Antti Rönkä kirjoitti omakohtaisen esikoisteoksen koulukiusaamisesta, josta hän vaikeni vuosia: ”Ajattelin, että asiasta olisi tullut enemmän totta, jos olisin kertonut muille”

Antti Rönkä teki kouluvuosina kaikkensa salatakseen yksinäisyytensä ja kiusaamisensa. Nyt hän on kirjoittanut kokemustensa pohjalta romaanin.

Toissakesänä Antti Rönkä käveli Lahdessa pitkin Aleksanterinkatua, asteli kirjakauppaan ja osti ruutuvihon. Suuren mustakantisen, jossa oli punaiset reunukset.

Sitten hän jatkoi matkaa kohti Pikku Vesijärven rantaa. Siellä, vehreässä puistossa, hän istui penkille ja ryhtyi kirjoittamaan.

Voit myös kuunnella jutun:

Hetkeä aiemmin kadulla oli iskenyt epävarma olo. Kaikki tuntuivat tuijottavan häntä. Tunne oli sama kuin aikoinaan vääksyläisen ala-asteen pihalla. Mutta nyt hän oli parikymppinen kirjallisuuden ja kasvatustieteiden opiskelija.

Puistonpenkillä tekstiä virtasi. Alkoi kehkeytä tarina Aarosta, joka muistuttaa monella tapaa Anttia itseään. Pikkukaupungissa alakoulua käyvää poikaa.

Ensimmäiseksi Antti kirjoitti kohtauksen, jossa Aaron koulupäivä on päättymässä. Poikaa pelottaa. Mitä tapahtuu, kun opettaja poistuu luokasta ja hän lähtee kotiin?

Pihalla raikui summeri, ja luokka ponkaisi ylös. Tuolit raapivat lattiaa, vetoketjut vinkuivat. Pidin pääni painettuna, väistin poikien katseet. Opettaja harppoi ovelle, rasautti lukon auki, toivotti turvallista kotimatkaa.

Vilkaisin sivulle, näin poikien ahnaat, voitonriemuiset hymyt. Muistin sormet niskassani ja rähisevän kuiskauksen: ”Koulun jälkeen…” Kuulin opettajan puheen vain etäisenä kaikuna, ikään kuin olisin vajonnut veden alle. Ikään kuin ”turvallista kotimatkaa” ei olisi tarkoitettu minulle.

Lue myös: Miki Liukkonen avautuu menestyksen kääntöpuolesta: päihdeongelmia, uupumusta ja rahapulaa

Kun pääsisi pois

Vääksy näyttää kesäasussaan idylliltä. On kanavaranta veneilijöineen ja kahviloineen. Harjumaiseman molemmin puolin avautuvat kauniit vesistöt, Päijänne ja Vesijärvi.

Käymme katsomassa pihaa, jossa Antti kävi ala-astetta. Koulurakennus on purettu ja tilalle tehty uusi. Tuossa on keinut, tuossa pyörätelineet, tuossa urheilukenttä. Edelleenkään Antti Röngästä ei tunnu hyvältä seisoskella tässä.

Kiusaaminen alkoi jo esikoulussa. Nimiteltiin, jätettiin porukan ulkopuolelle ja käytiin kiinni välillä myös fyysisesti. Tätä jatkui läpi ala-asteen. Yläasteella alkoi vähitellen helpottaa. Lukioon Antti lähti Lahteen.

”Ala-aste oli minulle julmin.”

Kiusaajat olivat luokkatovereita, ­eikä luokka vaihtunut ala-asteen aikana. Pienessä taajamassa kiusaajiin törmäsi myös vapaa-ajalla.

Oppitunneilla Antti katseli usein luokan seinällä olevaa suurta maailmankarttaa ja antoi katseensa kulkea vieraiden maiden rajoja pitkin.

Että pääsisi pois.

Antti oli herkkä, arka ja rauhallinen lapsi. Kun muut laskivat innoissaan liukumäkeä, Antti katseli vierestä. Aikansa katseltuaan hän kerran totesi hoitotädilleen: jospa minäkin kokeilisin.

Perheeseen kuului pikkusisko, viestintätehtävissä työskentelevä äiti sekä kirjailijaisä, Petri Tamminen.

Kirjoittaminen oli luontaista Antillekin jo hyvin pienestä. Hän viihtyi kotona ja tykkäsi istua kirjoittamassa oman huoneen rauhassa. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla hän kirjoitti rakastamiaan Tintti-sarjakuvia proosan muotoon.

Antti Rönkä

Antti Rönkä varttui Vääksyssä.

Fyysistä väkivaltaa

Takaraivo iskeytyi betoniin. Jomottava kipu kiiri pitkin kalloa, ja luhistuin polvilleni. Reppu riuhdottiin selästäni, sininen Adidaksen reppu, jonka ostimme kesällä äidin kanssa 12-vuotislahjaksi ja joka tuoksui vielä uudelta. Tino ja Matias lappoivat repun täyteen mätiä hedelmiä ja homeisia leipiä.

– Pitäähän sulla sentään olla eväät koti­matkalle, Matias huusi.

