Ihmiset

Sosiaaliohjaaja Elina Airio purki tehostamisen herättämää raivoa esikoiskirjaansa: "Miksi naiset kannattelevat sote-alaa olemattomalla palkalla?"

Elina Airio ei olisi halunnut sijoittaa romaaniaan omalle alalleen, sosiaalityöhön. Mutta kun hän sen teki, raivo naisvaltaisen alan tehostamisvaatimuksista nousi pintaan.

Vuoden 2017 syksyllä Elina Airio voi huonosti. Hän istui kotinsa lattialla ja laittoi ystävälleen viestin: missään ei ole mitään järkeä.

Se oli outoa. Olihan hän juuri valmistumassa sosionomiksi, työpaikkakin odotti. Puoliso ylenisi ­pian esimiestehtäviin, ja lapset olivat aloittaneet päiväkodin, jossa viihtyivät. Oli ystäviä.

Kasassa oli koko paketti, jonka Elina oli elämäänsä halunnut. Silti hän valvoi yöt ahdistuneena.

”Tajusin, että olen suorittanut naisen elämän kaikki kliseiset valinnat: lapset, miehen, naimisiin, sote-alan naisvaltainen matalapalkka-ala. Silti tyydyttymisen tunnetta ei tullut mistään. On hyvä pohtia, miten vapaita me naiset olemme lopulta valitsemaan”, Elina sanoo.

Oivallus tuotti vihaa, joka kuuluu Elinan esikois­romaanissa Metsässä juoksee nainen. Se on dystopia, kauhu­kuva, joka sijoittuu sosiaalialalle.

Tarinasta välittyy raivo sosiaalialan loputtomia tehostamisvaatimuksia kohtaan sekä pienten lasten äidin, ­Mimin, kokema jäätävä yksinäisyys, ­joka johtaa mielen järkky­miseen.

Lue myös Anna.fi: Anja Snellman on ottanut lapsuuden suojelukeinot käyttöön.

Unohdin teidät, kun olin poissa

Elinan viisihenkinen perhe asuu Itä-Helsingissä 58-neliöi­sessä kolmiossa. Elinan ja hänen puolisonsa lapset ovat 8-, 6-, ja 2-vuotiaita. Isommilla lapsilla on yhteinen huone, kuopus nukkuu vanhempien alkovissa.

”Asuimme ennen tilavammin, mutta muutimme pienempään ekologisista syistä. Kyllä lapsiperhe voi hyvin asua näinkin.”

Elina sanoo olevansa vihainen ihminen.

”Minua raivostuttaa muun muassa viherpesu ja se, ­ettei ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi saada asioita aikaiseksi. Raha puhuu nykymaailmassa kaikessa, ja siksi haluan tehdä omassa elämässäni parempia valintoja. Asua esimerkiksi ahtaasti.”

Kodin seinät on päällystetty värikkäillä tapeteilla, joissa on kiuruja, viinirypäleterttuja, panttereita ja puita. Turhaa tavaraa ei ole.

”Haluan, että kotimme joka neliö on kaunis, koska ­emme voi paeta toisiamme täällä.”

Makuualkovin ja keittiön välissä, ikkunan edessä oleva pöytä on Elinan ikiomaa aluetta. Edes puoliso ei saa istahtaa siihen.

Vaikka Elinasta on ihanaa olla äiti, hän sanoi hiljattain kirjoittajaseminaarista palattuaan puolisolleen, että seminaarissa unohdin teidät. Teitä ei ollut olemassa.

”Ehkä olen ajautunut kirjoittamaan, koska silloin minulla on itselleni jotain vielä isompaa kuin perhe.”

Kirjailija Elina Airio kuvattu kotonaan Itä-Helsingissä.
Elina Airio kirjoittaa öisin kodissaan, omassa pienessä sopessaan. © Jonne Räsänen

Yöt ovat onnellisia

Suuri vaahtera ojentelee ikkunan takana lehvästöään, kun Elina Airio kirjoittaa öisin. Nuorinta lasta nukuttaessaan hän näpyttää tekstiä puhelimen muistioon ja siirtyy sitten pöytänsä ääreen ja kirjoittaa jopa aamukolmeen, jos dead­line painaa päälle.

”Olen yöeläin, joka on usein aamulla väsynyt.”

Romaanissa kotikäyntejä tekevä stressaantunut sosiaalityöntekijä väsää öisin tuskaisena tutkimusta. Elinalle yön hetket ovat onnellisia. Hän on kirjoittanut seitsenvuotiaasta. Runoja, novelleja, tarinoita ja päiväkirjoja.

