi.
Sen suurin hedelmä on hiljan ilmestynyt elämäkerta Pakko uskaltaa (Otava). Menneen läpikäynti on silti vielä kesken.
”Jokaisen pitäisi miettiä, mitä jälkeenjäävät joutuvat siivoamaan. Mistä löytyvät salasanat ja mitä sopimuksia tai lehtiä pitää peruuttaa? Kun ihminen kuolee, byrokratia on järkyttävä.”
Vaatekomeroita ja laatikoita siivotessaan Sirkka on huomannut, että kun työ on tehty, sen saa tehdä pian uudelleen. Elämä tuottaa aina uutta järjesteltävää, vaikka sitä kuinka ajaisi alas ja yrittäisi elää hiljaiseloa.
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 26/2023.
Juttua on muokattu 1.8.2024 kello 16.14: korjattu jutun julkaisuvuosi painetussa lehdessä oikeaksi.
Kommentoi
Kommentoi juttua: Sirkka Hämäläinen koki urallaan sovinismia ja vähättelyä – vaikka hän rikkoi itse lasikattoja, hän vastustaa naiskiintiöitä