Jehovan todistaja -perheessä kasvanut kirjailija Ben Kalland: ”Ovilla käyminen nolotti”

Esikoiskirjailija Ben Kalland kokee, että sai elää turvallisen lapsuuden Jehovan todistaja -perheessä. Nykyisin hän on kriittinen liikkeen henkisesti julmia käytäntöjä kohtaan.

Esikoiskirjailija Ben Kalland katsoo merelle Lapinlahden Lähteen ikkunasta ja mainitsee asuneensa joskus ulapalla näkyvässä saaressa. Se ei ole yllätys, sillä juuri ilmestyneessä Vien sinut kotiin -kirjassa (Atena 2017) monet tärkeät kohtaukset sijoittuvat saaristoon.

Kalland koki lapsuutensa Jehovan todistaja -perheessä turvalliseksi. Parikymppisenä hän kuitenkin irtautui liikkeestä ja kertoo nyt, että monet säännöt ja käytännöt ovat henkisesti julmia.

”En halua kirjallani loukata tai imarrella ketään. Olen kriittinen, mutta mikään asia maailmassa ei ole mustavalkoinen.”

Vien sinut kotiin ei käsittele uskontoa kokemuksena. Se on romaani sisarrakkaudesta, jonka päähenkilöt vain ovat sattuneet syntymään uskonnolliseen perheeseen. Se vaikuttaa heidän vapauteensa ja valintoihinsa.

Ben Kalland teki nuorena aikuisena oman valintansa, ja hyväksyi sen seuraukset.

Arkinen julmuus kiinnostaa

Kirjan aloitus on pysäyttävä. Joku kuolee. Siihen Kalland sai innokkeen yhdeltä suosikkikirjailijaltaan Ian McEwanilta:

”Luin Ikuisen rakkauden alun kuumailmapallokohtauksen. Se oli niin kauniisti kirjoitettu, että silloin tiesin, miten haluan aloittaa oman kirjani.”

Tarinan juoni risteilee luontevasti kahdessa eri ajassa. Tapahtumat sijoittuvat päähenkilö Markuksen 1960-luvun lapsuuteen uskonnollisessa perheessä ja tämän aikuisuuden vuosiin New Yorkissa Jehovan todistajien päämajassa.

Läpi kirjan soi viulu, jota Markuksen lahjakas pikkusisko Ellen soittaa. Kaunis musiikki hurmaa jo tekstinä, se piirtää vastapainoa kylmäävän arkisesti esitetyille ajatuksille ja teoille. Kuten sisarusten sunnuntaikävelylle:

”Ellen piti hienoista ja koristeellisista taloista. Me kävelimme Marjaniemessä ja Tammisalossa ihailemassa merenrantataloja, joiden pihoilla oli uima-altaita ja rannoissa omia laitureita, hän varasi milloin minkäkin talon itselleen Harmagedonin jälkeen.”

Muutetaan syntisten kotiin!

Lapsena Kalland katseli itsekin hienoja taloja sillä silmällä. Harmagedon eli Raamatussa kuvattu viimeinen taistelu oli positiivinen asia, sillä silloin kaikki vääräuskoiset ja maalliset pahuudet katoaisivat ja pelastuneet voisivat elää maanpäällisessä paratiisissa.

”Ainut arveluttava asia oli se, olinko ollut tarpeeksi kiltti. Pelastuisinko itse?”

Kalland muistaa todenneensa, että ei pääse edes ylioppilaaksi. Maailma tuhoutuisi 1975.

”Mietin tuolloin, että harmi kun jotkut mukavista kavereistani kuolevat.”

Liikkeen tulkinta Jumalasta oli ainakin tuohon aikaan ankara. Lapsia peloteltiin noudattamaan annettua oppia. Fyysistä väkivaltaa ei käytetty, mutta jos joku erotettiin tai tuli erotetuksi liikkeestä, hän lakkasi muille olemasta.

”Kun olin liikkeessä sisällä, pidin sitä itsestään selvänä: jos joku lähtee, tälle ei enää puhuta.”

Nyt ajattelu tuntuu Kallandista julmalta. Henkisen väkivallan syyksi hän arvelee sen, että eronnut halutaan painostaa takaisin liikkeeseen. Johtajaveljet tietävät, että kukaan ei haluaisi jäädä yksin.

Kalland kuvaa kirjassa sisarussuhdetta, joka kestää toisen liikkeestä erottamisen. Hän tietää, että myös oikeassa elämässä toisilleen läheiset ihmiset voivat käytännössä tapailla salaisesti. Liikkeen sääntöjä tulkitaan monella tapaa.

”Vanhemmille annetussa salaisessa ohjekirjassa lukee, että se, että joku pitää yhteyttä erotettuun sukulaiseen, ei ole erottamisperuste. Yhteydenpitoa ei vain saa tehdä liian julkisesti.”

Mitä jos tuttava avaisi oven?

”Vaikka en koskaan myöntänyt sitä, inhosin kentällä käymistä. Oli epämiellyttävää soittaa ihmisten ovikelloja ja tarjota heille lehtiä ja kirjoja ja traktaatteja.”