”Olen kirjoittanut salaa. Sanon niin, koska se on minulle niin yksityistä. Olen kirjoittanut kielen ilosta.”

Hän ei ole osallistunut kilpailuihin eikä lähettänyt tekstejään kustantajille ennen esikoisromaaniaan.

”Se oli ensimmäinen käsis, jonka vein alusta loppuun asti. Oli ihanaa nähdä, että pystyn kirjoittamaan kokonaisuuden.”

Kun hän vuonna 2018 pääsi Kriittiseen korkeakouluun kirjoittajaoppiin, siellä sanottiin heti kättelyssä, että ymmärtäväthän kaikki: nyt ei enää kirjoiteta pöytälaatikkoon.

”Menin punaiseksi ja hikoilin. Vasta nyt olen opetellut sanomaan, että haluan tehdä kirjailijan työtä.”

Kun kasvit kuolivat

Elina työskentelee sosiaaliohjaajana, eikä hänen ajatuksenaan ollut sijoittaa esikoisromaanin tapahtumia omalle alalleen. Mutta halu kirjoittaa naisen elämästä ja tarinan päähenkilö Mimi olivat hänellä tiedossa jo pitkään.

”Kriittisessä korkeakoulussa sanottiin, että koska minulla on runollinen ja lennokas kieli, olisi tärkeää sitoa se johonkin arkiseen ja tuttuun. Maailma ei voi olla uusi, kun kieli on uusi. Vastustin aluksi sitä hirveästi, koska en halunnut sekoittaa työtäni yölliseen, salaiseen juttuuni.”

Runollinen kieli tarkoittaa esimerkiksi tällaista:

Katson eteisessä lyyraviikunaa ennen kotiin lähtöä. Se on raahannut ruhoaan sohvan käsinojan ohitse, multia on ropissut laminaatille sen ympärille ja latvuston katkaistusta kielestä kihisee maitiasnestettä vahvalle rungolle. Kaikki sen suonet pullottavat. Se tuijottaa minua laminaatilla lojuvan keittiöveitsen ylitse, kun käännyn eteiseen Mimin perässä.

Viherkasvit näyttelevät romaanissa suurta roolia. Ne tuntuvat syövän kaiken sisäänsä. Vihreällä viidakolla Elina pyrki kuvaamaan ympärillämme olevaa systeemiä, joka on epäoikeudenmukainen ja jonka sisälle ihminen hukkuu.

Viherkasvit ovat tuttuja Elinalle. Hän on harrastanut innokkaasti niiden kasvatusta, joskin huonolla menestyksellä. Ensin ylikastelu ja sitten:

”Jumankauta! Ne kuolivat! Niihin tuli ripsiäisiä, eikä minulla ollut voimia ruveta luuttuamaan kasveja, paitsi muutamaa rakkainta.”

Elina tarvitsi itsekin apua

Kun Elina sijoitti päähenkilönsä perhetyön­tekijän asiakkaaksi, tarina alkoi melkein kirjoittaa itse ­itseään. Mimiin, nuoren äitiin, hän ammensi myös ­omasta ­persoonastaan.

Elinasta tuli äiti 21-vuotiaana. Hänellä oli vahva tahtotila saada oma lauma. Hän on pitänyt puolisonsa kanssa yhtä lukioikäisestä.

”En tiedä, halusinko niinkään äidiksi, mutta halusin omia ihmisiä, joille saan olla hyvä.”

Elina sanoo ammentaneensa itsestään romaanin päähenkilöön ahdistuksen ja suorastaan vainoharhaisen ajattelun, että onhan lapsilla kaikki kunnossa ja meneehän elämässä kaikki hyvin.

”Kasvatin siitä piirteestä romaaniin hirviön, joka ei enää kerro minusta.”

Elinan mielestä äitiys on Suomessa yksinäistä hommaa. Hän on kokenut sen omakohtaisesti ja törmää siihen myös työssään lapsiperheiden parissa.

”Me elämme Suomessa näissä meidän kuutioissamme. Nainen ei pikkulapsivaiheessa kohtaa välttämättä muita aikuisia kuin puolisonsa, joka tulee töistä kotiin.”

Varsinkin esikoisen synnyttyä Elinalla oli paha olla. Kerran hän oli äiti-vauva-tapaamisen mennessään niin ahdistunut, että kääntyi ovelta pois.

”Yksinäisyyteni oli kasvanut niin suureksi, etten enää pystynyt menemään tarjolla oleviin paikkoihin.”

Elämä oli käynyt raskaaksi, kun hän oli yrittänyt pitää kaikki langat omissa käsissään. Elina hakeutui Helsinki Missioon, joka tekee työtä yksinäisyyden vähentämiseksi.