Lojuin hiekkaisella sementillä. Roskakatoksen oviaukosta näin, että parkkipaikalle pysähtyi katumaasturi. Autosta ponnisti lihava mies aurinkolaseissa. Toivoin ettei hän huomaisi mitään, ettei hän tulisi väliin tai mitään. En halunnut olla mikään uhri, joka pelastetaan. Kestin kyllä mitä tahansa, jos vain kukaan ei nähnyt.

Vaikka romaani on omakohtainen, objektiivisesta kouluvuosien kuvauksesta siinä ei ole kyse. Eikä romaanin kiusaajilla ole suoria vastineita Antin lapsuudesta. Sen Antti Rönkä sanoo monesti.

Ja oli koulussa hyvääkin.

Kuten se, että läpi vuosien oli ­yksi hyvä ystävä, jonka kanssa käytiin laskemassa harjulla mäkeä. Oli myös monta hyvää opettajaa.

Fyysisestä väkivallasta Antti toteaa, että sitäkin oli, mutta ei halua ­yksilöidä millaista.

”Siitä on vaikea puhua.”

Jos joku kysyi mustelmasta, Antti keksi lennosta selityksen.

Se on nössö!

Lyö vaan takaisin! Niin Anttia joskus neuvottiin. Mutta ei hän voinut lyödä. Voimankäyttö ahdisti. Vaikka Antti oli hyvä liikunnassa, poikien harrastamat pukkitappelut tai kuulapyssysodat pelottivat häntä.

Siitä seurasi muiden asenne: se on nössö, se ei kuulu meihin!

Antti yritti kuulua. Hän pelasi muiden kanssa jalkapalloa. Erityisen hyvä hän oli juoksemaan, ja sitä hän myös harrasti. Kilpailemisesta hän ei kuitenkaan pitänyt. Jo monta viikkoa ennen kisoja hän oli kauhuissaan.

”Jostain Myrskylän piirinmestaruusmaastokisoista halusin vaan pois.”

Eräänä kesäisenä päivänä luokkakaverit pyysivät Anttia pyöräilemään. Huristeltiin pitkin Vääksyä. Pian pojat ryhtyivät nimittelemään ja haukkumaan Anttia.

He alkoivat ajaa tätä takaa, ja Antti pyöräili karkuun. Hän piileskeli rannassa ja pelkäsi, että hänet löydettäisiin. Sillä kertaa ei löydetty.

Ehkä pahinta kiusaamisessa oli juuri se, että jos hetken luuli, että otetaan mukaan porukkaan ja ollaan kavereita, kaikki kääntyi silmänräpäyksessä päälaelleen.

”En minä täysin ymmärrä heidän syitään kiusaamiselle. Lapsiporukoiden hierarkiassa asiat voivat olla niin pienestä kiinni.”

Syntyi katkeamaton kierre. Oli roolit. Kiusattu ja kiusaajat.

Antti yritti selvitä vain hetkestä toiseen. Jospa huomenna olisi toisin. Tai ylihuomenna.

”En tajunnut koko kaarta. Että aina tulee uusi tilanne.”

Onneksi oli pakopaikka, Turun lähellä sijaitseva mummula. Sinne pääsi lomilla.

”Tuntui pahalta tulla takaisin Vääksyyn.”

Antti Rönkä

Antti Röngän esikoisteos on yksi syksyn 2019 puhutuimpia romaaneja.

Häpeä sulki suun

Opettaja pyysi Antin ja kiusaajat luokan ulkopuolelle. Tapahtumista luokassa keskusteltiin tovi, ja sitten kiusaajien piti pyytää anteeksi.

Näin tapahtui muutamia kertoja. Sen jälkeen kiusaajat olivat hetken varuillaan, kunnes jatkoivat toimiaan.

Vaikka kiusaamisesta puhuttiin koulussa yleisellä tasolla, Antti ei kokenut ilmapiiriä sellaiseksi, että se olisi kannustanut avautumiseen.

”Asenne tuntui olevan, että lapset on lapsia.”

Sitten hän täsmentää. Oli myös opettajia, jotka olisivat varmasti tehneet enemmän, jos olisivat vain tienneet.

Antti teki kaikkensa salatakseen yksinäisyytensä ja kiusaamisensa. Vanhemmat kyllä epäilivät ja kyselivät, mutta eivät olleet perillä tilanteen vakavuudesta.

”Ajattelin, että asiasta olisi tullut enemmän totta, jos olisin kertonut muille.”

Pieni poika tunsi valtavaa häpeää. Hän syytti itseään. Minussa täytyy olla jotain vikaa, koska tällaista tapahtuu.

Hän ajatteli, että jos puhuu vanhemmille, opettajille tai kavereille, hekin ajattelevat, että kiusaaminen johtuu hänestä. Että kiusatuksi tuleminen on merkki heikkoudesta.

Vasta lukioikäisenä Antti avautui kokemastaan vanhemmilleen. Silloin oli helpompi puhua, koska tuntui, ­että asia ei enää koskenut häntä itseään.

Antti meni myös terapiaan.

