Tarvitsemmeko kiitospäivän?

Marraskuun neljäntenä torstaina Yhdysvalloissa vietetään kiitospäivää eli Thanksgiving Dayta. Kanadassa on oltu kiitollisia jo lokakuun puolella. Kun maailma myrskyää ympärillämme, tarvitsisimmeko me suomalaisetkin oman kiitospäivämme?

Kiitospäivä ilmestyi amerikkalaisten kalenteriin virallisesti vuonna 1863. Kiitospäivä periytyy uudisasukkaiden kiitosjuhlaan ensimmäisen uudessa kotimaassa saadun sadon johdosta. Amerikkalaisille kiitospäivä on suurempi perhejuhla kuin joulu. Kiitospäivänä amerikkalaiset matkustavat vanhempien tai isovanhempien luo, kun taas jouluna huomion keskipisteenä on perheen pienimmät.  Toisin kuin kristillinen joulu, kiitospäivä on ei-uskonnollinen juhla, joka kokoaa kaikkiin uskontokuntiin kuuluvat ja kuulumattomat herkkupöytien äärelle.  Sopii hyvin maahan, joka on kansallisuuksien kirjoltaan kuin salaattikulho.

Juhlan jujuhan ilmenee jo sen nimestä.  Thanksgiving Day on päivä, joka kehottaa etsimään kiitollisuuden aiheita omasta elämästään, oli se elämäntilanne sitten mikä tahansa.

Nyt kun uutisvirta tuntuu olevan täynnä pahaa oloa ja elämäntuskaa synnyttäviä uutisia, olisi hyvä pysähtyä miettimään hetkeksi asioita, jotka oikeastaan ovat aika hyvin. Listaan muutamia omakohtaisia syitä olla kiitollinen.

Olen terve. Kaksi vuotta sitten jokainen askel vielä sattui, mutta nyt 1 1/2 vuotta polvinivelen vaihdosta käveleminen on jälleen tuskatonta. Jopa nautinnollista. Kivuttomuudesta olen kiitollinen joka ikinen päivä. Ja minut hoidettiin jälleen työkykyiseksi ihan julkisessa, kunnallisessa terveydenhuollossa. Senkin olemassaolosta on syytä olla kiitollinen.

Pieni perheeni. Vaikka ydinperheeni käsittää nykyisin vain aikuisen poikani, perheen merkitys elämäni eri vaiheissa on ollut todella suuri.  Olen kiitollinen onnellisesta lapsuudestani sekä tuosta maailman kahdeksannesta ihmeestä, pojastani.  Siitä, että tiedän äidinrakkauden olevan ehdotonta. Ja kyllähän se kariutunut avioliittokin maistui hyvältä useamman vuosikymmenen. Yläfemmat siitäkin.

Ryhmäkuvassa ”urheiluseurani” PKS Kinkut.  Meitä on aina yhdistänyt mm. rakkaus ruokaan.

Jos rikkautta mitattaisiin ystävien määrällä, olisin Roope Ankka.  Minulla on onni omistaa laaja ystäväverkosto, joka on seissyt rinnallani elämäni myrskyissä. Läheisimmät ystäväni olen tuntenut jo lähes puoli vuosisataa.  He ovat tukeneet niin henkisesti kuin auttaneet tarvittaessa ihan konkreettisesti. Eikä se vaadi suuria eleitä, joskus vaikka apteekissa käynti on mitä suurin ystävyyden osoitus.  Älypuhelintani hipelöidessä tiedän kenelle voin soittaa, kun olen ahdistunut tai vastaavasti haluan nauraa makeasti. Olen siis siunattu.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä yli 30 vuotta työtä, jota rakastan.  Opiskella sitä joka päivä pala palata vähän lisää. Tunnen nöyryyttä siitä, että tunnistan, miten vähän vieläkin tiedän ja osaan.  Mutta silloin kun oma duuni on intohimo,  siihen käytetyt työtunnit menettävät merkitystään.  Kunhan muistaa, että kynttilää ei polteta molemmista päistä ja keskeltä vielä sen lisäksi. Ja niin kauan kuin sitä työtä riittää, on syytä olla kiitollinen.

Suomalaisille joulu on pitkälti samankaltainen juhla kuin kiitospäivä amerikkalaisille. Keräännymme saman pöydän ympärille rakkaittemme kanssa ja päivittämme elämäntilanteet. Eripuraakin tietty juhlapyhinä saattaa syntyä, kun paineita puretaan. Mutta kunpa muistaisimme  kaiken hössötyksen keskellä myös kertoa läheisillemme, kuinka tärkeitä he ovat.

Kiitospäivää ei mielestäni tarvitse merkitä time manageriin. Se voi olla jokainen päivä, jolloin keräännymme sukulaisten tai ystävien kanssa saman pöydän ympärille jakaaksemme aterian.  Ruokapöydän ei tarvitse notkua ylenpalttisesti.  Miten olisi, jos kiitospäivän ateria olisikin ihan hernekeitto ja pannari? Sitähän moni meistä syö usein torstaisin.  Ja Syödään yhdessä -teemaa on tarkoitus viettää koko Suomi 100 juhlavuoden aikana.

Lue lisää: Suomi 100 vuotta: Syödään yhdessä ilmiö on täällä

Kiitollisena,

Blonditiina

---

    Olen Tiina Rantanen,  monissa liemissä keitetty ruoka- ja viinitoimittaja, 7 kirjaa kirjoittanut tietokirjailija, kotitalousopettaja, purkkiblondi sekä ylpeä äiti. Olen aina ollut ruokaihminen henkeen ja vereen. Ruokafilosofiani on urani alusta asti ollut: ”Herkkuja helposti”, eikä blogini kotikeittiöön suunnitellut ruokaohjeet tee siitä poikkeusta. Ruoan lisäksi rakastan matkustamista ja maailman katsomista kamerani linssin läpi. Toimittajana otan postauksissani kantaa myös ruokamaailman kuumiin puheenaiheisiin.

Yhteydenotot: tiinajrantanen@gmail.com  

Seuraa Himahella -blogia Facebookissa Seuraa Himahella -blogia Pinterestissä Seuraa Himahella -blogia Instagramissa