”Se oli matalan kynnyksen paikka mennä juttelemaan, ja siitä oli iso apu.”

Elina Airio ei halua miehiä tarinaan

Elina ei kirjoittanut romaaninsa miehiä. Tai on tarinassa yksi mies, jota ei tosin juuri näy eikä kuulu. Kiireinen uraohjusaviomies, joka on jättänyt Mimin yksin vastaamaan lapsista ja arjen pyörittämisestä.

”Halusin kertoa romaanissani näkemykseni naisena olosta. Aina kun mies astuu näyttämölle, nainen putoaa koriste-esineeksi. Kirjani sijoittuu sotealalle, jossa sekä työntekijät että asiakaskunta ovat hyvin naisvaltaisia. Siitäkään syystä en halunnut miehiä tähän pyörimään.”

Koska sotealalla ostetaan enenevässä määrin palveluita palvelusetelillä yksityiseltä sektorilta, Elina päätti kirjoittaa dystopian siitä, mitä yksityistäminen ja tehostaminen pitkälle vietyinä tarkoittaisivat.

”Miten sosiaalityöntekijän muka pitäisi saada huonosti voiva ihminen voimaan äkkiä hyvin, kun asia voi todellisuudessa olla vuosien prosessi?”

Näin tilanteen kokee Elinan romaanin perhevalmentaja:

Minä halusin huokaista. Halusin mennä tuuletusikkunalle ja huutaa. Halusin soittaa esihenkilöstölle ja ilmoittaa ­että nyt eroan, että nyt tämä jumalauta loppuu, että te olette rahanahneina laittaneet yrityskoneistonne turhanpäiväiseen valmennustyöhön naisen, joka tarvitsee terapeuttista työotetta, jotakin todellisella koulutuksella varustettua sensitiivistä jatkuvuutta.

Kirjailija Elina Airio kuvattu Itä-Helsingissä

Välillä työ on rankkaa, toteaa Elina Airio

Elina sanoo olevansa unelmatyössään niin sanotuissa matalan kynnyksen palveluissa, joihin tehostaminen ei ole vielä iskenyt. Asiakkaina on lapsiperheitä, joissa lapsilla voi olla ongelmia nukkumisen tai syömisen kanssa tai vanhemmilla parisuhdeongelmia.

Elina käy näissä kodeissa ja saa olla siellä parhaaksi katsomansa ajan. Joidenkin perheiden kanssa Elina työskentelee parikin vuotta.

”Minusta se on aina tehokasta, kun ihminen menee kohtamaan toisen ihmisen ja antaa hänelle aikaa.”

Koska hän on itsekin pikkulasten äiti, työ tuntuu välillä rankalta.

”Omassa elämässä ovat ne samat asiat kuin asiakkaiden elämässä. Välillä kaipaan ihan toiseen maailmaan.”

Miksi naiset kannattelevat tätä systeemiä?

Sotealan palkat saavat Elinan kihisemään raivosta.

”Nehän ovat päin helvettiä. Miksi ihmeessä naiset kannattelevat koko tätä systeemiä olemattomalla palkalla? Ei ole ihmistä, jota soteala ei kosketa, joten miten päättäjillä on ollut varaa jättää palkkaus homehtumaan? Onko se rakenteellista naisvihaa?”

Lue myös: Hoitajien lakkokenraali Millariikka Rytkönen ei pitänyt suutaan supussa edes lapsena, vaikka vanhempia hävetti – ”Olin perheessäni aina jotakin liikaa”

Itse Elina ansaitsee reilut 2 500 euroa kuukaudessa, vaikka suoritettuna on ammattikorkeakoulututkinto.

Elina on ollut lasten kanssa hoitovapailla, koska puolison palkka on suurempi. Asiat on sovittu yhdessä.

”Minä olen mahdollistanut sen, että Eemeli on saanut tehdä katkeamattomasti töitä ja että hänelle on tulossa ­hyvä eläke. Olen sanonut, että hän saa sitten aikanaan kompensoida eläkemenetyksiäni.”

Romaaniaan Elina luonnehtii puolustuspuheeksi naisille, jotka on ajettu suohon.

”Eli kaikille naisille.”

Juttu on julkaistu Kotiliedessä 19/2022

.

Kommentoi

Kommentoi juttua: Sosiaaliohjaaja Elina Airio purki tehostamisen herättämää raivoa esikoiskirjaansa: "Miksi naiset kannattelevat sote-alaa olemattomalla palkalla?"

Sinun täytyy kommentoidaksesi.