”Se oli ehdottomasti hyvä asia elämässäni, vaikka en sielläkään uskaltanut puhua kaikesta.”

Tuli vapina

Kiusaaminen on jättänyt jälkensä. Kun Antti piti lukion jälkeen välivuotta ja teki opettajansijaisuuksia Lahdessa, jo koulun tilat laukaisivat muistot.

”Tuli sellainen tietty vapina.”

Hän näki luokassa, kuinka joku jätettiin porukan ulkopuolelle, ja tunsi nahoissaan, miltä se tuntuu.
Samalla hänestä oli vaikea puuttua tilanteisiin, koska sijaisena hän ei tuntenut oppilaita kunnolla.

Vaikka Antti on opiskellut kasvatustieteitä, hän ei koe voivansa ryhtyä opettajaksi.

”Minun taustallani se on liian vaativa ammatti.”

Aamulla seisomme piirissä märällä nurmikolla yliopiston pihalla, ja jokainen kertoi vuorollaan mistä on kotoisin ja tykkääkö enemmän kissoista vai koirista. Vain bentsodiatsepiini piti minut pystyssä. Olin ottanut pillerit kirjaston invavessassa. Kasvot kääntyivät minuun ja rinkiin lankesi hiljaisuus, jonka aikana ehdin nielaista monta kertaa. Valehtelin, että tulen Lahdesta – ajattelin, että tämä on uusi alku, että saan keksiä sellaisen menneisyyden kuin haluan – ja että kissat ja koirat ovat molemmat kivoja. Kaikki nauroivat, ja minut täytti lämpö ja minä ajattelin, että selviän tästä.

Ulkopuolisuuden tunne, itsekriittisyys ja vaikeus luottaa ihmisiin ovat seuranneet Antti Rönkää pitkään. Opiskeluporukassa itsekriittisyys johti jopa ahdistuskohtauksiin, eritoten paikoissa, joissa on paljon ihmisiä.

Kuten romaanin aikuistuvalle Aarolle, Antillekin on ollut tärkeää pukeutua merkkivaatteisiin. Kerran hän osti kesä­työrahoillaan 175 euroa maksavan paidan.

”Yliopistoon mennessä Hillfigerit ja Tigerit suojasivat minua. Ajattelin, ­että silloin muut eivät näe sisimpääni.”

Luottamusta sekä itseensä että toisiin hän on rakentanut pakottautumalla menemään tilanteisiin, joihin ei ensin uskalla mennä. Silloin oma reviiri laajenee.

Antti Rönkä

Antti Rönkä halusi lapsena pois pikkutaajamasta.

Jalat ilmassa

Yli kaksisataa sivua Aaron tarinaa on nyt kansien välissä. Kannessa lukee Jalat ilmassa, Antti Rönkä.

Esikoisromaanin valmiiksi saaminen tuntuu Antista ihmeelliseltä. ­Että pystyi kirjoittamaan asioista, joista osasta on yhä mahdotonta puhua.

Kun tekstiä alkoi Pikku Vesijärven rannalla tulla, hän ei ajattelut, mihin se johtaa. Mutta sen hän tiesi, että tästä hänen pitää kirjoittaa.

Vedosten saaminen oli Antille kylläkin pienoinen sokki.

”Olenko mennyt tuollaistakin kirjoittamaan? Aika erikoista touhua.”

Hän kertoo saaneensa kotoaan realistisen kuvan kirjailijan työstä. Siihen liittyy paljon epävarmuutta ja yksinäisyyttä.

”Ei se helppo tie ole, mutta kyllä minä haluan jatkossakin kirjoittaa.”

Mutta kirjoittamisen ei tarvitse olla ainoa työ. Kirjastoala voisi olla rinnalla hyvä.

”Iskän roolimalli on vaikuttanut siihen, että näinkin voi tehdä, mutta mikään iskän 2.0-versio en halua olla. En koe kirjoittavani samalla tavalla kuin hän.”

Ehkä ratkaisevaa kirjoittamisen kannalta on ollut eräs palaute, jonka lukioaikainen äidinkielenopettaja antoi Antille.

Hän oli kirjoittanut Antin erään aineen loppuun: ”Olen opettajana onnekas, kun saan lukea tekstejäsi.”

Siitä tuli Antin voimalause, johon hän palasi yhä uudestaan.

Sitaatit Antti Röngän romaanista Jalat ilmassa (Gummerus).

Keskustelu

Antti hyvä, oli ahdistavaa lukea miten ja kuinka kauan sinua on kiusattu. Voimaton raivo puolestasi ja aikuisten puuttumattomuus on aivan järkyttävää. Olet päässyt elämässä eteenpäin, se on todella tärkeää, vaikka ikuiset haavat varmaankin sieluun jää. Kaikkea hyvää sinulle ja jatka kirjoittamista!

Kommentoi juttua: Antti Rönkä kirjoitti omakohtaisen esikoisteoksen koulukiusaamisesta, josta hän vaikeni vuosia: ”Ajattelin, että asiasta olisi tullut enemmän totta, jos olisin kertonut muille”

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

X