Kirjan katkelma on kuin suoraan Kallandin omasta lapsuudesta.

”Miten noloa se olisi ollut, jos oven olisi avannut koulukaveri!”

Sanan julistaminen on osa Jehovan todistajan arkea. Nykyisin sitä tehdään lehtikärryn kanssa päivystämällä. Ahkerat saarnaajat ovat tienraivaajia ja valtahierarkiassa keskivaiheilla.

”Kaikkein alimpana on lapsi, sitten perheenäiti, sitten perheenisä. Ylempänä ovat tienraivaajat ja johtajaveljet.”

Johtopaikoilla kilpailu on kovaa. Kirjan päähenkilö Markus päätyy tekemään uraa liikkeen pääkallopaikalle. Sitä varten Kalland halusi perehtyä liikkeen valtarakenteisiin nykypäivänä: hän matkusti New Yorkiin haastattelemaan yhtä päätoimiston palveluksessa olevaa nuorta miestä ja luki Vartiotorneja.

Kirjassa valtapeli on likaista, ja se tarkoittaa uhrauksia.

Väsynyt äiti on heikko

Jos toiset voivat määrätä, toisten osa on hoivata. Kirjassa on kuvaus äidistä, joka ei enää jaksa. Hän on heikko, hän ei usko Jumalaan tarpeeksi vankasti.

”1960-70-luvuilla mielenterveysongelmat eivät olleet liikkeen mukaan todellisia. Sairaalloinen väsymys tai masennus oli joko Saatanasta tai sitten henkilö ei ollut tarpeeksi uskovainen.”

Ajat ovat kuitenkin todennäköisesti muuttuneet.

”Toivon, että tietoisuus tästä on jo kasvanut. Pelkästään Vartioseuran julkaisuja lukemalla masennus ei lähde pois.”

Silti liikkeen piirissä korostuu yhä periaate, että omat likapyykit pestään perheen sisäisesti. Ulospäin liikkeestä täytyy antaa kaunis kuva.

Ehkä siksi Jevohan todistajista ei ole kirjoitettu, kuten esimerkiksi mormoneista tai lestadiolaisista.

Seksi ei sovi

Teininä Kallandia alkoi rasittaa ajankäyttö. Popmusiikin karsastus ei haitannut, sillä hän piti klassisesta, soitti pianoa ja klarinettia. Mutta ne kokoukset!

”Kolme kertaa viikossa piti käydä kokouksissa ja viettää siellä koko ilta. Minulla oli muita kiinnostuksen kohteita.”

Kallandia kiinnosti opiskelu ja maalliset tytöt. Jehovan todistajalla ei saa olla esiaviollisia suhteita. Jos hän haluaa seksiä, pitää mennä naimisiin.

Ennen kaikkea Kallandia alkoi sysiä oman ajattelun puute.

”Itsenäinen ajattelu on liikkeen parissa negatiivinen asia. Siinä syyllistytään siihen, että kyseenalaistetaan liikkeen oppi. Halusin parikymppisenä ajatella itse.”

Lopputulema oli, että Kalland joutui monien ystäviensä ja osin sukunsa hylkäämäksi. Hänellä on yhä lähisukulaisia, jotka eivät tervehdi tai vastaa puhelimeen.

Perheen kolme muuta sisarusta erosivat yksi kerrallaan liikkeestä, ja sisarusten väliset suhteet ovat yhä tiiviit. Ja kun Kalland aloitti opinnot, hän sai uuden ystäväpiirin.

”Rakensin uuden elämän. Nykyiset ystäväni olivat yllättyneitä taustastani.”

Halu ajatella itse

Nykyisin Kalland ei suostu uskomaan mitään yhden asian liikettä: politiikkaa, musiikkia, uskontoa. Asioille on aina useita vivahteita ja näkökulmia.

Jehovan todistajana hän ei saanut kyseenalaistaa julmiakaan ohjeita.

”Entä jos liikkeen johtoon tulee joskus joku karismaattinen mutta täysin seonnut henkilö?”

Kalland muistuttaa, että Raamattu on kirjoitettu yli 2000 vuotta sitten ja sitä pitää myös lukea niin. Siellä lukee esimerkiksi, että orjia saa pitää, kunhan ne ovat naapurimaista tai maassa asuvia muukalaisia (3 Moos 25:44-46).

”On pelottavaa, jos Raamatun julmia osuuksia ei saisi mitenkään nykyajassa kyseenalaistaa.”

Kalland ei osaa arvella, miten liikkeen parissa otetaan kirja vastaan. Oma vaimo on ainut läheinen, joka sai lukea kirjan ennalta. Hänen kommenttinsa oli Kallandista huojentava:

”Nyt ainakaan kukaan ei kuvittele, että kirja on meistä.”

Tilaa uutiskirjeemme niin saat sähköpostiisi säännöllisesti tietoa uusimmista jutuistamme ja kilpailuistamme.


Teksti: Else Turunen
Kuvat: Else Kyhälä

Keskustelu

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Alibi
Anna
Deko
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti